alkoholismin suossa tarvon

Hei vaan kaikki!
Kirjoitin jo aiemmin tuonne “Argh”:n ketjuun, kiitos hänelle vastauksesta. Olin liikuttunut, kun joku toinen ihminen lukee minun kirjoituksen ja vielä jopa vastaa siihen. Näin pohjalla minä olen, sekä tottunut siihen, etten saa yhtään mitään vastakaikua yhtään mihinkään ilmaisuuni. Tämä teksti on sekavaa, sekava olen minäkin mielialaltani. Ajatukseni ovat sekaisin. Lapset hääräävät
ympärillä ja huutavat kuorossa “äitii”, ja minä tyynenä vastailen kuin robotti, vaikka mieli on sekaisin.
Olen alkoholistin puoliso, ollut vuosia, vuosia. Lapsia on kaksi tämän juopon kanssa, lapsia, jotka ovat siinä iässä, että kaipaisivat hirmuisesti aikaa ja huomiota. Ja luonnollisesti jäävät tässä perheessä ilman sitä. Ajoittain känninen isukki jaksaa nousuhumalan huumassa jotain pientä puuhata, taikka rapulassa “hyvitellä” ja suurethan ne suunnitelmat aina on, mutta aamulla kun juomisen aloittaa, iltapäivällä ollaankin jo, aikaisemminkin, päiväunilla. Kaikki, AIVAN KAIKKI, on minun vastuulla. Tähän kaikkeen kuuluu siis kaksi lasta ja heidän hyvinvoinnistaan huolehtiminen, kuskaukset kavereille, yritykset pitää edes jonkinlaista päivärytmiä yllä. Juoppo, taikka oikeammin minun reaktiot juoppoon, rikkovat yleensä jossain vaiheessa sen yrityksen.
Olen hyvin, hyvin väsynyt. En jaksaisi oikeastaan yhtään mitään, juuri ja juuri hengitän. Apua olen hakenut ja saanutkin, aika näyttää tuloksen.
Olen myös hyvin pettynyt tähän elämään. En näe tulevaisuudessa mitään iloa. Minulla ei ole mitään mitä odottaa. Olen katkera ja kyyninen. Ja tiedän kyllä, itsellä minulla on avaimet muutokseen, mutta minä olen kuin täi tervassa. En pysty, en osaa, en kykene. Enkä jaksa.
Mieheni ei suostu keskustelemaan ongelmastaan, joka on kyllä kaikkien nähtävissä, mistään ei saa puhua. Hän yksinkertaisesti menee lukkoon eikä sano yhtään mitään. Esim. saan hermoromahduksen ja huudan ja itken pyytäen häneltä jotain vastausta tähän juoppohelvettiin, ei apua, mikään mitä teen tai sanon ei auta yhtään mitään. Vastauksena on halveksiva mulkaisu ja tuhahdus “oot sinä sekaisin”. Niinhän minä olen. Yleisesti ottaen mieheni suhtautuu minuun aika kylmästi. Miksihän kirjoitin tuon “aika”. Kylmästi. Niin hän tekee. Koskaan hän ei osoita lempeyttä tai hellyyttä minua kohtaan, paitsi humalassa. Niinä harvoina selvinä päivinä hän makaa sohvalla ja katsoo tv:ta, tuntikausia, välillä käy tupakalla. Jos puhun hänelle jotain, hän ei yleensä vastaa tai kommentoi mitään. Lapsille hän ei juuri puhu, ei ehdota yhteistä tekemistä, ainoastaan kieltää hyvin negatiivisella äänensävyllä, jos he häiritsevät armon herraa jotenkin. Niin, lapset, he ovat jo siihen tottuneet, että isältä ei kannata kysyä mitään. Äiti on se joka antaa vastauksia, puhaltaa pipit pois, huolehtii hampaitten harjaukset ja iltasadut, sänkyyn peittelyt ym. Lapset ovat aika takertuneita minuun. Esim. jos menen ulkona käymään, tulevat varmasti perässä, vaikka menisin pyykkejä vaan laittamaan.
Entäs minä sitten? Kuka minä? En minä tiedä kuka minä olen. Joku väsynyt, keski-ikäinen nainen, joka kadotti elämänilonsa jo aikaa sitten, hommasi kymmeniä kiloja ylipainoa lohtusyömällä ja odottaa nyt jotain ihmettä tapahtuvaksi. Ihmettä, jota ei taatusti tapahdu. Mieheni ei raitistu. Hän on sen minulle kymmeniä kertoja sanonut, “juomista en lopeta koskaan”. Minä olen siis IDIOOTTI. Elämän tarkoitusko kärsimys? Paskanmarjat. En jaksa kirjoittaa enempää. Jos jaksoit lukea loppuun, olen kiitollinen siitä. Joku TOINEN IHMINEN on lukenut tämän. Kiitos.

Vielä tuosta nimimerkistä, joku joskus vuosia sitten sanoi minusta “tämä tyttö kun hymyilee, niin aurinko paistaa”. Saattoi pitää paikkansa, silloin, aurinko on sammunut jo vuosia sitten. En edes tunnista tuota lausetta minua koskevaksi.

Halaus

Niin monta tuttua lausetta löysin, että tuntui melkein, että olisin itse kirjoittanut. :open_mouth: Et tosiaankaan ole yksin, meitä samoja kokeneita löytyy täältä monta.

Tämäkin on niin tuttua. Minullekin aiemmin, ennen lapsiakin sanottiin, että kun saavun paikalle niin on kuin aurinko paistaisi. Ihmeteltiin, kuinka voin olla aina niin iloinen ja positiivinen. Se elämän ilo on nyt poljettu jonnekin risukasaan kai. Mutta koko ajan kaivaudun lopulta kasastani, kun siili talviunilta. Vielä otan auringosta kiinni ja annan sen paistaa taas. Täältä (foorumilta) olen niin löytänyt uutta voimaa, että uskon taas sen olevan mahdollista. :stuck_out_tongue: :smiley:

Ota sinäkin aurinkosi kiinni ja puske sadepilvet pois. :smiley: <3

Tervetuloa tänne! Tuo väsymys on aika tuttua monille meistä. Tilanne on ihan lukossa eikä ulospääsyä näy. Kirjoita tänne, lue näitä tarinoita. Tuuleta oikein kunnolla vihaasi ja päästä se irti, vaikka vaan tekstinä!

Moni meistä kokee myös helpotusta ja iloa elämässä, kun tilanne helpottuu TAI oma olo paranee… Sinullekin voi olla tulevaisuudessa vielä aurinkoista oloa luvassa! Voimia! Sinä olet arvokas, mittaamattoman arvokas.

Tervetuloa, entinen aurinko! Täällä meitä kohtalotovereita on, valitettavan paljon… Minullekin kävi niin runsas puoli vuotta sitten, että tunsin olevani aivan hukassa, enkä tiennyt mistä saisin apua, ja millaista apua edes tarvitsisin. Siinä hädässäni löysin nämä sivut, ensin luin, sitten kirjoitin jonkun ketjuun, maaliskuussa avasin oman ketjun. Kun näen laskurista, että lukijoita on ollut, kun joku on vastannutkin, tunnen riemua, en olekaan yksin! On äärettömän tärkeää löytää jokin keino purkaa itseään. Me juoppojen puolisothan olemme mestareita kulissien ylläpidossa, vaikeuksien kätkemisestä, siinä että saamme kaiken toimimaan vaikka toinen ei osallistuisi mihinkään.

Jokaisen tilanne on erilainen, mutta hämmästyttävän paljon kuitenkin löytyy yhtymäkohtiakin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia, avun tarve erilainen, ratkaisut erilaisia. Että pääsee käsittelemään asioitaan, ja kertomaan, tuomaan julki asiat jotka ennen on salannut, se on hyvä alku muutoksessa kohti elämää, johon kuuluisi taas myös aurinko. Oikein paljon voimia sulle!

Kyllä, luin. Halaus sinulle ja voimia palauttaa se aurinko takaisin!

Moni meistä kokee myös helpotusta ja iloa elämässä, kun tilanne helpottuu TAI oma olo paranee… Sinullekin voi olla tulevaisuudessa vielä aurinkoista oloa luvassa! Voimia! Sinä olet arvokas, mittaamattoman arvokas.
[/quote]
Kiitos kannustavista kommenteista! Hmm, arvokas, minä? Kuinka kaunista tekstiä. Minusta ei tunnu siltä, ei ole koskaan tuntunut. Haluaisin, että minusta tuntuisi. Haluaisin pitää itseäni arvokkaana ihmisenä. Pidän itseäni normaalia tyhmempänä, sinisilmäisenä. Kaikkea negatiivista. Ne hyvät puolet, joita itsestäni löydän, liittyvät jotenkin toisiin ihmisiin, esim. olen hyvä kuuntelija. Niinpä niin. Suurin ongelmani tällä hetkellä on, että en kestä enää ollenkaan alkoholistiukkoani. Asumme yhdessä, tosin nyt herraa ei ole näkynyt kahteen päivään, koska heitin sen pihalle. Onko minulla oikeus siihen? Onko minulla oikeus sanoa känniääliölle, että lähde vetämään, täällä et juo? Yhteinen talo kun on. En enää tiedä, mitkä minun oikeudet on? Onko minulla oikeus olla kotona ilman kännikalaa? En kestä sitä aamusta asti alkavaa ryyppäämistä, ensimmäinen kalja sihautetaan auki n klo 6, eli heti kun humalaisen unesta herää. Aamupäivällä saatetaan jotain epämääräistä taloon tai lapsiin liittyvää tehdäkin, usein jää hommat kesken, yhtäkkiä saatetaan myös häipyä jonnekkin tunniksi pariksi, ilmoittaa tai ei. Iltapäivällä otetaankin sitten parin tunnin päikkärit joilta pahantuulisena herätään ja juopottelu jatkuu. Ja tämän kännishown aikana minä, maailman paras äiti, mutta huonoin vaimo, hoidan kaikki normaalit lapsiperheeseen kuuluvat asiat. Esim. ukko ei koskaan ole ajokunnossa viikonloppuna, joten luonnollisesti me emme perheenä vieraile kellään, koska olen ottanut periaatteen, sitten kun mies ajaa lähdemme kylään. Selvinpäin hän ei halua kyläillä missään, mutta kännisä on änkeämässä joka paikkaan mukaan. Olemme kokeilleet sitäkin, että hän juo muualla, voi onnistuakkin esim. perjantaina. Se tarkoittaa sitten sitä ukko häipyy heti töistä tultuaan, mutta yöllä hiivitään sitten kotia kaljapäkki mukana, koska hänen pitää saada aamulla jo otettua loiventavaa. Ja ne määrät, ne vasta jotain ovatkin, pe-su aikana voi mennä kevyesti 3 ltk kaljaa. Minusta se on aivan järkyttävä määrä. Juominenhan alkaa perj heti töitten jälkeen ja loppuu su-iltaan, jolloin aikasten nukkuun, rapulaisena sitten töihin. Perheelle tässä ei sitten aikaa jääkään , juopottelu vie kaiken ajan. Mielelläänhän hän kyllä osallistuisi isänä kännissä ollessaan, kasvatukseen ja kaikkeen muuhunkin, mutta kun mua ei kiinnosta sillon, ja oon yrittänyt sanoakkin, että mun mielestä kun on kännisä ei paljo tarvis höpöttää lapsillekaan mitään, se on niin typerää ja epäjohdonmukaista. Tämän hän ottaa loukkauksena. Minulta myös oletetaan saavan läheisyyttä, aamulla ryömitään viereen halailemaan, edellinen päivä on oltu teillä tietymättömillä. JOs ja kun torjun, loukkaannutaan verisesti. Joo…syvä huokaus Ja minä…minä SYYLLISTYN tästä. Sairas kun oon. Tämä se vasta väsyttää. Tunnen itseni huonoksi, huonoksi. Minulla on “kummallinen asenne”. Voi helv…
Minulla on todellisuudentaju hämärtynyt sillä tavalla, että olen hyvin epäluuloinen mielessäni ihmisiä kohtaan, varsinkin miehiä. Toisaalta kadehdin, kun näen jonkun isän poikansa kanssa vaikkapa vain pyöräilemässä, tunnen syvää katkeruutta. Meillä kun ei isukki pahemmin lasten kans puuhaile, juuri yhtään mitään. Sitten, kun puuhailee, minulle tulee tunne, että minun pitäisi olla jotenkin superkiitollinen tästä asiasta ja palkita hänet. Esim pari vuotta sitten kesällä hän pitkin hampain lähti uimarannalle meidän kanssa, selvinpäin tietenkin. Istui siellä ja poltti tupakkaa kyllästyneen näköisenä, ei osallistunut mitenkään. En iloinnut hänen mukanaolostaan yhtään. Kotimatkalla jo autossa kysyttiin lupaa päkin hakuun. Mrh.
En tunne itseäni naiseksi. Äiti kyllä olen. Vuosia sitten eräs naispuolinen kaverini kerran hymyillen sanoi minulle “voi että kun sinä olet niin naisellinen” , uskon että hän tarkoitti sitä, mutta minä oikein säikähdin , en tiedä itsekään mitä. Haluaisin olla naisellinen. Mutta en esim pukeudu mitenkään nätisti, jotenkin häpeän itseäni. Sitäpaitsi koen naiseuteni olevan tuolle ukolleni jotenkin uhka.
Tunnen itseni itsekkääksikin. Mikä minä olen sanomaan milloin ukko saa juoda ja milloin ei? Mutta kuitenkin, tietyt asiat ei vaan kuulu juopotteluun, esim en osaa yhdistää lastenhoitoa ja kaljoittelua edes mielessäni. NE EI VAAN KUULU YHTEEN. Eikä moni muu asia.

En näköjään osaa “lainata”. Edellisen kirjoitukseni kaksi ekaa riviä olen lainannut “ilmalaivan” kommentista.

Rassaa, rassaa…Nyt, kun juoppo ukkoni ei ole täällä, olen kuitenkin jotenkin tyytymätön. Jotain puuttuu. Sisällä on tyhjä olo. Tunnen itseni tyhmäksi marisijaksi. Miksi en ole mihinkään tyytyväinen, mikään ei kelpaa. Ilmapiiri talossa on rauhallinen, mutta minä olen jotenkin levoton. Pelottaa, semmoinenkin ajatus, että ukko on jopa onnellinen ilman minua. Miksi se ei ole onnellinen minun kanssa? Voi itku. Miksi muualla on kaikki hauska, miksi se hauska ei voi olla minun ja lasten kanssa? Olen surullinen. Nythän pitäis olla onnellinen, kun on jälleen kerran ulkoistettu alkoholisti elämästä. Mutta kun en ole. Jollain tavalla kuitenkin kaipaan sitä, sen läsnäoloa. Miksi ihmeessä minä en opi k o s k a a n . Miksi miksi? Miksi minä rankaisen itseäni? Onhan se ukko soitellut muutamaan kertaan tänään, millon mistäkin asiasta, pääasiaa ei ole otettu puheeksi, eikä varsinkaan sitä että pätkäs päähän mua lauantaina, ku vein sen kaljalootan pois täältä. Eka kerta oli ku huitas. Siitäpä se riemu sitte repes mulla ja tällä tiellä ollaan nyt. Jollain tavalla syytän siitä lyönnistä itteeni, tiedän että MIKÄÄN EI OIKEUTA LYÖMÄÄN, mutta ajattelen niin, että jos en ois aukonu päätäni niin rankasti, ei olisi lyönyt. Sairasta. Kolmatta päivää kun vetää kaljaa suurin piirtein kaksin käsin, en jaksa kovin sievästi enää puhua.
Olen lukenut tämän palstan juttuja jo monta vuotta, se on jännä homma, kun alkoholistin kans kun elää se jotenkin menee samaa rataa kaikilla, alkkiksen selitykset ja valehtelut sun muut. Sinisilmäinen tollo minäkin olen ollut ja olen vieläkin. Haluan uskoa niitä valeita, vaikka tiedän, että mulle valehdellaan välillä aika rankastikin.
Minulla on jotenkin sellainen olo, että jos en ole tuon ukon kans, en ole yhtään mitään, pelkkä kuiviinpuristettu paskarätti. Kukaan ei voi olla kiinnostunut minusta, ei vaan voi. Minussa nyt vaan ei ole mitään kiinnostavaa. Voi helvetti, kun luen tätä omaa tekstiäni, huomaan kuin toivoton tapaus olen. Haluaisin parantua, mutta tuntuu että tämä sairaus on minussa niin syvällä, että se on niin minua, etten selviä sen kanssa enkä ilman sitä. Pelottaa kauheasti. En tiedä mikä. Elämä.

Se on se kutina jota on niin vastustamaton raapia… Juopon kanssa elämä on jännää, se on selvitymistä. Joutuu keksimään arjessa jatkuvasti luovia ratkaisuja ja palkinnoksi saa hetken omaa aikaa, rauhaa, juomattoman illan, hyväntyylisen siipan…

Epäonnistumisesta ei rankaista, vaan palataan tasan siihen samaan surkeuteen, mikä on turvallista, koska onni voidaan viedä hetkessä, jos sanoo puolikaan väärän sanan, katsoo oudolla tavalla… Esimerkki. Joku hyvä hetki aloin suunnitella sisustamista, siis ihan vaan haaveilin ääneen: eikö olisi aika kiva, jos tuohon laittaisi tapetin… Mikä oli vastaus? Helvetti kun sä vaan vaadit koko ajan kaikkea!

Ja sitten ihmeltiin, miksei me enää puhuta.

Ai niin, sä et ole outo, etkä hullu. Ja se auringonpaiste on valunut mustaan aukkoon, joka juopossa tiivistyy. Sieltä ei vahingossakaan karkaa mikään ystävällinen sana, hän tarvitsee itselleen ne kaikki. Alkoholi liottaa ne. Ja jäljellä on vaan ontto tolppa.

Heippa entinen aurinko, ja hyvä että purat kirjoittamalla.

Tää on tuttua, olen kokenut sen monta kertaa, että se juoppo ns. aiheuttaa koko myrskyn, mutta kaiken sen jälkeen se jota syytetään hulluksi olenkin minä. Ja tunnenkin itseni välillä hulluksi, kun en saa ajatuksia selviksi vaikka kaikki maailman juopotkin olisivat raitistuneet aikoja sitten.
Niin se asia vaan menee, elämässä ei voi jälkeenpäin syyttää että no kun tuo toinen ihminen pilasi elämäni…
Vaikka se olisi kuinka totta että alkoholismi suhde vääristää todellisuuden niin pahoin, ettei ketään voi syyttää sairastumisesta ja reaktioistaan.
Olet arvokas ja hyvä, ja sinun on saatava samanlainen huomio kuin mitä olosi vaatii, miehesi saa sinun huomion ja sinun on saatava huomiota myös, tämä palstakin on hyvä. Hoida itseäsi. Harvoin sitä tunnustusta ja arvostusta saa samalta ihmiseltä joka on myös sairas, ja jonka kautta sinäkin voit huonosti.
Itse olen harkinnut menoa al-anoniin, johtuen siitä että asiat ei kuitenkaan enää pahemmaksi voi mennä.
Samalla tunnen häpeää…olen muutamanapäivänä ollut niin sekaisin että unohtelen asioita ja hyvä etten ala puhua itsekseni. Tämäkin tekee tiukkaa tunnustaa, olenko hullumpi kuin jopa muut keskimäärin alkoholistin puolisot. Mutta mitäpä sitä häpeilemään, on tehtävä mitä täytyy. Ei hyödytä että yksi juo aivonsa ja monta muuta ihmistä menee samalla, vaikka eivät ole pisaraakaan kurkkuunsa kaataneet.

Minä jouduin (kirjoitan menneessä aikamuodossa, koska en tällä hetkellä tiedä, missä mennään) tekemään kaikenlaisia erikoisjärjestelyjä, jos vaikka yksin johonkin halusin mennä käymään jossain. Lapset mummulle, mutta jos mummukin oli ottotuulella, sitten lähtö muuttuikin kolmistaan lähdöksi. Ex-tempore lähdöt: out of question. Pari viikkoa sitten olin syntymäpäivillä, jonne sain vielä kutsun tulla illalla uudestaan, aikuisten juhliin. Klo oli n 17 lauantaina, kun tästä ukolle ilmoitin. Ukko oli jo hyvin tuhdissa kännitilassa. Seurauksena oli raivari ja mulle vittumaisella äänellä huudettiin “ala vetää”. Hän kuulema minun kanssa olisi piiiitkästä aikaa halunnut viettää illan. Voi helevetti. HÄN MINUN KANSSA OLISI HALUNNUT VIETTÄÄ ILLAN!!! Kuvitelkaa. Itse omalla maalaisjärjellä ajattelen, että jos ukko MINUN kanssa olisi halunnut viettää aikaa, ns. järjestellä sitä, hän olisi vetänyt vastuukelkkaa MINUN kanssa päivän, olisi ehkä enemmänkin viettänyt aikaa lasten kanssa (taustalla ajatus, että jaksan illalla seurustella hänen kanssa), ja hän ehkä olisi vielä hommannut lapsenvahdinkin. Ja tämä kaikki selvinpäin. Mutta kun mulle aletaan iltapäivällä tuhannen tukossa rääkymään että hän NYT haluaisi viettää aikaa mun kans illan, eipä kuulosta uskottavalta. Ja minähän en tietenkään sitten lähtenyt sinne juhliin. Ja harmitti niin vietävästi. Ja mitä ukko teki? Veti lärvit ja sammu sohvalle yhdeksältä illalla.
Voi kuinka monet juhannukset, vaput ja uudetvuodet olen illalla lasten kanssa ollut ja kuunnellut kännikalan kuorsausta ajatellen, että nytkin voitaisiin perheen kesken jotain tehdä. Viime juhannuksena kuuntelin sieluani myöten mieli mustana, kun toisilta pihoilta kuului iloinen puheensorina, musiikkia, grillintuoksua. Meillä piha leikkaamaton, mökki siivoamaton (akka masentunut) ja ukko nukku jo pikkuvauvan sikiunta alkuillasta.
Minä en osaa vaatia itselle mitään. Ystävällinen ele tai sana. Kuinka vähästä se olisi kiinni. Sitten jos itse haluan osoittaa jotain, minua ikäänkuin kavahdetaan. Toissavuonna ukolta kuoli yksi harvoista sukulaisista, kova viinamies hänkin, läheinen ukolle. Asiasta ei saanut puhua mitään, tiesin että asia kosketti ukkoa syvästi. Kerran, kun hän oli selvä, menin hänen luokseen, otin kädestä kiinni, katsoin silmiin ja kysyin “onko sulla paha mieli”. Hän kavahti kauemmas, torjui minut , sanoi “älä”. Se jäi siihen. Minä olisin halunnut häntä lohduttaa ja omalla tavallani yritin sitä. Ei kelvannut. Sen koommin asiasta ei ole puhuttu. Minä haluaisin jakaa asioita. Me emme jaa yhtään mitään. Häntä ei kiinnosta minun ajatukset. Tunnen itseni niin poljetuksi, että tuntuu että minua ei ole edes olemassa. Olen hyvin kiitollisena lukenut kaikkien kommentit, koska se saa minut tuntemaan että olenhan minä olemassa kuitenkin. Olen, elän, tunnen vaikka ei saisi. MINUSTA TUNTUU PAHALTA!!! Haluan huutaa päin ukon naamaa. Ja olen huutanutkin, isolla äänellä. Mutta vastakaikua en saa. Ainoastaan sen “voi helevetti, ei tästä tuu mitään”. Miksi ei tule? Siksikö kun minusta tuntuu pahalta? Miksi ei saisi tuntua siltä miltä tuntuu?
Ja lapsille en ole hänen koskaan kuullut sanovan yhtään mitään kannustavaa. Niillekään kun ei puhuta. Nousukännissä tai rapulassa korostetun pehmeällä äänellä, yäk, niin teennäisesti. Sitten kun ollaan selvä, tai kuiva, voi yökötys sitä vastenmielisyyden määrää mitä tunnen, kun kuulen millä äänellä hän puhuu. Se on niin luotaantyöntävä, vastenmielinen, kylmä ääni. Aivan kuin me olisimme jotain hyvin ällöttävää hänen maailmassaan. Voi että mua ällöttää tämä kaikki paska.

Minun "pitäisi tehdä ", “näyttää ukolle että pärjään”, “mennä eteenpäin” ja vaikka mitä, ulkopuolisten mielestä. On niin helppoa sanoa, kun ei itse ole tilanteessa, mitä pitää tehdä. Minulla on pala kurkussa, ei tuommoinen auta minua, tai saa minua tuntemaan oloani paremmaksi. Ei tuosta tule minulle mikään taistelutahto. Minulla on olo, että en selviä tästä elämästä, en pärjää, voi helvetti. Ei minulla edes ole elämää. Minä en jaksa. Olen loppuunkulutettu, hyväksi poljettu ja nurkkaan heitetty. Minulla ei tee enää mitään. Mahassa kaivertaa ja oksennus tekee tuloaan. MINUA PELOTTAA!

Hei kaikki alkoholistien puolisot,
Kokeilkaa Al-Anonia. Jos paikkakunnallasi ei ole Al-Anon-ryhmää, sellaisen voit itsekin perustaa, kunhan löydät toisen alkoholsitin läheisen kaveriksesi. Apua ja ohjeita saa Al-Anon-toimistosta.
Tämänkin ketjun kirjoitukset tuntuvat niin tutuilta.

Mä olen miettinyt al-anonia, pitkään ja hartaasti. Ongelma on se että mun kohdalla matkaa tulis n 60 km yhteen suuntaan lähimpään ryhmään. Ei se mitään, oisin mä valmis ajaan sen. Mutta, mä en tiedä voisinko aukaista suutani ryhmässä, ventovieraiden keskellä. Todennäkösesti vollottasin niin etten pystyis puhuun yhtään mitään. Eikä mua haittais yhtään että “mut nähtäs” sielä. Koska samasta syystähän ne toisetkin sielä ois. Mutta mä pelkään että vaan märisisin sielä. Sitä mä pelkäisin. Ja mun päässä on kaikki asiat epäselvänä vyyhtenä, mä en tietäis mitä mä sanoisin. En tiedä mistä voisin alottaa, koska asioita on liikaa.

sä voit puhua tai olla puhumatta. Ei haittaa. Kokeile. Voiko tilanne enää huonontua?

Totta puhut, ulkopuoliset eivät voi sanoa mitä kenenkin pitää tehdä. Jokaisen tilanne on kuitenkin erilainen, vaikka löytyykin samoja piirteitä. Taustat, lähtökohdat, ihan muutkin kuin alkoholismin liittyvät asiat vaikuttavat siihen, miten asiat kokee, ja mikä on kullekin oikea ratkaisu. Kommentit täälläkin, ne pitäisi varmaan käsittää vain kannustuksena ja tukena, mutta itse tehdä omat ratkaisut omista lähtökohdista. Emmehän tunne niin hyvin toistemme tilanteita täällä, että olisimme päteviä neuvomaan.

Kyllä minuakin on välillä harmittanut, kun luokitellaan milloin läheisriippuvaiseksi, milloin mahdollistajaksi, vaikka itse luulen tietäväni mitä teen :slight_smile: Mutta ulkopuolelta näkee myös paremmin, itse tulee sokeaksi, ja minäkin olen usein joutunut huomaamaan, että vähän potuttaneessa kommentissa onkin piillyt totuuden siemen. Mutta kukaan ei varmaan täällä halua olla ilkeä toiselleen, itse ongelma on meillä kaikilla sama, läheisen alkoholin käyttö, mutta ilmenemismuodot ja ratkaisut muodostavat laajan kirjon. Joku pystyy muuttamaan elämänsä suuntaa nopeasti, joku pyörii kehää neljännesvuosisadan, kuten minä (ja jatkuu :slight_smile: ). Mutta joku keino meidän jokaisen pitää löytää selviytyäkseen. Minulle suuren avun tuo tämä kirjoittaminen, että viimein lakkasin salailemasta, tiedostin tilanteen, ja saan kertoa jollekin. Minä kerron teille lajitovereille täällä, moni muu hakee konkreettista apua ja elävää kuuntelijaa ja keskustelijaa, siinäkään ei voi toinen sanoa mikä toiselle sopii parhaiten. Pääasia, ettei kätke kaikkea sisälleen, sillä siinä tulee rajat vastaan ja jaksaminen loppuu.

Meidän läheisten pitää löytää voimia jostain, päästä takaisin jaloillemme, juurikin siksi, kuten joku täällä sanoi, että olemme arvokkaita ihmisiä. Olemme ansainneet onnea itse kukin. Onni ei tule etsien, se tulee eläen, on vanha viisaus - minullakin olisi epätoivoinen halu löytää elämääni onnea, mutta kiirehtiä kun sitä ei voi. En neuvo sinua, koska sinun pitää löytää omat tiesi. Minä olen ottanut päämääräkseni, että selviän, muuta vaihtoehtoa en ota huomioon. Juuri nyt en tiedä, miten asiat ratkeavat, ja mielialatkin vaihtelevat epätoivosta seesteisyyteen, mutta kirkkaana pämääränä pidän itselleni, selviän tästä voittajana.

Ei anneta nujertaa itseämme! Elämää on vielä paljon jäljellä. Ja aurinko paistaa vielä.

Näin on. Jos vain suinkin joka päivästä löytäisi sen auringonpilkahduksen, niin nappaisi siitä kiinni tai seuraisi sitä. Jos saisi sen energian talletettua huonon hetken valonsäteeksi.

Tosiaan, me kaikki kirjoitamme omista lähtökohdistamme tuntematta toisen osaa. Tunnemme monessa asiassa yhteneväisyyksiä, mutta jokaisen meidän on yritettävä löytää se oma voima, vaikka se yrittääkin piiloutua.

Minäkin olen löytänyt monta auringonpilkahdusta ja monta mustaa pilveä, jotka aina uudestaan yrittävät peittää aurinkoni. Vielä minä sen nappaan. :slight_smile:

Voimia ystäväiseni.

Täällä minä luen kommentteja ja nieleskelen kyyneleitä, koska tuntuu niin liikuttavalta, että joku on huomannut minut ja ajatukseni, vaikka anonyymistikin.
Kiitos voimien lähetyksestä, niitä minä tarvitsen. Tarvitsen kovasti. En vain tällä hetkellä osaa ajatella, mistä ammentaisin voimia.
Tuossa äskettäin siivoskelin yhtä hyllykköä, hitaasti ja pääkoppa sekavana, mutta ajattelin, että kun keskityn vaikka vain pieneenkin asiaan, niin sekin on hyvä. Ja eteenpäinhän tässä mennään, vaikka hyllykköä siivoten.
En jaksa miettiä edes huomiseen asti, heti jos mietin, tuntuu, että maailma kaatuu päälle.

Minusta sinä lähestyt ainakin, jos et jo ole, oman pahan olosi maksimia, “pohjaa”. Hyvä että kirjoitat tänne miltä tuntuu. Kuten huomaat, moni sinulle vastailee ja haluaa tsempata sinua. Kyllä me jokainen jollain tapaa ihan vähän tiedetään niistä epätoivon tunteista ja halutaan sulle olla avuksi. Konkreettisia neuvoja on kovin vähän, siinä olet itse avainasemassa, mitä otat omaksesi ja minkä ohitat.

Minähän kuulostan ihan Al-Anonin kokoukselta. :slight_smile:

Sanotaan nyt sit vielä tän mun kommentin loppuun että sä tarviit Tyyneyttä hyväksyä asiat joita et voi muuttaa, Rohkeutta muuttaa ne jotka voit, Ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan.