alkoholisti - pystyykö rakastamaan oikeasti?

Mitä on alkoholistille rakkaus? Pystyykö alkoholisti luonaan yhtä syvää tunnesuhdetta muuhun kuin alkoholiin?

Näitä olen miettinyt kauan tajuttuani, että ex mieheni elämässä se nro 1 oli alkoholi. Sitten tuli vasta muut asiat kuten minä ja parisuhde. Alkoholi saneli miehen elämän, toiminnan, suunnitelmat. Alkoholi oli valjastanut miehen täysin valtaansa. Sitä en voinut parisuhteessa ymmärtää, koska itselleni perhe ja ihmissuhteet ovat tärkeimpiä asioita elämässä. Miehelle alkoholi, hän joi vaikka yksin, ennemmin kuin vietti selviä iltoja kanssani. Hänen perheensä oli alkoholi. Pullo paras ystävänsä.

En voi vaan vieläkään täysin ymmärtää, kuinka alkoholi voi olla jollekin niin tärkeää, että sen ohi menee kaikki muut asiat. Tätä palstaa lukiessani olen huomannut, että miehelläni on paljon muitakin kohtalotovereita, jotka menevät kohti hidasta kuolemaa ymmärtämättä itse missä tilassa heidän elämänsä on.

Onko teillä ajatusta siitä, että millainen on alkoholistin kyky rakastaa toista ihmistä? Itsestäni se ei ole aitoa. Exäni oli hyvin itsekäs, osasi esittää säälittävää rassua, kun halusi saavuttaa jotakin ja etenkin maanantaisin kun morkkikset vielä painoivat niskanahassa. Perjantain tullen unohtui yhteiset suunnitelmat, kun rakas alkoholi kutsui taas. Mies valehteli. Paljon kaikesta, mikä ei edes liittynyt viinaan. Valehteli tai näki itse elämänsä epärealistisesti uskoen omiin satuihinsa. Jompikumpi, minulle hän sanoi aina olleensa rehellinen, vaikka jäi valheistaan kiinnikin. Mies eli omaa elämäänsä alkoholin kanssa rinnallani ja otti minusta sen hyödyn irti mitä milloinkin tarvitsi, itse hän ei juuri parisuhteelle mitään antanut. Pyysin häntä vloppuisin tekemään yhdessä jotain mukavaa, vaikka ulos elokuviin tms. Mutta ei, hänen rakas alkoholi kutsui häntä sohvalle viettämään iltaa kanssaan. Seksiä oli turha odottaa, kun rakas alkoholi halusi viettää iltaa mieheni kanssa ja viikolla sitten oli niin kamala väsymys toipua viikonlopusta ettei silloin jaksanut. Muita suhteitakin on kuvioon liittynyt, flirttailua silmienikin edessä. Mitä sitten selkäni takana, en halua edes ajatella. Olin hänen ystävien mielestä huono nainen hänelle, mies kertoi minulle tämän ja sanoi vain että eipä hän ystävien mielipiteille mitään voi. Asia käännettiin niin, että minä olisin se petturi. Vaikka minä olin se kotona olava osapuoli mieheni juostessa ties missä.

Silti mieheni väitti rakastavansa minua? Miksi? Eihän tuollainen ole rakkautta, sehän on hyväksikäyttöä. Uskooko alkoholisti itsekin tuohon rakkauteensa? Kun sanoin, ettei hänen puheet ja teot täsmää niin eipä mies muuta kommentoinut, että ikävää jos se minusta siltä tuntuu ja hän haluaa korjata tilanteen. Vaan mitään konkreettista tekoa ei tilanteen korjaamiseksi koskaan tapahtunut, ei vaikka mies tiesi tilanteen. Miksi? Olinko vain narussa vedettävä pässi, hauska huvitus miehelle? En ainakaan rakastettu. Olinko teistä?

Hei Amee!

joo, tutulta kuulostaa, ikävä kyllä… itse olen tuota samaa asiaa miettinyt myös tässä kun olen vielä liitossa samanlaisen ihmisen kanssa jota kuvailit… Olen miettinyt miksi olen vielä tässä vaikka mitään parisuhteeseen liittyvää ei enää liitossa olekkaan. Aluksi ajattelin että lasten takia, mutta onko oikeasti näin? Meillä on jojo:tettu ikä ja terveys, kun yritän mennä lähelle mies työntää pois ja kun otan etäisyyden mies alkaa vonkaamaan… ja sitten kun saa haluamansa, pysyttelee taas kaukana…huoh. pettämistä myös epäilen, en ole vain saanut vielä kunnolla rysän päältä kiinni, mutta kaula purtuna on kyllä tullut kotiin… Mikä ihme siinä on että tuollaisessa miehessä pitää roikkua kynsin hampain?? En usko että alkoholisti pystyy aitoon rakkautteen, hän rakastaa vain jos hyötyy siitä jotenkin. Tämä on hirvittävän vaikea vain itse tajuta, jos tajuaa koskaan. Sitä kun vain toivoo ja luottaa vuodesta toiseen että kyllä se syvällä sisimmässään välittää ja rakastaa ja sitä toivoo vaikka toivoakaan ei enää olisi… Luulenpa että takana on Läheisriippuvuus. Suhde on vääristynyt jo alkuunsa, on heti seurustelun alussa ollut ottava osapuoli(alkki) ja sitten se antava osapuoli (läheisriippuvainen) ja näin on olo niin ihanaa kun saa toisen rakastaa hengiltä saamatta itse juuri mitään takaisin…Sitä en tiedä voiko raitistumisen jälkeen tunteet palata?? vastatkaa joku joka tietää paremmin!!

Ei taida nousta käsiä pystyyn, jos kysymys oli, että kykeneekö alkoholisti terveeseen ja normaaliin suhteeseen…

Jos kyse on ex-miehestä, niin katso peiliin ja onnittele itseäsi, että kyseessä on ex. Äläkä soittele perään. Mieti tarkkaan, miksi rakastuit moiseen mieheen ja etsi seuraavaksi joku terveempi. Säästyt paljolta. Oma suhde alkoholistiin kesti alle kolme vuotta. Haavoja on paikkailtu ainakin saman verran…

Hei amee!
Vastaan itselleni, koska nämä kirjoituksesi lauseet ovat samoja kuin omassani, yli 5v kestäneessä exäni katkaisemassa, suhteessa:

olit (siis minä olin) pässi, idiootti! sait (siis minä sain) siitä varmasti itsekin jotain, ainakin aluksi, mutta sitten se taisi jotenkin lähteä käsistä ja sinä (siis minä) vaan toimit ja autoit ja paijasit yhä enemmän, vaikka hän meni kauemmas ja joi ja riekui aina vaan enemmän.

Tämä suhde näkyy ihan konkreettisesti kuviossa: kotiemme väliä on noin 2km, aluksi hän käveli sen iltaisin ollakseen luonani yöt, suhteen puolivälissä hän ei enää tullut, menin puoliväliin vastaan tai maksoin taksin että hän tuli luokseni, suhteen lopussa hän ei koskaan tullut, jos halusin nähdä, menin hänen luokseen. Viimeisiä virsiä oli se, kun hän kauheassa krapulassaan tapasi soittaa, että ei jaksa yhtään mitään, tule tuomaam tupakkaa ja kahvikin loppu (ja uskokaa tai älkää laski vielä minuutit, milloin olen siellä kun heti lähden).

Niin joo lopuksi hän sitten lähtikin ihan toiseen suuntaa ja jaksoi ihan hyvin taas antaa itsestään (toiselle siis) ja rakastaa… on sitten sanonut kylällään, että mua ei rakastanut koskaan.
ja minä odotan että tulee päivä kun hän myöntää, ettei kyllä rakastanut tätäkään jonka kanssa nyt on. Minua edellisestä hän myös sanoi aina, että otti sen naisen vääristä syistä eikä rakastanut sitä.

Miten amee pääsit eroon tyypistä??
t.parveke

Pääsin eroon itse lähtemällä. Tosin vasta kolmas kerta toden sanoi siinäkin asiassa, kun palasin vielä muutaman kerran hänen luokseen. Nytkin on sellainen tunne, että kaipaan, mutta välillä myös vihaan. Tajuan ja ymmärrän, että kaipaan vain sitä elämää mistä haaveilin hänen kanssaan, mitä se elämä olisi voinut olla. Siinä vaiheessa, kun aina mietin tätä ja ja tajuan että todellisuus olikin ihan muuta, niin kaipuu vähenee kyllä.

Silti mietin, että olen kyllä itse täysi idiootti, kun kaipaan silti tuollaista ihmistä. Tapaan kiinnostuneita miehiä jatkuvasti, mutta hukkaan elämääni miettimällä näitä exääni liittyviä asioita enkä osaa jatkaa elämääni. Tosin erosta on vasta puoli vuotta, mutta silti. Mikä vika minussa on? Ystäväni sanovat, että jatka elämääsi, älä pilaa sitä miettimällä menneitä mutta jotenkin ne vaan minun pitää saada nuo jutut käsiteltyä. En osaa olla kylmä, että noin vain pystyisin unohtamaan exän ihmisenä. Vaikka tiedän, että hän kohteli minua todella väärin ja ei kykene oikeaan ja aitoon tunnesuhteeseen, niin silti vain mietin että voiko joku ihminen olla oikeasti sellainen, kyllä taitaa voida olla.

Ironista vielä, että olen itse opiskellut alaa, päihdetyötä. Muistan aina, kun koulussa sanottiin että alkoholistilla on lähes aina myös jonkinlainen persoonallisuushäiriö ja exälläni käytös viittaa kyllä selvästi sellaiseen. Oli se helppoa aikoinaan tehdä sitä työtä, tosin ymmärtämättä täysin sairauden sisältöä. Nyt kun olenkin joutunut itse osaksi tätä sairautta niin näkökantani on muuttunut siihenkin asiaan. Ennen säälin niitä naisia, jotka kestivät tuollaista miestä ja ihmettelin, että miksi ihmeessä. Nytkin ihmettelen, omaa itseäni tosin. Enkä vieläkään voi täysin ymmärtää mikä sai riippumaan ihmisessä, joka käytti vain hyväkseen.

Mutta monihan puhuu täällä ikään kuin kahdesta miehestä, joita alkoholisti on, ja vielä usemmasta. Minun eksässäni oli hyvin nähtävissä ainakin ne kaksi miestä; toinen, lempeä, vastuullinen, yhteistä tulevaisuutta haluava, raittiuttakin, mutta päättäväinen, ei missään nimessä. Kaikki päättäväisyys oli sillä alkoholistilla, joka juodessaan oli kuin kuningas, hauska seuramies, röyhkeä ja rohkea.

Minä uskon, että se ensimmäinen mies minua vilpittömästi rakasti, toisina hetkinä taas ymmärrän, että riippui kiinni. Sai minusta tekosyyn juoda, ja toisaalta sai minusta syyn “yrittää” - tämän minun juopponi on sanonutkin. Että minä sain hänet yrittämään.

Ongelmana on vain, että se, että toisen takia yrittää, ei kestä kuin korkeintaan pari viikkoa. Minäkin olen lähtenyt jo monta kertaa.

Mutta amee, että riiput noissa ajatuksissa: anna itsellesi aikaa, toipuminen kestää. Ja itsekin olen antanut itselleni luvan myös todeta, että alkoholistini oli vastakappaleeni - paitsi siinä yhdessä asiassa, joka sitten nielikin hänen persoonastaan niin ison osan. Ikävä kyllä.

Kyllä kaikki ne erilaiset tunteet kannattaa käydä läpi, samoin se, mikä oli totta ja mikä ei. Nojata todisteisiin. Vain sillä tavoin paraneminen voi alkaa.

Voimia!

on myös varmaan niin, että koko suhde on jollakin lailla häiriintynyt ja on voitu yhdessä elää kahta (vähintään) todellisuutta… ehkä just sen taki on vaikea päästä kokonaan irti (minäkin kaipaan eksää jatkuvasti, aamuin illoin ja sillä välillä) kun jotain käsittelemätöntä on jäänyt ilmaan… se mikä antaa meille rakastuneille mahdollisuuden ajatella, että mitä jos kuitenkin.
Tavallisemmassa tapauksessa kortit on esillä ja niistä näkee, mitä pelataan… alkkiksen kanssa arvataan mitä toisella on hihassaan ja voi jäädä miettimään suhteen loputtuakin että mitähän siellä hihassa olis vielä voinu olla. Mutta se menee joskus ihan satuiluksi se miettiminen ja on kaukana siitä, mitä kaveri voi oikeasti tarjota.
Mulla oli ainakin viimeisinä aikoina -kun näimme harvemmin- aina suret odotukset että mitähän kivaa tapahtuu ja tulihan se nähtyä mitä se kiva lopulta oli, eri asia mitä se olis voinut olla. Monesti oli niin kypsä olo, että voi v**u tätäkö täs on viikko odotettu.
Mutta ihme vaikka mä näin sen siellä kapakssa uutensa kanssa ja tajusin ettei sillekään ole muuta tarjottu, tosin vähän sokerisempana aluksi tietenkin… silti mä välillä ajattelen, että mun elämästä on lähtenyt Prinssi William :question: :unamused:

Voi hehe! Tajusin just, että mäkin koin noita tunteita, mutta yritin aina dempata ne. Siis että kun nyt viimeisinä aikoina tyyppi tuli tänne selvin päin ja sähelsi helvetisti ja osti karkkia ja mä käskin sen siivota jälkensä ja hommasin sille ruokaa ja koitin kestää sitä sen jatkuvaa sähellystä… ajattelin samaan aikaan että no ittehän mä sen tänne päästin enkä sanonut, että rauhotu ny perkele. Näinköhän sitä paitsi se levottomuus on kuivaahuikkaa, vai kenties se keskittymishäiriö, mitä oon aina epäillyt?

Ja kun etukäteen olin tietysti ootellut. Ja se yhdessäolo oli melkein tylsempää, kuin tämä tässä, melkeinpä se halailu ja silittelykin oli vähän sellasta että ei sitä ny kauaa jaksanu XP seksi sentään oli hyvää. Sitä mä jaksan ihmetellä, että kun mun juopoltani petipuuhat sujui selvin päin, kännissä, miten päin vaan… se saattaa olla suurin syy siihen, että suhde kesti niinkin kauan, koska huomaan, että sitä mä kaipaan.

no seksi on kyllä ainut mitä todella kaipaa! Toisaalta aikas kova hinta seksistä sit loppupeleissä — toivottavasti sais seuraavalta halvemmalla :wink:

Silloin kun itse tulin kotikanavalle vuosia sitten eron tuskissani ja toivoin salaa ja vähemmän salaa yhteenpaluuta, että retku toipuu ja tsadam sitten tajuaa mitä menetti ja tulee takaisin ja we lived happily ever after… Silloisen palstan konkarit puhui paljon siitä, että “mieluumin on sitten vaikka yksin koko loppuelämän, kuin enää ikinä ottaa uutta retkua” ja mä olin ihan että WTF??? Että miten ihmeessä joku on mieluumin yksin koko loppuelämän??? Kyllä kai sitä mieluumin ottaa kenet tahansa, että on joku jonka kanssa olla, vaikka uusi alkoholisti, mutta ettei vaan yksin loppuelämää… Vuosi-puolitoista erosta, niin mä hoin itse sitä samaa täällä kanavalla ja tarkoitin sitä ihan täydestä sydämestäni. Sitä kutsutaan kai toipumiseksi, mutta mua lähinnä hymyilyttää oma naiiviuteni eron jälkeen, että miten sokea tilanteelle sitä on ollut. Nyt en mistään hinnasta antais pois tätä seesteisyyttä ja rauhallista oloa. Noup, ei ole myynnissä.

Alkuperäiseen kysymykseen sanoisin, että alkoholisti rakastaa omalla tavallaan. Se ei vain ole samanlaista rakkautta, mitä itse kaipasin ja miten itse rakastan. En näin eronkaan keskellä koe, ettei hän olisi rakastanut ollenkaan, vaikka tekikin hirveitä asioita. Hän ei vain pystynyt enempään.

Juttelin erään ystäväni kanssa päihderiippuvaisista ja heidän tunne-elämästään. Oman mieheni kohdalla tuntui, että hän ymmärsi rakkauden ja välittämisen jotenkin palikkamaisesti oppimalla ja sopimuksilla kasaan kyhättynä yhteiselona. Itselle oli tosi raskasta käsittää sitä, ettei hällä ollut intuitiota esimerkiksi lohduttamiseen, hän ei ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi reagoida pahaan olooni, jos hän ei sitä ollut aiheuttanut. Jos hän taas oli sen aiheuttanut, oli se syy-seuraussuhde vain omaa harhaani ja käytökseni hulluutta.

Ulkopuolelta ja jälkikäteen minulle jäi mielikuva siitä hyvästä sellaisena robottimaisena toimimisena. Hän tiesi, että jokin asia tekee minulle hyvän olon. Mutta hän ei tehnyt sitä asiaa siksi, että hänelle tulisi hyvä mieli minulle tuotetusta mielihyvästä, vaan siksi, että hän ajatteli välttävänsä riidan/toimivansa parisuhteen eteen. Pidemmän päälle se ei kuitenkaan kantanut ja nyt viimeisissä keskusteluissa on tehty hyvin selväksi, että nekin hyvät teot hän koki uhrauksiksi pois omasta elämästään.

Se on se ero. Minä koen mielekkääksi sen, että teen kivoja asioita läheisille. Hänelle se taas oli välttämättä jotain pois itseltään.

Joo. Mun toinen vanhempani kuoli syöpään suhteemme aikana, saattohoidon lomasta soittelin eksälle ja hänellä meni siihen aikaa erittäin lujaa, aina oli karaokelaulut ja juoppojen huutelut taustalla kun soitin, se oli aikamoinen kontrasti siihen saattohoitokotiin. Sitten kun vanhempani kuoli, eksä sanoi: " okei ja sähän tiedät että mä en osaa sua lohduttaa, puhu jollekin toiselle"

Kyllähän mä hänet siinä vaiheessa jo tunsin, enkä odottanutkaan että hän sanoisi mitään sen hemaisevampaa. Kuitenkin tää on ehkä sitä, mitä Lintukin kirjoitti, että ei kai yksinolo ole paljon tai ollenkaan huonoa suhdetta kummempi olotila.

Oma kokemukseni alkoholistimiehistä on laajahko, olen ollut alkoholistin tytär, sisko, ystävä, serkku, tyttöystävä, vaimo ja ex-vaimo.Olen myös ammattini puolesta hoitanut monipuolisesti päihderiippuvaisia, persoonallisuushäiriöisiä ja kriminaaleja.Väittäisin, että alkoholisti rakastaa siinä missä muutkin, mutta se, näkyykö rakkaus teoissa on toinen asia.Jos kyse on kaksoidiagnoosista niin rakkautta ja tunne-elämää muutenkin säätelee persoonallisuushäiriön( tai mielenterveysongelmien) laatu ja määrä. Esimerkiksi tiettyihin pers.häiriöihin sinällään kuuluu tietynlainen emotionaalinen kylmyys ja taipumus käyttää kaikkia jollaintapaa hyväksi ihmissunteissa, monesti taustalla on vaillejäänyys lapsuudessa, esimerkiksi empatiaa on vaikea oppia aikuisena, jos itseään kohtaan ei lapsena ole empatiaa osoitettu.Varsinkin jos omat vanhemmat ovat olleet päihderiippuvaisia lapset oppivat pari perussääntöjä joilla pärjää : älä puhu, älä luota, älä tunne.Siitä on sitten lähdettävä rakentamaan omaa parisuhdetta aikuisena…

Kaipa alkoholistitkin rakastavat, kukin omalla tavallaan mutta päihteen käyttö muuttaa mielen maailmaa ajan mittaan. Itse koen että löysää hirttä ne virittävät niin itselleen kuin kumppaneilleen. Prioriteetit muuttuvat päälaelleen.Olen kuullut että on tapauksia jossa alkkis on säikähtänyt vaimon lähtöä niin että on päässyt kuiville lopettaen ja raitistuen…mutta vissiin ne on niitä harvinaisempia tähtihetkiä kuitenkin.
Itse olen alkutaipaleella tässä läheisriippuvuuden ymmärtämisessä omalla kohdalla. Ensimmäinen ero yli 10v. jälkeen pyörinyt mielessä taas, kun nykyistä suhdetta alkkis nro2:n kanssa kipuilen. On tosiaan helppoa laittaa alkkiksen piikkiin sekä todelliset/tapahtuneet pettymykset ja vedätykset kuten myös ne omien haaveiden ja toiveiden kaatumiset jotka johtuu itsestä tai muista olosuhteista elämässä sillä hetkellä…Ei omaa onnellisuuttaan voi laittaa toisen harteille ja riippuvaiseksi toisesta ihmisestä pelkästään mielestäni. Onko läheisriippuvuutta se että on vaikea luottaa ja päästää toinen ihminen oikeesti(henkisesti) lähelle? Koska tuntuu että toinen on niin eri aaltopituudella että ei löydy sanoja joilla avata keskustelua.Sitä pelkää paljastuvansa ja pelottaa onko hyväksytty sellaisena ihmisenä kuin on loppupeleissä…välillä sekopäänäkin ja viinanpiruja peläten.
Löydän itseni taas jahkailemasta että tarttis tehdä jotain…Al-Anon edelleen vahvana mielessä.
Voisi myös miettiä että mitä kaikkea se rakkaus sitten on? Vapaasti virtaavaa tunnetta ja energiaa? Luottamusta,vastuunottoa, sitoutumista, läsnäoloa, hellyyttä, yhteistä aikaa ja tekemistä? Ei rajoittamista, jäykkiä rooleja ja asenteita, suuria odotuksia…

Tsemppiä entiset ja nykyiset almaemännät! teidän ketjuja on mielenkiintoista seurata!

Niinpä!

Alkoholistihan saa lähes täydellä varmuudella kaksoisidiagnoosin, jos vaan lähtee oireitaan lääkärille valittamaan. Muilla krapula on sitä, kun oksettaa ja paskattaa, alkoholistilla se on morkkista ja ahdistusta, jonka vuoksi ei voi nukkua ja on ärtynyt. Alitajunta tietää, että taas on tullu kämmättyä, mutta alkoholistin suu kieltää kaiken. Kyllä siinä alkaa tulla stressi oireita ihan vääjäämättä!
Alkoholismiin perussairautena kuuluu tunnekylmyys, valehtelu, harhassa eläminen, se oman tilan ja tilanteen kieltäminen ja siitä seuraava ahdistus, kun vaikka miten yrittää kieltää totuuden itseltään, niin alitajunta tietää tosuuden. Sen kun kertoo lääkärille, niin paniikkihäiriö tai persoonallisuushäiriö diagnoosihan sieltä tulee!
Mun mielestä kysymyksee pystyykö alkoholisti (ja tässä nyt ilmeisesti tarkoiteaan juovaa alkoholistia) rakastaman oikeasti, on sinänsä vaikea vastata, että kyllä hän uskoo rakastavansa ja tuntee rakastavansa, mutta ei pysty sitä käytöksellään osoittamaan ja toisaalta hän on myös kykenemätön vastaanottamaan rakkautta. Kun perusluottamus elämään puuttuu, toisen motiiveja pitää kokoajan epäillä (ne kirjoittamattomat säännöt “älä puhu, älä tunne, älä luota”) ja seurauksena on, että ympäristö tuntuu uhkaavalta, myös ne lähimmät ihmiset, joita uskoo rakastavansa.
Alkoholistyin ja läheisen tunne-elämä näyttäisi olevan tässä asiassa mun kokemuksien mukaan hyvin samoilla tavoilla vamautunut: on kova omistamisen tarve, mutta samalla niin hirveä menettämisen pelko, että on parempi jättää kuin tulla jätetyksi ja sitten pelataan tule lähelle-mene pois peliä. Kun itse pelaa peliä, uskoo myös jokaisen lähelläolevan niin tekevän (ja niinhän se alkoholistin perheessä yleensä onkin).
Yhtähyvin voidaan kysyä, pystyykö tunnevammainen ihminen rakastamaan? Onko se rakkautta, että on toisen kanssa, että ei tuntisi syyllisyyttä, jos jättää hänet yksin ratkomaan ongelmansa? Onko se rakkautta, että on toisen kanssa, koska haluaa olla niin tärkeä, että saa toisen juomista hallittua edes joskus ja jotenkin ja saa uskotella itselleen, että “ilman minua se kuolis heti”? Onko se rakkautta, jos yhdessä olo perustuu tarpeeseen? Eikö aito rakkaus ole sitä, että saat olla vierelläni, jos tahdot, mutta jos tahdot mennä, mene? Aidossa rakkaussuhteessa ei käsittääkseni ole minkäänlaista riippuvuuta. Se perustuu haluun olla tänään yhdessä, ei siinä tarvitse vakuuttaa ikuista yhdessäoloa. Tämä hetki ja onni tässä ja nyt riittää, ilman pelkoa huomisesta, koska molemat tietävät voivansa elää hyvää elämää ilman toista, vaikka eivät sitä nyt haluakkaan.

Niin, että pystyykö läheisriippuvainen rakastamaan oikeasti??? Vastaan vain omasta puolestani, että en pystynyt. Aikaisemmat suhteeni eivät ole olleet rakkautta, vaan sairautta, riippuvuutta, pahanolon tunnemyrskyjä, draamaa ja tragediaa. Vasta nyt minulla on suhde, jossa Lähe1sen neljällä viimeisellä rivillä kuvaamat asiat toteutuvat.

Olen samaa mieltä. Tutkimusten mukaan alkoholisteilla ei ole sen enempää mielenterveysongelmia kuin muillakaan kansalaisilla kunhan lopettavat alkoholinkäyntön. Toisin sanoen, runsas ja jatkuva alkoholinkäyttö aiheuttaa niin paljon vakavia mielialaoireita (masennusta, ahdistusta, pelko- ja paniikkitiloja, väsymystä) ja myös fyysisiä oireita (päänsärkyä, ylävatsaoireita), että ne usein virhellisesti sekoitetaan “oikeisiin” mielenterveysongelmiin. Oikeitahan nämäkin tietenkin ovat, mutta toisaalta mikäli näitä alunperin alkoholin aiheuttamia oireita aletaan lääkitä tai hoitaa, ei siitä ole vastaavaa hyötyä koska minkä hoito tuo sen viina vie.

Miksi alkoholisti sitten ei lopeta alkoholinkäyttöä kaikista näistä oireista huolimatta? Hän ei lopeta, koska ei pysty. Minulla ei ole varsinaisesti lisättävää Lähe1sen tai Linnun ansiokkaisiin kirjoituksiin rakkaudesta ja läheisriippuvaisuudesta. Tuli kuitenkin mieleeni sanoa alkoholismista noin yleensä, että alkoholismi ei tuota samanlaisia ihmisia vaan samalla tavalla käyttäytyviä ihmisiä. Siksi esimerkiksi alkoholisti ei ole tunnekylmä ihminen tai valehtelija pelkää luonteen heikkouttaan tai ilkeyttään, vaan se on yksi seuraus sairaudesta nimeltään alkoholismi. Kaikista näistä oireista on mahdollista toipua, mutta se edellyttää ensin toipumista sairaudesta. Sairaudesta toipuminen onnistuu harvoin yksin. Toisaalta onnistuneen hoidon jälkeen alkoholistin on mahdollista elää onnellista ja tasapainoista elämää. Ja myös rakastaa :slight_smile:

Hän ei lopeta, koska ei halua.

Olen kyllä tästä hivenen eri mieltä. Minusta näyttää siltä, ettei miehellä(ni) ole olemassa edes ajatuksen tasolla mitään muuta vaihtoehtoa kuin todellisuutensa. Miten voisi edes haluta jotain, mitä ei kykene omasta tilastaan käsittämään?

Mielestäni myös se haluaminen on niin tunnelatautunut tila, ettei ainakaan oman kokemukseni mukaan alkoholi- tai päihderiippuvainen kykene sellaiseen. En tiedä, onko se kuinka yleinen piirre alkoholistissa, mutta ainakin tämä minun elämässäni (tosin paljon vähemmän konkreettisesti) oleileva tapaus näytti ulospäin niin apaattiselta, ettei siinä tilassa paljoa suunnata tunteitaan tai ajatuksiaan mihinkään suuntaan.

Aika jännä, että nyt kun tarkemmin mietin, niin mies tapasi kertoa toiveitaan negaatiossa, siis sanomalla, mitä ei ainakaan halua. En muista, milloin viimeksi olen kuullu lauseen lähi- tai kaukotulevaisuudesta, joka olisi jotain muuta kuin “ei” tai “ei ainakaan”.

Ehkä toipuva alkoholisti, joka jollain tavalla alkaa nähdä omaa tilaansa ja ymmärtää sairauttaan, voi haluta jotain muuta ja sillä halulla on varmasti merkitys myös siinä toipumisprosessissa. Mutta siinä onnettomassa tilassa, kun ei tajua oman elämänsä kehämäisyyttä ja riippuvuutta, ei ehkä voida syyttää ihmistä siitä, ettei se halua parempaa.