alkoholisti isän vaikutus minuun

Ajattelin kertoa tänne oman tarinani, sillä ikinä en ole tästä päässyt kelleen kertomaan, edes ystävilleni. Nykyään mietin paljon, miksi minulla oli sellainen lapsuus ja kuinka rankkaa se oli.
Olen aina hävennyt omaa isääni, koska hän on alkoholisti, ollut koko ikäni. Hän oli myös väkivaltainen; öisin baarista tultua hän hakkasi äitiä, huusi ja meltusi. Veljeenikin hän kävi käsiksi jo pienenä, ja kasvettua tappelut vaan paheni, milloin oli silmät mustana, milloin lensi veret, milloin väännettiin kädet…
Itse olen nyt 19 vuotias tyttönen. Itse en IKINÄ puhunut isälleni, välttelin hänen kanssa kahdestaan oloa, en ylipäätänsä pitänyt häntä isänä. Minun oli vaikea olla hänen kanssa… Muutenkin vietin aikaani aina huoneessani. En jaksanut kuunella heitä.
Minuun isäni ei koskaan käynyt käsiksi, sillä yritin parhaani mukaan miellyttää häntä. Muistan kuinka itkin joka ikinen yö kun yöllä he tappelivat, olisin vain halunnut saada unesta kiinni ja unohtaa kaiken. Joskus sitten meidät heitettiin ulos keskellä yötä, siellä sitten oltiin niin kauan että isä oli sammunut. Mökkeilemässä saatettiin lähteä häntä metsään piiloon. Se oli helvettiä!
Muistan kuinka äitini oli aina väsynyt ja makasi vain sohvalla. Hän kysyi minulta välillä että enhän pelkää isää ja että onhan mulla kaikki hyvin. Sanoin vaan että en… Mutta miten äitini saattoi kuvitella etten kärsinyt heidän tappelusta? Itkin salaa aina. Mietityttää miksemme ikinä lähteneet isän luota, vaikka oli kertoja jolloin olimme lähdössä. Äitini sanoi aina että kyllä me pärjätään ja kaikki muuttuu vielä hyväksi, ei muuttunut.
Olen asunut nyt pari vuotta veljeni kanssa kahdestaan. Meidän piti lähteä, sillä veljeni ei tullut enää hetkeäkään toimeen isän kanssa. Veljeni on 20v. Äitini ehdotti meille että muuttaisimme kahdestaan. Nyt olen saanut olla rauhassa! Sääliksi käy äitini… Hän on sen hullun kanssa, en tiedä mitä siellä tapahtuu. Meidän perheessä oli pelkkää salailua kaikilta. Uskon, että tämän takia olen tosi sisäänpäin kääntynyt, tarvitsen omaa aikaa, ala asteella mulla ei ollut kavereita. Tuntuu, että kaikki aika äidin kanssa on mennyt ihan ohi, halusin aina tehdä hänen kanssa jotain muttei hän jaksanut. Hän harvoin hymyili.
Nyt äitini on jo vanha… Aikooko hän loppu elämän elää noin. Tulee ihan kyyneleet silmiin. En ikinä saanut sellaista aikaa äitini kanssa mitä halusin. Ihmettelen edes, mitä normaali perheet tekevät? Minulle tämä oli normaalia, sillä isäni oli sama aina.
Vieläkin äiti käy katsomassa meitä, joskus harvoin isä mukana, oikeastaan raivostun kun he tulevat. Isälläni aina kalja kädessä. Nyt vanhempani muuttivat lähes naapuriimme. Äitini halusi asua lähellä meitä. Vaikka entarvitse kestää asiaa niin paljon kuin ennen, silti rassaa että he asuvat niin lähellä. Haluaisin muuttaa kauas pois, mutta miten äitini kävisi. Hän ei pääsisi niin helposti luokseni kun isä käy huutamaan. Mä olen niin eksyksissä.

Olen miettinyt että isäni pilasi minut ihmisenä… en osaa puhua asioista, haluan aina miellyttää muita, sisäänpäin suuntautuneisuus ja niin. Toinen seurustelu suhteeni on menossa pilalle… tuntuu kuin en ikinä voi olla ihmisten kanssa tekemissä ,niin että voisin olla vain oma itseni ja kertoa asioistani. Nykyäänkin olen yksinäinen ja masentunut. En osaa lähestyä ihmisiä, jotenkin pelkään, en arvosta itseäni. Salailen sellaisia asioita, mitä ei tarvitsisi, en osaa puhua siitä mitä minä itse haluan. En halua olla tälläinen, vihasinkin sitä kuinka perheessämme oli vain salailua, ja esittämistä että kaikki on hyvin.
Nykyen tuntuu että en tiedä mihin päin olen menossa. Nykyään purkaan tätä syömishäiriön kera. Haluaisin vaan elää onnellista ja normaali elämää ja arvostaa itseäni, mutta en osaa.

Ainoa syy jaksaa on poikaystäväni. Hän ei kuitenkaan jaksa mua tälläisenä. Olen nykyään niin herkkä ja ärtynyt, enkä tiedä miksi. Päivittäin mietin, miksi olen tälläinen. On ollut poikaystäväni kanssa taukoakin suhteessa muutama päivä, jolloin mietin etten pysty olemaan ilman häntä, olisin niin yksin.
Poikaystävälläni on myös tapana juoda kaikissa vastoinkäymisissä, mua pelottaa että se ei siedä mun käytöstä selvinpäin, että sen takia se juo. Mä olen jotenkin vain niin omissa maailmoissa. Nykyään pelkään että mustakin tulee juoppo, varsinkin jos poikaystäväni juo.
Muistan kuinka ajattelin ala ikäisenä että en ikinä juo, en ikinä tulisi maistamaan alkoholia. Lähellä 18 vuoden ikää kokeilin itsekin juoda kavereideni sanelemana. Täysi ikäisenä aloin käymään baarissa kerran kaksi viikossa riippuen kavereistani, join joka kerta runsaasti eikä mulla ollut rajoja. Join itseni känniin, missä pysyin hätäsesti pystyssä. Siitä tuli hetkellinen hauska olo, ja pystyin olemaan erilainen ja olla sosiaalinen. Vuoden verran join tuolla tapaa, kunnes tapasin ekan poikaystäväni. Silloin käyttöni rajottui, mutta tuolloinen poikaystäväni petti minua ja kaikki meni huonompaan suuntaan ja vaihdoin juomisen syömishäiriöön, mistä kärsin pahasti vieläkin.

Joskus mun tekis mieli vaan luovuttaa, lähtä pois täältä ja olla murehtimatta. Olen alkanut miettimään noin.
Pelkään niin kovin että poikaustäväni jättää ja maailmani muuttuu vielä synkemmäksi, ehkä laihdutan itseni tai ehkä mäkin alan juomaan. Yritän pitää vähän mieleäni kasassa, mutta en pysty tähän enää yksin. Mitä mun pitäisi tehdä ? Mihin mun pitää ottaa yhteyttä että saisin apua? en halua menettää minulle viimeisintä ihmistä, mutta luultavasti tulen menettämään. En mäkään haluaisi olla ihmisen kanssa joka ei puhu tunteistaan, on välinpitämätön, ärtynyt, jne. Pilasiko isäni mut…? Pitäsikö mun olla vihainen äidille ettei se ikinä lähtenyt ja aiheutti mulle nyt aikuis iällä tän kaiken paskan ?? Kelle mun pitää olla vihainen, Pitäskö mun vaan lähtä jonnee ja jättää kaikki tutut ihmiset taakse ? Mut oisko se oikein mun äidille ? Oon vaan niin sekasin, ja päässä pyörii miljoona kysymystä, mihin haluisin saada vastauksen.

Rakas Tyttö jostain,
Sinun on mahdollista korjata elämääsi ja tervehtyä isäsi alkoholismin tuomista vaurioista. Oletko koskaan ottanut selvää, onko paikakkunnallasi AAL:ää (www.al-anon.fi) . Edellisessä tapaisit muita alkoholistien aikuisia lapsia ja jälkimmäisessä kaikenlaisia alkoholistien läheisiä.
Kynnys ryhmään menossa on korkea, mutta jälkikäteen tuollainen vaikeus tuntuu käsittämättömältä. Rohkaise siis mielesi ja tee päätös oman hyvinvointisi vuoksi.
Al-Anonin jäsen

Hei,mulla on itselläni ollut myös alkoholisti isä ja tuntemukset mitä kerrot itselläsi olevan ovat tuttuja mullekin.
Se mitä olet joutunut kestämään,kuuluvat tavallaan"kokonaispakettiin"(elämä alkoholisti perheen lapsena).
Isäsi alkoholismi on hänen valintansa ja vanhempiesi käytös (salailu ym) kuuluvat olennaisena osana alkoholistiperheen "normaaliin"elämään. Mitä ovat juuri nuo salailut,syyllisyydentunteiden siirto,vastuun pakoilu kaikki oireilu.Ymmärrän todella hyvin ,että sulla on nyt paha olo ja kaikki mitä olet joutunut kestämään purkautuu eri tavoin ,monenlaisina tuskan tuntemuksina.Vanhemmat joiden luona on lapsuutensa elänyt ovat roolimalleina lapsilleen.
Kannustan sua kuitenkin taistelemaan oman hyvinvointisi vuoksi, sillä se että olet joutunut elämäään kovan lapsuuden ei tarkoita sitä automaattisesti että koko tulevaisuutesi olisi pilalla. Sun ei tarvitse miellyttää ketään, pääasia on että löytäisit keinoja millä saat pahan olon pois ja löytäisit omia juttuja ja asioita mistä sulle tulee hyvä olo ja voisit alkaa eheytymään ihmisenä ja rakastamaan itseäsi. Kerrot että poikaystäväsi käyttää alkoholia kaikissa vastoinkäymisissä.
Mikä ei eheytä sua ihmisenä vaan tulee mieleen läheisriippuvuussuhde, jollaisen olen itse kokenut. Uskon että tulevaisuudella olisi sulle myös hyviä asioita annettavanaan ja olisiko sun mahdollista käydä esim.Nuorten kriisipisteessä (jos asut pääkaupunkiseudulla)? Siellä voisit jutella kokonaistilanteestasi ja etsiä sulle keinoja millä saat pahan olon pois muilla tavoilla kuin ne konstit mitkä eivät rakenna psyykeäsi (syömishäiriö,alkoholinkäyttö jne).
Kannustan sua taistelemaaan oman eheytymisesi ja tervehtymisesi puolesta ja etsimään apua ja tukea.
Tiedän mistä puhun ,sillä olen kokenut helvetillisen lapsuuden.Isäsi virheet ja alkoholismi ja vanhempiesi toimintatavat eivat ole sinun syytäsi,muista se aina että olet arvokas ja sulla on koko tulevaisuus edessäsi.
Täällä päihdelinkissä on myös :Kysy neuvoa asiantuntijalta,jonne voit nimettömänä kirjoittaa ja kysy mistä saisit tukea ja apua. Pääkaupunkiseudulla on myös turvakodin kilpola niminen avopalvelu missä voi käydä keskustelemassa kun on kokenut väkivaltaa.Nuo AA-puolen ryhmät alkoholistiperhessä kasvaneille auttavat myöskin.
Toivon sulle kaikkea hyvää ,että lähtisit rakentamaan ehjää minuutta ja sitä kautta saamaan uusia hyviä elämänkokemuksia.Itse olen päässyt irti suhteesta alkoholia käyttävään mieheen ja mielestäni se kannatti.
Avun hakeminen kannattaa aina,sillä se on askel itsensä eheyttämiselle ja voimavaroille sun oman elämän rakentamiseen.Taistellaan siis,oman hyvinvointimme puolesta.Jokainen meistä on sen arvoinen ja ainutkertainen.
Kaikkea hyvää sulle ja paljon tsemppiä!!

En ole itsekkään uskaltanut kertoa ja hävennyt puhua asiasta, mutta jokin aika sitten saIn kirjoitettua asiat paperille, kun terapeutti rohkaisi. Kun aloin kirjoittamaan niin kaikki asiat mitä olin unohtanut tai sulkenut sisääni pulpahtivat mieleen. Muistan elävästi kuvan päässäni kun isäni kuristi äitiäni auton penkillä puukko kädessä ja yritin mennä auttamaan, mutta isäni heitti minut maahan (olin tuolloin n. 4-5 vuotias). Isä oli aina ympäri päissään ja välillä kirjoitteli omaa testamenttiaan, mutta äitini poltti ne. Sitten, kun olin 6-vuotias muutimme pois isän luota ja asiat alkoivat mennä parempaan suuntaan. Näin isää aina välillä koululomilla ja silloin isä oli todella mukava pysyi raittiina useasti, kun häntä näin (mutta ei aina). Eräänä kesälomapäivänä, kun olin loman isän luona hän retkahti ja olin mummon luona häntä “piilossa” sitten kun siellä kerran kävin isä kysyi minulta, että “Kukas sä oot? Saatko ton telkkarin toimimaan?” Sanoin isälle olen poikasi perkele ja korjaa itse asiasi. Kaadoin isän viinat viemäriin ja vein siltä tupakat.
Vaikka hän isä olikin minulle niin minun piti häntä hoitaa eikä toisinpäin, mutta kaikesta huolimatta rakastin häntä ja uskoin aina, että kyllä hän raitistuu, minkä hän tekikin ja oli vuoden juomatta, mutta sitten sama rumba jatkui. Näin isää aina vain harvemmin, mutta olin sisaruksista hänelle läheisin ja pidimme yhtettä puhelimitse. Sitten puhelut loppuivat, mitä ihmettelin paljon. Viikko sen jälkeen kuulin pahimman uutisen, isä oli kuollut, tappanut itsensä viinalla ja lääkkeillä. En ole siitä vieläkään yli päässyt kunnolla (kuolemasta on nyt 5 vuotta) ja turrutan tunteitani viinalla ja huumeilla. Juomiseni alkoi jo jossain 12 ikävuoden aikana, kun otin mallia isästä ja huumet tulivat peliin kaksi vuotta myöhemmin. Kolme kuukautta ennen isäni kuolemaa myös mummoni kuoli (isän äiti) joka luultavasti johti isänikin kuolemaan. Se oli todella rankkaa aikaa enkä osannut puhua asiasta enkä tehdä oikeastaan mitään. Olin yksin huoneessani, en puhunut olin vain. Kerran meni jopa puoli vuotta etten astunut ulos huoneestani paiti polttamassa tupakan. Sinä aikana sain kyllä kirjoitettua sanoituksia tehty musiikkia. Musiikki on minua tähänkin asti auttanut. Ilman sitä olisin minäkin luultavasti kuollut. Musiikki, lukuisat terapiat, lääkkeet ja ystävät ovat pitänyt minua edes hieman järjissään, koska tuntuu ettei kuolemille tule loppua. Viime kesänä kuoli paras ystäväni hukkumalla ja kuukausi sitten taas kaksi parasta ystävääni olivat hirttäytyneet samaan köyteen. Olen ollut nyt kuolleiden veljen luona hänen tukenaan, mutta aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Mutta menneitä en ikinä saa takaisin ja musta varjo on aina perässäni.

En ole näin paljoa saanut asiasta kirjoitettua ikinä ja kokemus oli rankka, kyllä tuli tippa silmään tätä kirjoittaessa.
Mutta toivottavasti tästä on jollekin edes jonkunlaista “apua”. Ainakin minulle oli.

Alkoholisti isän vaikutus minuun oli: Masennus, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko, päihteet ja suuri suru. Vaikka kyllä siihen moni muukin asia on vaikuttanut.

Itse en ole lyömistä enkä fyysistä käsiksi käymistä kokenut silloin kun vielä kotona asuin (olen nyt 42 vuotias), mutta henkistä hyväksikäyttöä, uhkailua ym. kyllä senkin edestä. Siksi voisin kai sanoa, että kohtaloni ei ole edes pahimmasta päästä. Mutta herkkänä ja vähän arkanakin luonteena olen kyllä huomannut, että sekin jätti jälkensä minuun. Itselläni solmut alkoivat aueta pitkän avoliiton myötä vasta vuosien jälkeen, kun mieheni aikansa painostettuaan sai minut pikkuhiljaa puhumaan näistä asioista. Sekin vei vuosia. Rohkeus pikkuhiljaa kasvoi, ja äitiäni suojellakseni (joka kuoli noin kuukausi sitten) minun oli lopulta avattava suuni. Eikä puhuminen varsinkaan isän kanssa ole vieläkään helppoa, koska aloitteen pitäisi aina tulla minulta. Puhuminen ja asioiden käsitteleminen tavalla tai toisella on varmin tapa tervehtyä, mutta se on raskas tie, joka vie paljon aikaa. Luottamuksen takaisin saaminen ei taida minun kohdallani enää edes onnistua, koska aika ei siihen varmaankaan riitä, isäni on 66 vuotias. Avomieheltä vei vuosia ymmärtää, miksi olin sellainen kuin olin, vasta tutustuttuaan kunnolla isääni hän alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, minkälaisessa perheessä olin lapsuuteni elänyt, ja sitä kautta ymmärtämään myös syitä käytökseeni.

Tuntuu surulliselta lukea näitä viestejä, koska en toivoisi kenelläkään olevat tuollaista kun teillä on ollut, mutta toisaalta lukieassani näitä tunsin pienen helpotuksen tunteen “etten ole yksin täällä”. Minä myös olen väkivaltaisesta perheestä, pienestä pitäen olen nähnyt kun isäni ryyppäsi ja hakkasi äitiäni, tai jos oli kylän juoppojen ilta, niin sitten porukassa tappelivat keskenään. Vanhemmuuttaan isäni on kyllä rauhoittunut sen väkivallan suhteen, edellinen tapahtuma oli viime jouluna…menin “kotiini” 22pv viettämään joulua, ihmettelin kun tulin kotiin ja isäni oli yksin kotona, en sitä yksin oloa ihmetellyt vaan hänen käytöstään. Isä puhui minulle oikein mukavia ja kehui ja vielä selvin päin! Oli oikein maireana ja oleskeli samassa huoneessa kanssani (outoa kun yleensä istuu päivät tupakkahuoneessa ja juo kaljaa). Sitten se selvisi kun äiti tuli kotiin, minä niin järkytyin ja sydän jyskytti kun näin äitini, hänellä oli mukavan kokoinen mustelma silmässä!! olin koko päivän mieli maassa ja järkyttynyt ja illalla kun olin juuri nukahtanut alkoi kuulua juopuneen huutelua ja muuta möykkää, pelkäsin niin helvetisti ja itkin… aamulla lähdin itkien kotoa kaupunkiin asuntooni ja taisin ryypätä yhden ystäväni kanssa… seuraavana päivänä vasta tutustumani poikaystävä kutsui minut heille jouluksi kerrottuani että aion viettää jouluni yksin, se oli elämäni parhain joulu! heillä oli niin lämmin tunnelma ja kaikki ottivat minut avosylin vastaan, melkein itkin kun tunsin itseni niin tärkeäksi!

Tuon joulun jälkeen en ole oikein osannut sanoa vanhempieni kotia enään minun kodikseni… Aikalailla olin jo saanut asioita käsiteltyä ja parannuttua henkisesti, mutta tuo viime joulu vielä vaivaa enkä tunnu millään pääsevän siitä yli… olin tämän joulun vanhempieni luona, mutta en millään saanut nukuttua, itkin varovasti ja hiljaa ja yritin pidätellä ettei silmistä näy aamulla… aamulla kuulin että veljeni ryyppäsi jouluaaton… isäni on vetänyt hänetkin mukanaan rappiolle…

Olen aina ollut sisäänpäin kääntynyt paitsi parhaimpien ystävieni kanssa, teini-iässä join paljon ja tuli paljon konflikteja, iän myötä olen rauhoittunut pikkuhiljaa. Ammattikouluaikana kävin läpi ensimmäisen “pitkän” suhteeni joka oli todella rankka, hän petti minua ryypättiin ja tapeltiin, kännissä yritin tappaa itseni moneen kertaan. Sen suhteen jälkeen olen rauhoittunut aivan valtavasti, ja olen humalassa kuin eri ihminen nykyään. Minulla on aina ollut itsetuhoisia ajatuksia, ihan lapsesta saakka. Lapsena toivoin että isäni ajaisi kännissä ojaan ja kuolisi tai että aamulla kouluun mennessä hyppään taksin alle ja joka kerta mietin minkälaisen viestin jättäisin isälleni, että jos se ei enään ryyppäis kun saa viestini ja huomaa että se oli sen syytä. (huomatkaa “se” muoto isästäni)
Vanhemmiten itsetuhoiset ajatukset ovat vähentyneen, mutta niitä on vieläkin joskus kun menee huonosti.

Ennen en ole puhunut kenellekkään näistä, juuri tälle “pitkän” suhteen henkilölle kerroin näistä ja tavattuani nykyisen poikaystäväni olen alkanut puhua muillekkin, lähimmille olen kertonut väkivallasta, tutuille vain alkoholista, mutta osaan nykyään puhua siitä aiheesta. Mutta toisaalta taas välillä tuntuu siltä kuin käyttäisin alitajuisesti hyväksi vaikeaa lapsuuttani ja saisin sillä ymmärrystä käytökselleni ja että minä saan käyttäytynyt näin koska minulla oli vaikea lapsuus, en ainakaan tahallani tee niin.

Syy minkä takia aloin tänne kirjoittamaan on se että etsin tietoa mielenterveys asioista, koska aion hakea hoitoa itselleni ja eksyin tänne sivulle. Tässä joulukuun aikana on minulla on ollut paljon tunteita ilmassa, olen itkenyt, minulla on ollut elämäni hauskinta aikaa, ja vihaa ja suuttumusta ja kaikkia mahdollisia tuntemuksia. Parisuhteessani meni jokatoinen päivä hyvin ja jokatoinen päivä huonosti ja uutena vuotena suutuimme toisillemme ja “juhlimme” eri paikoissa ja aamulla erosimme. Sitten päivemmällä puhuimme pitkään ja hartaasti ja olimme pahoillaan ja palasimme onneksi yhteen. Sulhaseni sanoi että rakastaa minua, eikä halua erota ja että tahtoo auttaa, että en ole hullu vaan minulla on ollut niin traumaattinen lapsuus, ja ehkä meidän pitäisi hakea apua jostain, että auttaisiko mielialalääkitys minua. Ja tässä sitä ollaan, nyt kirjoitan tänne ja aamulla aion soittaa mielenterveys toimistoon ja varata ajan.

Ainiin unohdin laittaa että sen muutaman hassun tunnin eron aikana olin jo kerkeämässä hirttää itseni, mutta sulhaseni sattui juuri tulemaan ja paniikissa äkkiä keräsin välineet pois ettei hän näe! Myöhemmin keskustellessamme sanoin hänelle siitä ja hän halasi minua pitkään. Tuntui vain ettei minulle jää enään mitään, minulla ei ole asuntoa, enkä saa/halua vanhemmiltani (isältäni) tukea enkä kotia, minulla ei ole töitä ja autokaan ei ole minun ja miten koiran käy kun en halua koiraparkaa kerrostaloon asumaan eikä sulhaseni yksin voisi siitä huolehtia reissutöiden takia. Ja muutenkin olen ollut niin stressaantunut viimeaikoina elämäntilanteestani ja alkanut saamaan paniikkikohtauksia asioitten mentyä täysin päin vastoin kuin olen odottanut. Mutta hienosti sulhaseni on ollut aina tukena, mutta minä kun en ole aina viitsinyt sanoa mitään jos joku vaivaa, kun tuntuu että joka päivä on jotakin. Mutta nekin on osittain mennyt ohi, pääsin kouluun joka tasoittaa mieltäni, mutta sitten järkytyin kun kuulin paljon saan tukea ja taas masennuin ja suoraansanottuna VITTUUNNUIN tähän meidän yhteiskuntaan! Mutta senkin asian olen jo hyväksynyt, koska en vain yksinkertaisesti voi sille mitään.

En nyt tiedä tuliko tästä oikein järkevää tekstiä ja asiatki hyppi sinne tänne, kelloki vaikka mitä pitäis nukkumaan laittaa, mutta tästä se lähtee ja toivottavasti saan ammattiauttajilta apua tänne pään sisälle.

Hei Nainen 20v,
Muistatahan, että sinua varten on olemassa myös AAL (www.al-anon.fi). Niitä voit käyttää hyväksesi ammattiauttajin lisäksi.
Käypä katsomassa noilla kotisivuilla.

Hei,

Olet vielä kovin nuori. Se ei tietenkään tarkoita sitä etteikö tunteesi olisi todellisia ja oikeutettuja ja kokemuksesi hirveitä. Mutta kaikesta tuosta voi selvitä. On tosi hyvä että olet jo nyt liikkeellä ja valmis selvittämään menneisyyttäsi ja sen vaikutuksia omaan vointiisi. Osaat käsitellä selvästikin tuntemuksiasi ja astua hieman itsesi ulkopuolelle tarkastelemaan itseäsi. Se on hieno kyky!

Yksi asia, minkä itse oivalsin kun olin reilu 20-vuotias, oli että ei minun vanhempani minua pilanneet. Minussa on monia vikoja ja traumoja, mutta olen myös oma persoonani ja olen oppinut pitämään itsestäni. Yksi kammottavimmista asioista mitä alkoholistivanhempi lapselleen tekee, on se että lapsi oppii häpeämään ja inhoamaan itseään. Mutta se ei ole sinussa ja sinun vikasi. Se on heidän tunnehäiriönsä. He ovat sairaita. Et sinä. Jossain vaiheessa elämääsi ehkä pääset tarpeeksi kauas ja näet, että joudut ottamaan lopulta vastuun itsestäsi ja tunteistasi. Vaikka voisimme syyttää vanhempiamme lopun ikäämme. Kannattaa päästää irti syyllistämisestä. Mutta sinulla on töitä tehtävänä ennen sitä. Itselleni se merkitsi vanhempieni haastamista, raivoamista,vihaamista ja välien katkaisemisen vuosiksi.

Aloin itse käyttää alkoholia pikkuhiljaa, liikaa. Se on salakavala tapa puuduttaa tunteitaan ja lääkitä muka jotain mitä emme tahdo kohdata. Ehkä se on vain sitä, ettei pidä itsestään. Näin monet raitistuneet alkoholistit kuvailevat kokemuksiaan. En mennyt mitenkään tosi rappiolle, mutta tarpeeksi kuitenkin, jotta tahdoin lopettaa alkoholin käytön kokonaan.

Vaikutat todella fiksulta nuorelta naiselta. Hienoa että pääsitte kotoa pois. Aivan mahtavaa. Paljon voimia sinulle! Et ole ainoa.

Kaikkea hyvää tähän iltaan!

Hei vaan kaikille!olen 17 vuotias tyttö ja tässä on tarinani. Minä olin 2kk ikäinen kun vanhempani erosivat isäni juomiset takia, äitini jäi siis yksin 3 pienen lapsen kanssa. Meni pitkä aika ennenkuin näin taas isääni, kävimme siellä sisarieni kanssa aina välillä viikonloppuisin, kunnes isäni juominen riitäytyi täysin käsistä. Hän joi vaikka m olimme siellä ja oli välillä aika väkivaltainen ja hermostunut emme saaneet edes leikkiä tai nauraa. Äitini kielsi meitä menemästä sinne ja kului taas aikaa että näin isääni. olin n.8 vuotias kun aloitin jalkapallon peluun ja isäni oli siinä valmentajana kaikki näytti olevan kääntynyt parhainpäin kunnes meni pari vuotta ja tajusin ettei asiat olleet muuttuneet lainkaa. Isäni oli korvia myöten veloissa ja joi yhä minkäkerkesi. Hän sai potkut jalkapallojokkueesta mutta emme silti katkaisseet välejä häneen. Tapa jolla hän yritti korvata juomistaan oli tyhjät lupaukset joihin uskoin aina uudelleen ja uudelleen. Kaikki paheni kun isäni tapasi nykyisen tyttöystävänsä olin silloin 12-13 vuotias. Juominen vain paheni ja isäni naisystävä ei pitänyt lainkaan meistä. Lopulta isäni lähti eräänä päivänä sanaakaan sanomatta elämästämme jälkiä jättämättä. Siinä sitten elimme epätietoisuudessa mitä oli tapahtunut. Äitini tapasi uuden miesystävän joka ei ollut yhtään sen helpompi suhde ei kestänyt kauaa. Meni vuosi ja elimme onnellisena nelistään minä, äitini ja kaksi isosikoani. Kunnes äitini tapasi nykyisen miehensä joka asui kaukana meidän kotipaikkakunnalta. Isäni otti meihin yhteyttä kun olin 14 vuotias ja lupasi taas tyhjiä rahaa ym ja hävisi jälleen. Äitini muutti miehensä tuo uudelle paikka kunnalle ja jäimme yksin siskojemme kanssa. Elämäni lähti täysin käsistä join,riehuin ja tein kaikkea mitä ei saanut tai olisi kannattanut tehdä. Lopulta kaikki oli niin sekaisin että minun piti vaihtaa maisemaa että saisin elämäni järjestykseen ( tai niin luulin). Muutin siis äitini ja hänen miehensä luo. Alku sujui hyvin eikä ongelmia juuri ollut, mutta sitten miehen todellinen luonne paljastui hänkin joi tai siis juo todella paljon ja aloin inhoamaan häntä yli kaiken koska olin saanut jo viettää suuren osan elämästäni alkoholisti isän kanssa ja katsoa kuinka äitini kärsi isäni juomisesta. Äitini tietää että hänen nykyisellä miehellään on alkoholi ongelma mutta hän vain sivuuttaa asian. Vihainen ja väkivaltainen hän on ja on pariin otteeseen käynyt/ mennnut käydä minuun käsiksi ja on myös tapellut sukuilaiseni kanssa mutta äitini vain sivuuttaa asian ja sanoo ettei hän tarkoita. pinnani täyttyi ja muutin omilleni 16 vuotiaana. Isäni otti puoli vuotta sitten taas yhteyttä ja oli juuri päässyt vankilasta. Tyhjät lupaukset jatkoivat ja hän itki ja sanoi että hän muuttuu eikä hän juo enää. hän ei halua menettää lapsiaan ja haluaa korvata kaiken. Uskoin jälleen ja vähän aikaa menikin hyvin. Lopulta kuitenkin hän taas katosi jättäen syvät arvet sydämeeni. EN varmasti ikinä toivu tästä tuskasta mutta olen yrittänyt sivuuttaa asian ja olen käynyt ammattiauttajalla ja nyt minulla on parempi olla. Tässä olisi yksi runo mikä minusta kuvaa aika osuvasti elämää alkoholistin kanssa ja hänen lupauksistaan:

En mä enää:

En mä enää, se vannoo.
En koskaan enää.
Joo, me sanotaan
ja sit taas vaietaan.

Niin, ethän sä tarkoita.
Ei, et tahallasi satuta.

Mut hei, ei tää oo elämää.
Vaan pintaa ohutta, niin pettävää.

Kun kaikki hajoo, taas repeää.
Me usko kootaan ja taas pelätään.

En mä enää, se vannoo.
En koskaan enää.
Joo, me sanotaan,
vaik totuus tiedetään.

Voimia kaikille jotka ovat joutuneet/joutuvat elämään alkoholistin kanssa!

Voi -kkaro,
Elämäsi on ollut yhtä kärsimystä. Hienoa kuitenkin, että olet nyt ottanut ohjat käsiisi. Toivottavasti muutkin alkoholistien tekevät samoin. Olet vielä nuori. Kaikki muuttuu vähitellen paremmaksi.

Samaa toivon minä. Näin toivotaan

Minä myös. Voimia ja jaksamista toivon teille kaikille.

Tiedän tunteen, minun isäni on myös alkoholisti ja lapsuusmuistot häneen liittyen todella sekavat ja hajanaiset.

Muistan päällimmäisenä kuinka aina istui olohuoneessa “omalla paikallaan” ja haukkui minua ja muita perheenjäseniä aina kun siitä ohi kävelimme. Ei luo suurta luottamusta ja kiintymystä omaa isää kohtaan kun haukkuu monta kertaa päivässä oman teini-ikäisem tyttären huoraksi ja läskiksi.

Nämä tapahtumat loppuivat vuosia sitten kun isä jälleen kerran muutti pois luotamme, se oli tietysti minun ja äidin vika koska “käytimme kaikki hänen rahat ja haukuimme ja vittuilimme jatkuvasti”.

Viimeaikoina ilmenneiden outojen mielialanvaihteluiden, itkuisuuden ja stressipiikkien takia hakeuduin lääkäriin ja kävi ilmi että menneisyys kummittelee. Kyse on perusturvallisuuden puutteesta joka on vaikuttanut kykyyni säädellä tunteita ja muodostaa pitkän linjan ihmissuhteita. Kuulemma vielä joskus on tarvetta terapiajaksolle mitä todennäköisimmin.

Suosittelen kääntymään psykiatrin puoleen, sulla on varmasti sama juttu joka kyllä todella saadaan korjattua, usko pois! Jaksamista sulle! Ja muista että se mikä ei tapa, vahvistaa!

Kuulostaa erittäin tutulta, olisi kiva tutustua “kohtalotovereihin”.

Hei!

Mäkin haluan jakaa tänne oman kokemuksen, koska uskon että vertaistuki auttaa monia, ainakin myös mua.
Oon kohta 26-vuotias nainen ja oon saanut kärsiä omassa lapsuudessa, oikeastaan koko elämäni aikana alkoholisti isästä. Mun isä on juonut niin kauan kun mä muistan.
Lapsena se oli musta hauskaa, kun isä oli vähän “hauskalla tuulella”, enhän mä pienenä tajunnut että iskä oli aina kaikki viikonloput ja pyhät ja joulut kännissä. Oli piilolaseja ja pulloja ties missä. Mun vanhemmat eros kun mä olin 8v., muistan vain kuinka ne tappeli ja huusi toisilleen. Mulla on isoveli ja mun äiti olis halunnut että me oltais asuttu sen luona mutta isä halus olla ilkeä ja rupes uhkaileen äitiä kaikilla oikeusjutuilla nii sai mun veljen sen luo asuu, joten me ei nähty mun veljen kaa ku vaan viikonloppusin ku oltiin sillon aina samassa paikassa. Harmittaa ja suututtaa niin paljon että mitä ne sie oikeudessa on aatellu ku on erottanut sisarukset toisistaan! Mä en ees tunne mun veljee kunnolla, vasta aikuis-iässä ollaan ruvettu lähentyyn mut harmittaa vaan…
Isä siis tosiaan on aina käyttänyt alkoholia tosi paljon ja aina vähätelly ongelmaansa, ei oikeesti myönnä että on sairas. Seurustelusuhteita on ollu äidin jälkeen isällä kaksi ja molemmat on lähteny isän alkoholin käytön takia. Ja myös väkivaltasuuden, eikä isä sitäkään myönnä. Nyt kesällä kun isällä oli loma, isä veti kahen viikon känniputken ja joi pelkkää kirkasta, siks tää viimenen muikkeli lähti.
Mun veli ja isän veli kävi juttelemassa isälle että oisko syytä lopettaa ja isä lähti sit aa-klinikalle, mut oli varmaan sanonu vaan lääkärille että on ollu pieni putki päällä kesälomalla, en usko että siinäkään oli myöntänyt ongelmaansa, niin sai lääkäriltä vain jonkun rauhoittavan kuurin mikä helpottaa darraa. Juttelin isän kanssa että ei varmaa kannata mitään juoda ja oli sitä mieltä ettei kirkkaisiin koske, mutta kyllä pari kaljaa voi ottaa! Raivostuin, koska olin taas joutunut pettyyn isääni, odotan että hän parantuisi mutta petyn uudelleen ja uudelleen. Meni siis viikko ja isäni soitti kännissä ku käki ja rupesin hänelle huutamaan että mitä soittelee kännissä ja mulle huusi ettei oo kännissä että yhen kaljan on vaan juonut! Mä sit löin luurin kii ja huusin ettei tartte soitella ja en sit kuullu isästä kahteen viikkoon mitään kun soitti sitten selvinpäin eikä sanonut asiasta yhtää mitään… Suututtaa ja itkettää kun en voi asiaan mitenkään vaikuttaa, en osaa käsitellä asiaa enkä edes tiedä hyväksynkö asiaa, siis että isäni on alkoholisti. Isäni on selvinpäin niin mahtava tyyppi ja kännissä ihan kauhea, todella ärsyttävä, lätisee aina samoja paska juttuja mitä aina…
Siksi tämä kaikki on niin vaikeeta koska isässäni on kaksi eri ihmistä, koitan olla ajattelematta lapsuuttani ja isääni, koitan pitää hänet vähän kauempana ja olla välittämättä mutta aina välillä jos isäni soittaa kännissä, saatan vain itkeä ja masentua koko päiväksi, tai jos puhun jollekin niin en siinäkään osaa käsitellä asiaa vaan itken niin paljon että päätä särkee. Joskus toivon vaikka kuinka kamalalta se kuulostaa, että olisi helpompaa ettei isääni olisi olemassa ettei tarvitsisi murehtia. Muuten elämäni on hyvällä mallilla ja olen tasa-painoinen ihminen mutta tätä taakkaa olen kantanut pitkään ja haluaisin saada jotain apua… Joskus on parempi olla puhumatta, koska en jaksa jauhaa tästä, minun pitäisi oppia hyväksymään tämä tilanne semmoisena kun se on mutta en vaan tiedä että miten…

Osallistun tähän ketjuun, koska olen se äiti joka ei pystynyt lähtemään vaikka puoliso joi koko suhteen ajan ja kulutti perheen rahoja uhkapeleihin ja aineisiin. Ja kuningas alkoholi oli ikuinen kolmas pyörä yli 10-vuotisessa suhteessamme. Avoliittomme päättyi kun puoliso yhtäkkiä kesäloman lopuksi ilmoitti haluavansa erota ja muutti asumaan kollegansa luo toiseen kaupunkiin. Minä ja lapsemme otimme eron todella raskaasti. Pikku hiljaa aloin tajuta ja nähdä, missä kuplassa olin elänyt ja että olin turhaan uskonut toisen muuttuvan, uskonut miljooniin valheisiin - ja ettei toisen suusta enää mitään järkevää ulos tule.

Nyt koitan tehdä kaikkeni, ettei lapsiin pesiydy sama arvottomuuden tunne kuin mitä olen kaikkien teidän kirjoituksistanne lukenut. He tapaavat isäänsä viikottain, uudessa perheessä juodaan enemmän kuin mitä meillä aikanaan koska sen voi nyt tehdä avoimesti kun uusi puolisokin juo innokkaasti skumppaa - itse en juuri käytä alkoholia ja siksi aikanaan todella voin pahoin puolisoni juomisesta, nuokkumisesta ja sammumisesta kotisohvalle (tosin nyt tiedän myös että pohjalla oli lääkkeiden väärinkäyttöä ja muitakin aineita, eikä vain pari bisseä). Lapset ovat kertoneet, että isälle on vaikeaa puhua kun isä juo, isä sulkee huoneeseen eikä saa tulla ulos ja isä ei tottele (lupaa muttei pidä lupauksiaan).

Ehkä se suurin huoli on se, etten tiedä mitä vauhtia päihderiippuvuus etenee ja kuinka pahaksi se voi mennä, ovatko lapset turvassa kun ovat isänsä luona.

Kaikille teille jotka olette viettäneet lapsuutenne karuissa olosuhteissa haluaisin sanoa, että itse elin pumpulissa, olin ainoa lapsi, en juuri nähnyt liiallista alkoholinkäyttöä (vanhempani eivät koskaan olleet pientä hiprakkaa vahvemmassa humalassa) - itsetuntoni ei silti ollut koskaan kovin hyvä. Eikä se johtunut vanhemmista, vaan ehkä enemmän kaveripiiristä, kun virheellisesti vertasi ja kuvitteli että kaikilla muilla on kaikki paremmin. Ja näinhän ei koskaan ole. Olemme ihan jokainen yksilöitä. Emme valitse olosuhteita, joihin synnymme, mutta olemme ihan jokainen arvokkaita. Ja kaikkia meitä on varmasti kiusattu jossain vaiheessa lapsena, koska lapset toimivat niin. Emme vain ole tajunneet että meissä ei ole ollut mitään vikaa vaan kiusaajalla on ollut todella paha olla ja se on purkautunut ilkeytenä (kiusaamista ei tule hyväksyä, mutta auttaa kun pystyy viimeistään aikuisena ymmärtämään miksi sitä tapahtuu).

Älkää koskaan turruttako tunteitanne, kaikilla on oikeus tuntea vihaa välillä - pitää vaan tehdä töitä että sen kanavoi johonkin muuhun kuin muiden tai itsensä satuttamiseen. Jos pystyy tuntemaan vihaa, pystyy hyvinä hetkinä tuntemaan myös pirskahtelevaa iloa ja pakahduttavaa onnea.

Älkää uhriutuko ja katkeroituko siitä, että teiltä on viety onnen hetket, joita muilla oli lapsuudessa, vaan ajatelkaa että ihmiset kokevat onnea elämän eri vaiheissa ja uskokaa, että teillä ne hetket ovat vielä edessä. Olin itse hetken aikaa syvästi epätoivoinen uhri ja katkera, etten saanut sitä perheen ideaalia, mitä meille on opetettu että perheen pitää olla. Nyt olen sitä mieltä, etten tule tyytymään enää yhtään vähempään kuin siihen, että parisuhteessa on kaksi tasa-arvoista toisiaan teoilla ja sanoilla kunnioittavaa kumppania, jotka uskaltavat kohdata vaikeudet yksin ja yhdessä. Ja tämän pystyn toivottavasti opettamaan myös lapsilleni. Ja sekin pitää btw hyväksyä, että tällaista parisuhdetta ei välttämättä koskaan tule, mutta sen hyväksyy kun ei aseta parisuhdetta elämässä onnistumisen kriteeriksi vaan opettelee nauttimaan omasta seurastaan, pitää teveydestään huolta ja auttaa apua tarvitsevia sen verran mitä osaa ja pystyy.

Kiitos, Mammina, kirjoitit monesta asiasta tosi fiksusti :slight_smile:

Tätä seuraavaa jäin kuitenkin miettimään ja tämä herätti kysymyksiä: “He tapaavat isäänsä viikottain, uudessa perheessä juodaan enemmän kuin mitä meillä aikanaan koska sen voi nyt tehdä avoimesti kun uusi puolisokin juo innokkaasti skumppaa - itse en juuri käytä alkoholia ja siksi aikanaan todella voin pahoin puolisoni juomisesta, nuokkumisesta ja sammumisesta kotisohvalle (tosin nyt tiedän myös että pohjalla oli lääkkeiden väärinkäyttöä ja muitakin aineita, eikä vain pari bisseä). Lapset ovat kertoneet, että isälle on vaikeaa puhua kun isä juo, isä sulkee huoneeseen eikä saa tulla ulos ja isä ei tottele (lupaa muttei pidä lupauksiaan).”

Millä mielellä lapset tapaavat isäänsä? Oletan, että isä asuu suht lähellä, jos tapaavat ihan viikottain. Entä mikä fiilis lapsille tulee, kun isä sulkee huoneeseen eikä sieltä saa tulla ulos? Minusta tuo kuulostaa todella ahdistavalta, sehän on yhdenlaista vallan, jollei peräti väkivallan, käyttöä.

On sinänsä hieno juttu, että lapset ja isä viettävät aikaa yhdessä ja heillä on jonkinlainen yhteys toisiinsa, vaikka isän perheessä käytettäisiinkin alkoholia. Ikäväksi tuo kuvio muuttuu vasta sitten, jos lapset jotenkin vastentahtoisesti tapaavat isäänsä tai jos äiti haluaa itselleen vapaa-aikaa senkin kustannuksella, että lapsilla ei ole hyvä olla toisessa kodissaan. En kuitenkaan usko, että juuri sinun tapauksessasi, Mammina, näin olisi.

Tähän loppuun lainaan vielä tekstiäsi, koska tämän voin itsekin allekirjoittaa täysin :slight_smile: “Nyt olen sitä mieltä, etten tule tyytymään enää yhtään vähempään kuin siihen, että parisuhteessa on kaksi tasa-arvoista toisiaan teoilla ja sanoilla kunnioittavaa kumppania, jotka uskaltavat kohdata vaikeudet yksin ja yhdessä. Ja tämän pystyn toivottavasti opettamaan myös lapsilleni. Ja sekin pitää btw hyväksyä, että tällaista parisuhdetta ei välttämättä koskaan tule, mutta sen hyväksyy kun ei aseta parisuhdetta elämässä onnistumisen kriteeriksi vaan opettelee nauttimaan omasta seurastaan”.

Hei Mammina! Hyvä että olet itse uudessa elämäntilanteessa mutta huomaathan, että lapsesi eivät. He kokevat turvattomuutta ja joutuvat edelleen isällään elämään ehkä entistä kurjempaa elämää.

Nyt sanon suoraan: olet lasten huoltajana vastuussa lastesi fyysisestä ja psyykkistä turvallisuudesta ja kasvuympäristöstä. Nyt yhteys lastenvalvojaan ja tilanne avoimesti esille, ole rohkea ja toimi!

Lapseni menivät mielellään isänsä luokse, vaikka hän joi, heistä se oli kait hauskaa. Olivat rennosti, kukaan ei komentanut tai käskenyt siivoamaan tai “olemaan kunnolla”. Oli kaikkea hauskaa tekemistä yms. mitä nyt pikkuhuppelissa oleva voi keksiä ajanvietettä.
Vihainen ja inhottava äiti olin:)
Nyt jo voin nauraa sille asialle, mutten silloin nauranut.