Heippa kaikille!
Mulle tuli yhtäkkiä hirveä tarve tulla kertomaan tänne tarinaani. Kirjoittelin tänne vuosia sitten, kun vielä elin alkoholisti miehen kanssa ja nyt erosta on kulunut jo kuutisen vuotta. Ja voin kertoa kaikikille, jotka painiskelevat ero ajatusten kanssa, että kyllä kannatti!!!
Elin siis aikoinani vuosia alkoholisti miehen kanssa, jonka kanssa sain myös kaksi lasta. Miehen alkoholi ongelma paheni suhteen aikana salakavalasti, viikonloppuryypiskelystä ajauduttiin lopulta kahden viikon känniputkiin ja siihen, että pariin kertaan mies kärysi ratistakin ja toisella kertaa perheemme uusi auto meni lunastukseen. Kyseessä oli siis ihan todellinen ongelma, jonka ymmärtämiseen minulta meni liian pitkä aika. Ymmärsin kuitenkin ongelman laadun, kun odotin toista lastamme ja päätin silloin, etten halua hänelle samanlaista elämää kuin esikoiselle. Päätin, että edes toinen lapsistamme on ansainnut tasaisen ja turvallisen lapsuuden ja päivääkään en ole katunut tätä päätöstä. Ennemminkin olen soimannut itseäni siitä, että esikoisemme varhaislapsuus on ollut täysin tasapainotonta. Siitä siis syytän edelleen itseäni, vaikka syy on alkoholissa. Mutta näin se asia vain menee. Yleensä juova osapuoli ei näe itsessään mitään vikaa ja suhteen selvä osapuoli kantaa kaiken syyllisyyden.
Voin tässä kohtaa todeta, että alkoholisti mieheni onnistui toiminnallaan runnomaan myös itsetuntoni ihan maan rakoon. Valitettavasti olen tämänkin ymmärtänyt vasta jälkeenpäin. Sain vuosia kuulla, miten hänen juomisensa johtui minusta ja olin silloin vielä niin nuori, että taisin lopulta uskoa näihin syytöksiin. Milloin kyttäsin liikaa mieheni juomista ja milloin seksielämämme ei ollut riittävää ja nämä syyt oikeuttivat mieheni juomisen. En voinut elää tavallista elämää, kun koitin pitää perhekulisseja yllä ja samalla tuhosin oman mielenterveyteni. Olin stressaantunut, kärsin jatkuvasta migreenistä ja mielialani oli pohjamudissa, Silti jaksoin vuosia uskoa, että mieheni vielä “paranee”. Ne pienet hyvät hetket saivat minut uskomaan mahdottomaan.
Muistan miten mieheni joi eräänä joululomana 12 päivää putkeen, pullon kossua päivässä. Muistan miten hän kerran lähti kauppaan, kun odotin toista lastamme ja olin noroviruksen kourissa (siis vatsataudissa). Tämä “kauppareissu” kesti useita päiviä, kun mieheni menikin ryyppykaverinsa luokse. Ja minä jaksoin silti aina uskoa parempaan huomiseen, kunnes tuli piste vastaan.
Nyt jälkeenpäin kun ajattelen asiaa, ymmärrän että miehelläni oli myös voimakkaita narsistisia piirteitä. Hän sai haavoitettua minua niin, että yhä edelleen tunnen etten uskalla luottaa kehenkään. Yhä edelleen hän myös yrittää säännöllisin väliajoin satuttaa minua puheillaan, mutta enää ne eivät uppoa niin syvälle kuin aiemmin. Ja minä yritän luovia ja pärjätä tällaisen ihmisen kanssa, jotta lapsemme voivat ylläpitää suhdettaan isäänsä. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että ihminen, joka on saanut minut kokemaan miltä tuntuu olla täysi nolla, yrittää yhä edelleen syyttää minua kaikesta ja minä vain yritän kaikin keinoin lasteni takia pitää isä-lapsi suhdetta yllä. Pistän siis yhä muut ihmiset oman itseni edelle ja kärsin asiasta varmaan loppu elämäni. Mutta jotenkin kummassa olen jo tottunut siihen ja voin huokaista syvää, koska muilta osin minun ei enää tarvitse kärsiä alkoholismista. Saan elää rauhassa, eikä minun tarvitse olla joka hetki varpaisillani mitä seuraavaksi tapahtuu.
Pahiten alkoholisti kuitekin onnistui tuhoamaan oman arvon tuntoni ja se aiheuttaa minulle ongelmia yhä edelleen. En tunne itseäni eheäksi, vaan satutetuksi ja luottamuspula ihmisiä kohtaan kohdistuu myös nykyiseen kumppaniini. En tiedä miten pääsisin tästä eteenpäin. Miten onnistusin tuntemaan itseni taas vahvaksi. Miten voisin luottaa siihen, ettei toinen ihminen tahallaan halua satuttaa minua??? Haluan kuitenkin tuoda myös esiin sen, että elämäni on tästä huolimatta pääasiassa valoisaa. Tuntuu hullulta, miten jaksoinkaan niin pitkään kuunnella kännisiä solvauksia. Nyt voin rauhassa nauttia mm. harrastuksistani, eikä minun tarvitse kuunnella kännistä jorinaa siitä, miten jumpan sijaan menen varmaan vieraisiin miehiin…
Näidena ajatusten siivittämänä haluan viestittää kaikille alkoholistien kumppaneille, että älkää antako tilanteen jatkua liian pitkään. Elämä vie eteenpäin vaikka se ei helppoa ole. Itse toivon, että näiden ajatusten kirjoittaminen auttaisi minua pääsemään vanhoista muistoista yli. Siihen vain tuntuu menevän valitettavan pitkä aika, mutta ehkä jonain päivänä onnistun jättämään ne taakseni niin, etteivät ne enää satuta minua. Etten enää olisi vihainen siitä, että elämästäni monta vuotta oli piinaavaa ja etten osannut aiemmin tehdä oikeita ratkaisuja.
Voimia kaikille. Tästä aiheesta saisi varmaan kirjoitettua kirjan, niin paljon tunteita se herättää.
Sevilla
