Alkoholismi on tunne-elämän sairaus

Tänään sain jälleen konkreettisesti kokea sen, ettei alkoholismisairaudesta toipumisessa ole mitään tekemistä sen kanssa, kuin paljon ihmisellä on tietoutta kyseisestä asiasta. Omalla kohdallani olen surullisen monta kertaa saanut todeta sen, että sairaus etenee vääjäämättömästi kohti loppua, ennen aikaista kuolemaa, mikäli ongelmainen ei tule tilanteeseen, jossa on tavalla tahi toisella pakotettu käsittelemään mennyttä elämäänsä samalla tutustuen itseensä niin perusteellisesti, että tulee huomanneeksi sen tosiasian, että juomisella ei asioita ratkaista. Ongelmat eivät poistu pirtulla. Ahdistus ei hälvene, vaan päinvastoin pahenee. Paniikin tunteet voimistuvat. Pelot saavat suhteettomat mittasuhteet. Kaikki elämässä tärkeä menettää merkityksensä, kunnes ihminen ei enää jaksa.

Omalla kohdallani olen onnellinen siitä, että vaikkakin jouduin käymään karun tien tähän päivään, tuo karuus opetti minulle itseni tuntemusta siinä, etten enää halua valehdella itselleni. Kun rehellisesti mietin itseäni, en voi kuin todeta sen, etten osaa käyttää päihteitä kohtuudella. En osaa käyttää mitään riippuvuutta aiheuttavia lääkkeitä lääkärin määräämällä tavalla. Pelaamalla esimerkiksi 50 centtiä veikkaukseen, tulen aloittaneeksi kierteen, jonka katkaisemiseen minulla ei itselläni ole tänään voimavaroja. Rehellisyys itselle ja samalla rehellisyys kanssakulkijoille pitää minut tänään erossa entisestä itseni tuhoavasta riippuvuuskäyttäytymisestä. Toisin sanoen, rehellisyys pitää minut elossa päivän kerrallaan.

Se miksi tätä tässä tällä hetkellä kirjoitan, johtuu siitä, että koen tarvetta purkaa omaa sisintäni. Minussa on tässä hetkessä kaiken kiitollisuuden alla surua näitä tuhoavia sairauksia kohtaan. Niitä ihmisiä, joiden elämässä nämä riippuvuudet aiheuttavat tänään, tässä hetkessä käsittämättömän paljon suunnatonta tuskaa. Tuskaa ja kärsimystä aiheutuu myös näiden ongelmien kanssa painivien ihmisten läheisille. Uskon ettei täällä kotimaassamme ole kovinkaan montaa ihmistä, joiden elämässä ei olisi vähintään kaverin kaveria, jonka tietää näiden ongelmien kanssa painivan. Siksi tuntuu surulliselta se, että näistä asioista ei edelleenkään puhuta ääneen, vaan näistä asioista vaietaan. Häpeä ja syyllisyys vain kasvaa kasvamistaan, joka taas aiheuttaa vain lisää tuskaa, jota pitäisi päästä pakoon. Minä en halua tänään paeta. En halua vaieta. Haluan sen sijaan omalta osaltani kertoa ääneen näistä ihmisistä, näistä ongelmista ja niiden vaikutuksista jokapäiväiseen elämäämme.

Olen saanut elää kohta seitsemän vuotta raittiina. Tänään ymmärrän sen, ettei se tee minusta yhtään sen kummempaa ihmistä, kuin hänestä jonka tänään vielä täytyy pakon edessä juoda tai vetää mitä tahansa turruttaakseen tuskansa. Minulla vain on työkalut joita käyttää, mikäli olo käy tuskaiseksi.

Minä huudan tuskaani. Kirjoitan sen ylös. Puhun puhumasta päästyäni. Oksennan vaikka tarvittaessa. Olen valmis mihin tahansa, ettei minun enää tarvitse turruttaa itseäni aineilla.

Olen tässä raittiina aikana saatellut hautaan isäni. Parhaan ystävän. Molemmat heistä menetin aivan liian aikaisin juuri tuhoavalle päihteelle. Sairaudelle nimeltä alkoholismi.

Enää en haluasi saattaa ketään hautaan liian aikaisin, ainakaan tämän riippuvuussairauden vuoksi. Surullinen olen siitä, ettei tuo asian ole minun halustani kiinni. Oma haluni takaa vain sen, että itse pysyn erossa noista riippuvuuksista. Olen voimaton omaan sairauteeni. Olen voimaton toisen ihmisen sairauteen. Yksin en ole mitään.

Sain tälle aamupäivää puhelun hyvältä ystävältäni. Ihmiseltä johon sain kunnian tutustua tämän vuoden alussa. Olemme kulkeneet lyhyessä ajassa todella pitkän matkan ystävyyteen, jossa puhutaan asioista oikeilla nimillä. Silti tämä minulle tärkeä ystävä soitti, kertoen alkaneensa juomaan. Ensimmäinen tunteeni oli viha. Viha tuota sairautta kohtaan. Vihaa omaan voimattomuuteensa nähden. Lopulta ymmärsin taas yhdessä tilanteessa käyväni läpi sitä vihaa, jota edelleen tunnen isäni poismenon johdosta edelleen. Sopivan ärsykkeen tullen se valtaa minut. Onneksi ymmärrän tänään sen, että se on vain tunne, joka haluaa päästä minusta ulos.

En ole koko raittuteni aikana käynyt yhtään kertaa paikallisessa edes kaffella. Tänään kävin. Jututtamassa kyseistä ystävääni. Vain todetakseni sen, että juttelut jäivät lyhykäisiksi. Kaverilla ole vauhti päällä. No vauhti kiihtyy, kunnes se pysähtyy seinään, josta ei pääse yli, ei ali, eikä sivulta kiertämään. Mikäli tuosta seinästä menee läpi, toiselta puolen ei enää ole paluuta. No kuten todettua, olen voimaton.

Sen kuitenkin tiedän, että sikäli kun tämä ystäväiseni löytää oman pohjansa, olen taas valmiina antamaan oman kokemukseni hänen käyttöönsä 110%:sti. Se mihin se riittää, ei ole minun käsissäni. En voi raitistaa ketään. Ainoa mitä voin tehdä, on ojentaa käteni ja todeta: Tartu käteeni. Kuljetaan rintarinnan tätä elämänpolkua. Niin kauan kuin kuljemme rinnakkain, ei meille kummallekkaan voi käydä huonosti. Pysykäämme siis tällä tiellä, yhdessä, toisiamme tukien.

Harva uskaltaa olla rehellinen itselleen. Minuutemme roikkuu silkkilankojen varassa, vähän kaunisteltuna, vähän parempana kuin se onkaan. Ja kuitenkin - raaka ja jopa ruma rehellisyys kantaa paremmin kuin mikään muu ja mahdollistaa itseensä tutustumisen. Ja kun tuntee itsensä, voi toipua. (Boldaus minun)

Olen elänyt sen verran pitkään, että olen ehtinyt kokea monen tabun murtuvan. Mm. homoseksuaalisuus oli vielä ‘sairaus’ kun olin nuori, raiskaaminen avioliitossa oli sallittua ja avioeron sattuessa piti nimetä syyllinen osapuoli ja käydä sitten oikeutta. Vaan yksi tabu on ja pysyy - alkoholi. Siitä ei puhuta, siitä ei käräytetä työkaveria, sitä ei todeta minkään lehtijutun yhteydessä, kun surmatöistä puhutaan. Ihmiset eivät halua kuulla, mitä kaikkea alkoholi tekee aivoillemme, miten se pikkuhiljaa muuttaa persoonallisuuttamme. Kun vuosikausien juomisen aiheuttama vainoharhaisuus, mustasukkaisuus tai alemmuudentunto kulminoituu väkivaltaiseen tekoon, todetaan korkeintaan että ‘se oli kännissä’ vaikka tilanne on usein ollut näkyvillä jo kauan.

Mitä enemmän näistä puhutaan, sitä parempi. Arvostan Kaaleppinen rohkeuttasi ja heittäytymistäsi. Sinunlaisiasi kokemusasiantuntijoita tarvitaan!

Tunne-elämän sairaushan alkoholismi on. Muistettava kuitenkin, että siihen liittyy myös fyysinen riippuvuus. Vaikka yksilön fyysisen riippuvuuden vahvuutta on vaikea tietää kokeilematta, toivon silti, että päähäni ei iskisi sellainen ajatus, että pitkään raittiina olleena voin hallita alkoholikäyttöni. Pysyttääkseni tunne-elämäni ja ajtaukseni realistisina pidän tärkeänä muistuttaa itselleni päivittäin, että alkoholistina minun tulee välttää tänäänkin sitä ekaa ryyppyä. Ensimmäinen ryyppy vahingoittaa. Hyväksi havaitsemani tapa ylläpitää kerran aloitettua raittiutta on tavata alkoholisteja joko kasvokkain tai näinkin eli lukemalla tätä palstaa.

Karua kertomaa Kaaleppinen, lämmin ajatus sinulle. Surua tunnen minäkin, kun ajattelen mitä alkoholismi on saanut aikaiseksi omassa suvussa ja ihan yleiselläkin tasolla. Olen tässä kummeillut yhdelle ihmiselle, jonka lopettamiset kestävät muutaman viikon kerrallaan. Kohellukset, morkkikset, vannomiset ja sitten taas homma menee läskiksi. Tuskistaan huolimatta ei ole valmis muuhun avun hakuun…“kun siellä työterveydessä on tuttu ihminen…kun sinne AAhan on niin pitkä matka…A-klinikan ovesta en mene sisälle…” kysyin häneltä viimeksi, kun karmeassa morkkiksessaan ja itsensä aika pahasti teloneena edelleen torjui kaikki apumahdollisuudet, että mitä täytyisi tapahtua, että lakkaisit välittämästä kulisseistasi? Ei osannut vastata oikein mitään. Niinpä sanoin hänelle, että todennäköistä on että se jokin tuolla menolla tapahtuu ja se tulee olemaan jotakin sellaista, jossa ne kulissit menevät jo valmiiksi rytinällä, niin ei tarvitse siellä A-klinikan ovella miettiä, että kehtaako mennä vai ei. Jos siis on hengissä.
Kokemustieto on tärkeää. Se hälventää ennakkoluuloja ja rikkoo tabuja. Se auttaa tunnistamaan ja havahtumaan omaan tai lähipiirin päihdeongelmaan ja siinä mielessä se on myös ennalatehkäisevää. Ennen kaikkea se on toivoa antavaa. Mitä useammat kasvot ja erilaisemmat tarinat, niin sitä useampi voi niistä itsensä ja ongelmansa löytää sekä myös nimen ongelmalle. Tsemppiä Kaaleppinen tärkeään työhösi. :smiley:

Kiitos jälleen vilpittömästä ja inspiroituneesta kirjoituksesta, Kaaleppi. <3

Minä olen pienessä pipissä päässäni funtsinut, että alkoholismi ON paitsi tunne-elämän sairaus, se on myös paljon muuta. Nähdäkseni päihderiippuvuus alkaa vinouttaa tunne-elämää vasta kehityttyään, eli useimmissa tapauksissa (ei kaikissa, huom. ; ) ensin on päihderiippuvuus ja vasta sitten tunne-elämän häiriöt.

Näin ainakin itselläni koen käyneen aikoinaan.

Päihderiippuvuuksilla (joista alkoholismi on vain yksi alalaji) on useampi ulottuvuus, kuin vain tunne-elämää koskeva. On myös fyysinen riippuvuus, psyykkinen riippuvuus, ja sosiaalisen riippuvuuden eri ilmentymät.

Juuri tämän monitahoisuuden ja moniulotteisuuden takia päihderiippuvuutta on haasteellista, joskaan ei mahdotonta, hoitaa.

Alkoholismi ei ihan aina etene progressiivisesti ja tietyn ennustettavan kaavan mukaan, vaikka usein niin käy. Esimerkiksi isälläni se eteni juuri sen kaavan mukaan, mutta sen sijaan itselläni ei.
Tässä on yksi syy, miksi varon joskus hieman oman kokemukseni korostamista, koska itselläni on kokemus puolivahingossa onnistuneesta alkoholinkäytön vähentämisestä useamman vuoden prosessina. Tämän prosessin alkusysäys loppuvuonna 2007 tuntuu yhä dramaattisemmalta käännekohdalta elämässäni, kuin satunnaisen viikonloppujuomisenkin hiljalleen tapahtunut harventuminen ja lopulta poisjääminen.

Se ei missään nimessä tarkoita että koskaan olisin oppinut juomaan ongelmattomasti, saati “kohtuukäyttämään” joka ei ole ikinä paljon edes kiinnostanut. Ja minään “vähentämis”-esimerkkinä en halua, luoja paratkoon, olla kenellekään.

Pitäisiköhän? :unamused: Nou, nou.

Minä olen ruvennut juomaan tunne-elämän ongelmallisuuden vuoksi, joka on alkanut jo lapsuudessa. Ensisijaisesti siis minun tapauksessa nyt hoidetaan tätä emotionaalista estyneisyyttä, kuten tunnelukkoa hienosti nimitetään, ja siitä on seurauksena toivottavasti myös, että voin lopettaa alkoholin käytön hoitokeinona tunne-elämän ongelmiin. Niin, ja emotionaalinen estyneisyys ei tarkoita, etteikö minulla olisi tunteita. Itse asiassa minulla on niitä erittäin paljon, mutta lapsesta saakka olen oppinut niitä tukahduttamaan ja siitä tukahduttamisesta seuraa sitten ongelmia. Annetaan siis mieluummin tunteiden virrata, ei viinan.

Ken on kokenut alkoholismin ja sen lieveilmiöt (väkivaltaa, piittamattomuutta, turvattomuutta, pelkoa) omassa lapsuudessaan on tuskin säröittä tunne-elämältään säästynyt. Kuka sitten menee rikki enemmän ja kuka vähemmän on eri juttu, mutta jälkensä se jättää. Eri juttu on myöskin se, että kuka mitenkin eheytyy. Terapia ei juurikaan tepsinyt ekalla kierroksella, vahvisti ja tuki kyllä, sekin lienee joskus kyllin hyvä juttu. Juomisen lopettamisella on ollut aivan hirveän iso vaikutus, sitten vasta terapiakin alkoi oikein kunnolla edetä ja purra. Moni muu asia oli vaikuttamassa tietenkin myös, kuten se että usen ikääntymisen myötä nuo Pumpin mainitsemat tunnelukot/häiriöt persoonallisuudessa alkavat helpottamaan. Asian voi myös ajatella niin, että lapsuudessa kehittyneet tunnelukot ovat normaalia reagointia epäinhimillisiin tai lapsen ikätasoisia tarpeita vastaamattomaan ympäristöön ja ihmissuhteisiin. Jotta selvisi hengissä oli kehitettävä tunne-elämän strategia. Myöhemmin, jos hyvin käy, ihminen oivaltaa itse käytöksensä, reagointinsa ja toimintansa haitallisuuden ja alkaa haluamaan muutosta. Se on kaikkein hedelmällisin lähtökohta hoidolle, mitä se sitten kenenkin kohdalla tarkoittaa ja myös itsenäiselle itsensä kehittämiselle, muutostyölle. Kun tilanne on se, että ihminen ei itse oivalla tilaansa, on auttamisen mahdollisuudet heikommat. Usein tälläiset ihmiset ajautuvat monenlaisiin vaikeuksiin, mutta syyn he näkevät aina jossain muualla, kuin itsessään.

Elämä kolhii lapsuuden jälkeenkin, ja me kaikki keräämme arpia pitkin elämäämme. Jotkut ovat hauraampia ja jotkut lujempaa tekoa, mutta jossain määrin kestäviä täytyy olla kaikkien.

Jokainen eletty päivä ja elämässä eteen tulevat kokemukset voivat muokata tunne-elämäämme suuntaan tai toiseen.

Lapselle, ja koko ihmisen kehitykselle, on varmasti tärkeää saada tuntea olevansa rakastettu ja hyväksytty sellaisena kuin on. Sellainen on mahdollista myös alkoholistiperheen lapselle, mikäli hänellä on ympärillään edes joitakin huolehtivia aikuisia.
Tietysti alkoholisti-vanhempikin voi olla hyvin rakastava ja hellä, joskaan ei kenties turvallinen eikä luotettava. Alkoholisti saattaa olla isänä tai äitinä myös niin ailahteleva ja arvaamaton riippuen onko juonut vai kuivilla, että lapsesta tuntuu kuin hänellä olisi kaksi aivan erilaista isää: toinen ihana ja hellä, toinen kauhistuttava ja pelottava.

Lapsuuden kokemukset vaikuttavat koko elämäämme ja kehitykseemme, mutta niin vaikuttavat myös murrosikä, ensimmäiset rakkaussuhteet ja niin edelleen.

Voisin kuvitella, että hyvin suuri merkitys tunne-elämän kehitykselle on myös itsenäistymisen vaihe teini-iässä, tai nuorena aikuisena. Kuinka hyvin ja menestyksekkäästi “lento pois pesästä” onnistuu, on merkitystä varmaan itseluottamukselle ja itsetunnolle koko elämää ajatellen.

Murrosihminen ei murru vaan viihtyy elinikäisen kasvun prosessissa, uskaltaa katsoa peiliin ja uskaltaa katsoa ympäröiviin ihmisiin tasavertaisena. Sellainen on minusta ihanteellinen olotila, riippumatta siitä onko ihminen alkoholisti vai ei.

Mietelause erään viisaan mutta myös hyvin urheilullisen ystäväni fb-seinältä:
If it doesn’t challenge you, it doesn’t change you. :bulb:

Itselläni yksi päihdeongelmani kehittymiseen vaikuttaneista tekijöistä - ei välttämättä merkittävin, mutta varmasti suuressa roolissa ollut - oli varttuminen alkoholistiperheessä, jossa isä joi ja oli emotionaalisesti poissaoleva, jota kompensoi selvinä kausinaan olemalla “maailman paras faija” hyvässä ja huonossa… Perusturvallisuuden kokemukseni järkkyi ja sen seurauksena olin pienenä erittäin ujo ja arka, josta sain kärsiä koko ala-asteen ja ylä-asteen alkupuolen ajan. Kehitin ympärilleni suojamuurin koska en uskaltanut puhua asiasta kenellekään kuin vasta vuosien päästä, pakenin aluksi videopeleihin ja musiikkiin, myöhemmin päihteisiin… kahdesta ensimmäisestä on tosin ollut pelkästään hyötyä enkä välttämättä olisi ikinä kiinnostunut musiikista ja sen soittamisesta ja säveltämisestä ellen olisi jo pienenä pianotunneilla kokenut flow-tilaa soittaessani ulkomuistista jotain kappaletta josta erityisesti pidin (en ikinä jaksanut opetella lukemaan nuotteja :smiley: )

Ekojen kännien myötä huomasin suojamuurini asteittain häviävän ja kykenin ottamaan kontaktia ihmisiin, etenkin vastakkaiseen sukupuoleen ensimmäistä kertaa ilman ylitsepääsemätöntä ahdistusta, ja vaikken sitä silloin tajunnutkaan, aloin sen jälkeen juomaan ensisijaisesti päästäkseni eroon tuosta yleisahdistuksesta. Tarpeeksi kun ehdollistuu siihen, että viinan avulla pystyy ratkaisemaan jonkin ongelman elämässään tuntuu ihmisten kohtaaminen selvin päin tilanteissa, joihin alkoholi on assosioitunut jotenkin vaikealta edelleen. Toisaalta olen osittain päässyt jo eroon tuosta yleistyneestä ahdistuneisuudesta ilman lääkkeitä tai terapiaakaan, ehkä en enää vain välitä mitä muut ajattelevat… :unamused:

Mutta niin, se että sain sellaiset kortit kuin sain elämääni ei tietenkään tarkoita etteikö elämäni suunta olisi suurelta osin omissa käsissäni. Sitä on vain välillä hemmetin hankala muistaa ja tiedostaa…

Tulipas jaariteltua. Ehkä sekin on ihan ok.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on vain itselleni selvitellä päässäni edestakas sinkoilevia ajatuksia sekä eri tunnetiloja. Siis koittakaa kestää. :slight_smile:

Ensiksi todettakoon se, että olipa päivän tunnelma tai oma olotilani mikä tahansa, ensimmäinen asia joka nousee mieleeni, on kiitollisuus raittiudesta. Ilman raittiutta, minulla ei olisi yhtikäs mitään. Sinällään kun elämä on elämää, kuului siihen päihteet tahi ei, niin tässä kirjoittelussani tuskin on kovinkaan paljon mitään sen erikoisempaa. Olen vain matkanvarrella huomannut itselleni tämän kirjoittamisen toimivan parhaimpana ajatusteni selkiyttäjänä, joten sen vuoksi tätä tässä nyt kirjoitan.

Hmm…mistähän sitä aloittaisi?

No jos vaikka siitä, että olen viime aikoina pohtinut paljolti sellaista asiaa, kuin läheisriippuvuus. Itselläni tuo asia juontaa lapsuuteeni, aikaan jota enempi ja vähempi hallitsi isäni alkoholismi ja siitä johtunut epävakaa tunne-ilmapiiri. Kasvoin aistimaan ihmisten tunteita. Ennakoimaan tilanteita. Siloittelemaan asioita parhaani mukaan, välttääkseni riitatilanteita. Kasvoin siis kuvittelemaan hallitsevani elämää ja ihmisiä.
Tällä hetkellä tuo läheisriippuvainen käyttäytyminen esiintyy lähinnä siinä harhassa, että voisin auttaa ihmisiä löytämään raittiuden, pelaamattomuuden tai ylipäänsä selviämään takaisin riippuvuushelvetistä joka tuhoaa kaiken ympäriltään.

Tiedostan järjelläni sen, etten minä ketään pelasta, mutta samaistumiseni joitain tiettyjä ihmisiä kohtaan ovat niin voimakkaita, että sen vuoksi erehdyn tekemään asioita väärällä tavalla, vain huomatakseni väsyttäväni itseni siinä samalla.

Minun tulisi muistaa sellainen perusasia, että ihmisen itsensä on ensin haluttava raitista päivää ja vasta sen jälkeen voin oman kokemukseni avulla olla tukemassa häntä kohti tuota. Silti en tuossakaan tilanteessa voi elää toisen puolesta elämää tai alkaa tekemään asioita siten, että oma elämäni siinä sivussa kärsii. Taas paljon miettineenä voin todeta ymmärtäväni tässä hetkessä sen, että pysytellessäni oman kokemukseni jakamisessa, en harhaudu väärälle polulle, alkaen yrittämään mahdottomia.

No tällä hetkellä istuskelen taas vaihteeksi junassa, matkalla Helsinkiin. Alunperin tarkoitus oli, että viivyn matkalla kaikkiaan 3 vuorokautta, mutta kotona vallitsevat olosuhteet, tarkemmin sanottuna vaimoni ääretön väsymys toi tunteen, että minua tarvitaan enemmän kotona. Sen vuoksi tein hieman muutoksia suunnitelmiini.
Käyn tälle iltaa pitämässä kokemusasiantuntija luentoa Hyvinkäällä. Huomenna päivällä hyppään junaan ja matkalle kotiin. Jotenkin tämä päivä on jälleen antanut minulle mahdollisuuden istahtaa pohtimaan elämääni. Tässä hetkessä minulla on kaikki paremmin kuin hyvin. Ainoita asioita, johon minun tulee kiinnittää huomiota, on se etten kuvittele maailman pyörivän ainoastaan silloin, kun minä olen sitä pyörittämässä. Välillä vain tuppaa unohtuun se perustavaa laaatua oleva asia, jonka kuitenkin pitäisi olla kirkkaimpana mielessä, eli raittiuteni perusta, nöyryys. Jotenkin ajauden tilaan, jossa ihmiset ympärilläni antavat minulle sellaista signaalia, että olen äärettömän tärkeä tekijä heidän elämässään ja sen myötä, edelleenkään kun en osaa sanoa vielä tarpeeksi usein EI, eksyn tilanteeseen, jossa alan väsyttää itseäni ihan turhaan. Nyt tässä junassa istuessani olen saanut pohtia taas elämää ja tullut siihen tulokseen, että mikäli haluan elämän jatkuvan omalla ja perheeni kohdalla yhtä hyvin, kuin mitä se kuluneet vuodet on jatkunut, minun on opittava pitämään huolta myös itsestäni sekä omasta jaksamisestani. Vaikka kunnioitan äärettömän paljon vertaisryhmämme ohjelmaa ja siellä puhutaan itsensä unohtamisen kautta löytämisestä, niin tuskin minun tarvitsee näin totaalisesti itseäni unohduksiin päästää. :slight_smile:

No elämä jatkuu. Tässä hetkessä tiedostan sen, että päästessäni Hyvinkäälle, olen valmis jakamaan omaa kokemustani asioissa, joista jos jostakin, minulla on kokemuksia, joita jakaa. Illalle päästessäni hotellille, lupaan tässä hetkessä itselleni sen, että lepään tämän illan sekä ensi yön kunnolla. Taas huomisen koittaessa olen jälleen hitusen verran paremmassa kuosissa jaksaakseni kotona odottavaa sirkusta ja sen pyörittämistä.

Kiitollisena mietin tuossa sitä, että asiat järjestyvät kuin ihmeen kautta. Nyttemmin olen saanut jo useista eri tahoista yhteydenottoja noihin kokemusluentoihin liittyen ja lisäksi päätin pistää pystöön myös sivutoiminimen, alkaen tehdä erilaisia tietotekniikkaan liittyviä juttuja sen alla, joten josko tässä ensi kevääseen mennessä olisin siinä onnellisessa asemassa, että vihdoinkin voisin rehellisesti, käsi sydämellä todeta elättäväni perheeni. Totaalisesta vastuuttomuudesta, vastuulliseksi ihmiseksi. On kait tuossa sinällään jo asia, josta saan olla tänään kiitollinen.

Kirjoittaminen helpottaa kummasti selkeyttämään omia ajatuksiaan. Anteeksi taas jälleen kerran tämän kirjoitukseni venähtäminen näin pitkäksi, toivottavasti jaksoitte lukea. Rauhaisaa viikonloppua rakkaat rinnallakulkijat. Pitäkäämme lähimmäisistämme huolta.

Voi kunpa minäkin tulisin yhtä viisaaksi alkoholismini suhteen kuin te, tänne kirjoittaneet, edes joskus. Siis tarkoitan tätä ihan nöyrin mielin. Ajatuksistanne ja viesteistänne on tulkittavissa jo ”pitkään edennyt raittius” :slight_smile: Kiitos kaaleppinen aloituksesta, ajatuksistasi ja avautumisestasi!

Minulle alkoholismi alkaa aukeamaan pikku hiljaa. Joku omaa ketjuani lukenut tietää, että alussa olin ( 9.7.-12 )ihan varma, että selviän tästä yksin, tai tämän plinkin avuin. Olin hyvin hyvin paljon ”hoitokielteinen”. Vielä enemmän seuranneet tietävät, että kirjoitin ” raittiina olo on silkkaa tahdonvoimaa”. Se, mikä on jäänyt kirjoittamatta, on viikko sitten lausumani terapeutille ” …nyt alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että tämä on koko ikäni kestävä sairaus”. Se oli tahaton lausuma, mutta ensimmäistä kertaa aloin miettimään alkoholismia sairautena. Tai en tiedä. Oikeasti en tiedä, mitä siitä ajattelen, kun luon tulkintaani teidän konkareiden kirjoituksista. Mutta ottanette huomioon, että olen aloittelija näiden ajatuksieni kanssa ja jääräpää. (kai silti toivoa on?)

Olen samoilla linjoilla Keton kanssa; ensin tuli alkoholi, sen jälkeen tunnesairaus. Omassa lapsuuden perheessäni ei ollut alkoholisteja, olivat vanhemmat, jotka elivät työlleen. Me pärjäsimme lastenhoitajien, turvamiehien ja koulukuskien kanssa silloin ihan kai kohtuullisen hyvin. Maasta muutot toiseen olivat raastavia. En tiedä, onko nillä asioilla mitään merkitystä, mutta minä napsahdin alkoholiin heti ensi kokeilusta. Olisin sen tehnyt varmaankin kaikesta huolimatta, olivat vanhempani mitä tai ketä tahansa.

Olen ollut A-klinikan asiakas vasta kaksi kuukautta, kun vihdoin älysin sinne hakeutua. Tai oikeammin, minä tahdoin ja hyväksyin sen, että haluan ja tarvitsen apua. Se päivä kun astelin sinne, on varmaan kuolinvuoteellanikin mielessä. Eihän siinä miljöössä mitään ihmeellistä ollut, tavallinen terveyskeskuksen aulatila, mutta se ihmeellinen voiman ja varmuuden tunne; minä olen tosissani, haluan oikeasti elää ilman päihteitä.

A-klinikka ja terapia ovat auttaneet minua mahdottoman paljon elämässäni eteenpäin. Jossain vaiheessa alkoi vain kypsyä ajatus, että haluaisin kuulla enemmän elämän kokemuksia sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat kokeneet saman kuin minä. Alkoholismin. Ja tarkoitan siis livenä.

Niinpä minä rohkaistuin ja astelin tänään elämäni ensimmäistä kertaa AA-kerhon tilaisuuteen. Voitteko kuvitella? Minä, joka haki ensimmäiset antabukset naapurikunnan pitäjän apteekista, koska ei hävennyt siinä tilanteessa ajatellakkaan, että ne siitä tutulta apteekkarilta ostaisin. Ei punottanut naama, mutta jännitti. Hyvä tilaisuus ja todella ihana ja vaikuttava alokkaan sisäänotto! En tuntenut oloani epämukavaksi mutten niin mukavaksikaan. Johtui varmaan siitä, etten ole tottunut puhumaan ongelmistani muille tai muiden kesken. Siksipä oma puheenvuoroni oli varsin torso, joka jäi jälkikäteen vähän harmittamaan. Enivei, aion mennä uudestaankin.

Että kaikenlaista uutta voi itsestään ja elämästään löytää. Vaikka vieläkin on päiviä, jolloin viinan tuska on lähes sietämätön työpäivien päätteeksi, jokainen selvä päivä on parempi kuin eilinen! Ja kyllä sillä tahtotilalla ja halulla on SUURI merkitys.

Pitäkäämme itsestämme hyvä huoli. Rauhaisaa viikonloppua.
-Titu_

Tervehdys ketjun isäntä sekä Titu. :smiley:
Kyllähän kysymys on varmasti toisaalta tahtotilasta, jos sitten siitä luovuttamisestakin.
Tahtotila saa enemmän tilaa, kun luopuu yrittämästä sitä mahdottoman hallintaa. Myönnytys sille, että ongelma tosiaan on ja sen kanssa on häviöllä yhtenään, rehellisyys, avun haku, oman tahtotilan löytäminen ovat aika oivia apureita tässä raitistumishommassa. Sekin on aika hassu juttu ollut, että käsitys oman ongelman vakavuudesta elää omalla kohdalla hieman vieläkin. Jo lopettamisen kynnyksellä tajusin toki ongelman olevan, mutta vasta jo aika pitkään juomatta olleena aloin tajuamaan miten vakavasti ongelmainen asian kanssa olinkaan. Vieläkin toisinaan päähän välähtää otoksia ja käyttäytymisketjuja juovalta ajalta, jotka olin aika tehokkaasti onnistunut pitämään joko taka-alalla tai jotenkin ihmeellisesti juopon logiikalla pidin niitä normaalina. Mitä kauemmin selvää aikaa on kerääntynyt, niin sitä kirkkaammin se menneisyyden addiktiokäyttäytyminen näyttäytyy. Siksi olisi hirveän hyvä, että ilman kovinkaan vomakasta omaa tahtoa/intoa lopetteleva pääsisi vaikka antabuksella tai vaikka päällään seisten matkan päähän siitä juomisesta, koska kyllä se selvä pää alkaa näkemään sen mielipuolisuuden hiukan eri valossa ja siitäkin se tahtotila voi syntyä.
Tsemppiä sinulle Titu, olet heittänyt vesille useamman verkon, hyvä homma!
Hyvää viikonloppua minunkin puolestani. :smiley:

Kiitos tsempeistä basi!

Minä elän juurikin nyt päällään seisoen, antabus apuna ja komppaamassa on tahtotila. En yhtään häikele käyttämästä niitä keinoja, millä nyt rimpuilen tämän ajanjakson läpi, milloin taas juova minä nostaa päätään. Onneksi on kokemus siitäkin ajasta,jolloin oli rauhallisempaa ja seesteisempää. Paskamaistahan tämä levottomuus on, mutta ryvetään nyt siinä aikansa. Ei se ainakaan juomalla parane! Itseasiassa näiden kuukausien aikana, en ole antabuksen varassa joutunut koskaan raitistumaan näin pitkään. Se perhanan tapa juottaa itseään työpäivien jälkeen seikkailee edelleen mielessä kolmen viikon työhönpaluun jälkeenkin!

Iltaa, “Titu”!

Ensinnäkin onnittelut siitä,että olet hakeutunut sekä ammatilliseen että ryhmäapuun. :smiley:

Mainitsit asian,joka muodosti minullekin käännekohdan elämässäni ja vaikutti/vaikuttaa edelleenkin ratkaisevana tekijänä raitistumisprosessissani joka on jo muutama vuosi sitten kääntynyt aineenhallinnasta elämänhallintaan.
Nimittäin tosiseikan, että alkoholismi on sairaus. Ymmärrettyäni tämän tulin vihdoinkin sinuiksi itseni kanssa ja opin näkemään asiat täysin uudessa valossa. En ollutkaan siis se tahdonvoimaton surkimus jolla ei ollut enää mikään hanskassa?! Opin ottamaan itseni vihdoinkin sellaisena vastaan kuin olinkin. Lakkasin myös elämään toisten toiveita ja suunnitelmia. Olen menneisyydessä ollut liian usein toisten - myös läheisten - hyödyllinen, toimiva idiootti. Viimeisestä johtunee suuri tarpeeni kartoittaa nykyinen sosiaalinen ympäristöni erittäin huolellisesti ja pitää silmät avoinna “myrkyllisten” ihmisten varalta.

Paikkakunnan ja sen myötä tutun ympäristön vaihdolla on suurikin merkitys. Sehän aiheuttaa väkisinkin juurettomuutta ja sen kautta turvattomuuden ja epävarmuuden tunnetta. Lisättäköön vielä tähän,että jos kysymys on diplomaattipiireistä, niin nämä kuuluvat alkoholismin suhteen riskiryhmien kärkijoukkoon.

Tein systemaattisen aktiivisesta alkoholismista vapautumiseni alkuaikoina sen kardinaalivirheen,että kuvittelin saavani homman sovelletulla “projektijohtamisella” hanskaan. Ei onnistu. Tai onnistuu jonkin aikaa kyllä. Ratkaisevaa on saada tunnepuolelle tietty levollisuus ja sisäinen tasapaino. Itselleni tämä on onnistunut hyvin paikallisen seurakuntani avulla. Etsin tietoisesti ihmisiä, joiden elämä on tasapainossa. Tai kääntäen, en etsi livenä enää pelkästään raittiuskerholaisia kokemuksineen. Kuitenkin suosittelen lämpimästi osanottoa tapaamisiin. Livenä ajatustenvaihto saa aivan eri syvyyden. Tai kuten omalla kohdallani, myös tästä plinkistä syntyneen on-line-kirjeenvaihdon avulla! “Mannteli”, HUHUUU! :smiley:

Jokainen uusi päivä tuo Sinulle uutta toivoa ja uusia, upeita havaintoja pikkuasioissakin. Tai eihän näissä sinänsä mitään “uuttakaan” tarvitse olla. Minulle riittää kun saan nähdä ja arvostaa asiat uudessa valossa.

Tsemppiä edelleen! :smiley:

Andante

Tässä ketjussa on kyllä tosi hyvää pohdintaa ja tosi hyviä kirjoituksia kaikilta. tykkään tästä : )
Kiitoksia vaan ketjun aloittajallekin, oikein mielellään tämmöistä “kestetään”. :slight_smile:

Tuo mainittu tahtotilan, tsemppaamisen ja luovuttamisen, “periksi antamisen” kontrasti on tosiaan metka ja joskushan jotkut näkevät siinä jopa tahallaan ristiriitaa ja vastakkain asettelun tarvetta.

Eihän niissä kuitenkaan tarvitse olla ristiriitaa, vaan ne jopa sopivat yhteen. Luovuttamisen näkisin niin, että ihminen lopettaa suosiolla pään hakkaamisen seinään. Jos haluaa ulos vapauteen, on parempi nöyrtyä menemään ovesta kuin odottaa että seinä antaa periksi.
Useinhan tällaista pään seinään hakkaamista voi olla vaikkapa alituinen kohtuukäytön yrittäminen, päihteenkäytön hallintaan saamisen yrittäminen, ja itsepäinen ulkopuolisesta avusta kieltäytyminen.

Itse menin ekaa kertaa A-klinikan asiakkaaksi jo tasan 6 vuotta sitten, silloisen työpaikkani esimiehen sinne hellästi tukien ja kädestä pitäen taluttamana. <3 Elettiin loppuvotta 2006. Heti perään tammikuussa 2007 meni korkki kiinni, ja aloin käydä myös AA:ssa.
Tuon jälkeen oli vielä edessä monia myrskyisiä vaiheita, mutta kyllä noistakin hoito- ja vertaistukikontakteista jotain jäi käteen ja evääksi. Paljonkin ehkä.

Jokin aika sittenhän anoin itselleni hoitokertomukseni paperilla kyseiseltä A-klinikalta. Kymmenen paperin nivaska vuodelta 2007: päiväkatkolta, yksilökeskusteluista, avohoitosuhteesta ja suljetulta katkolta, käynneistä klinikan vertaisryhmissä ym. ym. Tekstiä voisi olla vielä enemmän, mutta ikävä vain ettei vielä tuohon aikaan kaikkia voinnin kirjaamisia tallennettu tietojärjestelmään.

Luen ajoittain tätä epikriisiäni, muistuttaakseni itseäni siitä mistä on joskus lähdetty. Tunnen hellyyttä ja anteeksiantoa sitä ihmistä kohtaan, josta kirjaukset kertovat: silloista itseäni. :')
Ajoittain on hyvä katsoa itseään menneisyydenkin peilistä, jos toki tämän hetkenkin.

Tässä ketjussa on kauhean hyvää asiaa. Erityiskiitos Ketostixille tämän tahdonvoiman ja luovuttamisen avaamisesta. Vertauskuva oli erittäin hyvä. Minulle on tämä asia jäänyt aika lailla ymmärtämättä, autoit siinä eteenpäin.

Hei Titu!

Itsesi kannalta arvokas teko sinulta, että menit AA-ryhmän kokoukseen. Ja onnittelut siitä, että olet päättänyt mennä toistekin. Mielestäni olet luovuttanut viisaasti, päättänyt oikein ja toiminut rohkeasti.
Raittius kohentaa elämää monin tavoin, ei tosin estä vastoinkäymisten tai surujen tuloa. Silti tunne-elämän pimeimpinä hetkinäkään ei tarvitse turvautua pulloon.
AA-palaverissa käynnit ovat kaksisuuntaista tukea. Jo läsnäolosi tukee pidempään raittiina olleita, ja jonain päivänä saat kertoa apua hakevalle tulokkaalle oman stoorisi.
Kokemukseni on, että alkoholismista toipumisen alkamiselle on oleellisen tärkeää jakaa kokemukset toisen alkoholistin kanssa.

Todellakin, tässä edellä moni kirjoittaja on pysähtynyt pohtimaan meillä jokaiselle tuiki tärkeitä asioita, kiitos siitä.

Itselleni tälle aamua mietinnässä on ollut Se, millainen ihminen aikaisemmin olin ja millaiseksi tähän hetkeen koen kasvaneeni. Se miksi tätä nyt pohdin, johtuu siitä että itse koen että ihminen halutessaan. Voi muuttua.

Aikaisemmin elin haluten itselleni kaiken, heti, nyt ja monin verroin. Tänään minulle on tullut tärkeäksi pyrkiä ennemmin antamaan toisille, kuin vaatimaan itselleni.

Aikaisemmin olin sietämättömän kärsimätön, mutta tänään koen saaneeni jo entiseen verrattuna paljon kärsivällisyyttä. Lisäksi koen, että aikasempi tempperamenttisuuteni on prosessoituna muuttunut rauhallisuudeksi, jossa ensin pohdin asiaa hetken, ennen kuin teen mitään, jos edes teen. Kaikkiin asioihin kun minun ei tarvitse reagoida.

Toisaalta tiedosta tänään sen, että ihminen halutessaan voi muuttua, mutta ilman tuota muutokseen vaadittavaa omaa halua, ihminen jää pyörimään paikoilleen, tuhoavaan pyörteeseen, joka lopulta imee ihmisen totaalisen tyhjäksi. Jättäen jäljelle vain katkeran, kaunan ja vihan täyttämän ihmisen.

Pyrin tänään tiedostamaan oman kasvun tarpeeni ja sen myötä yhden päivän matkan verran taivaltamaan tuota muutosta kohden, pyrkien tekemään oman osuuteni tuon muutoksen mahdollistamiseksi.

Näillä pohdinnoin, olkaamme tänään itsenäisiä, älkäämme itsepäisiä. :slight_smile:

Ensiksi täytyy todeta hieman surullisena se, että enpä ihan heti olisi uskonut kuinka kiinnostava aihe sekakäyttö tällä hetkellä onkaan. Toisaalta tiedostan asian laajuuden, mutta ehkä siltikin yllätyin siitä, kuinka moni ihminen asian kanssa on tekemisissä tänään.

Huomasin Helsingin Sanomissa jutun, joka käsitteli “Subutex ongelmaa Oulun alueella”. Kommentoin juttua, koska siinä haastatellut ihmiset kertoivat elämästään, joka oli juuri samankaltaista kuin oma elämäni oli vielä seitsemän vuotta sitten. Muutaman päivän aikana blogissani on vieraillut liki 7000 ihmistä, joten siitä voinee päätellä, kuinka laaja ongelma tällä hetkellä maassamme on. Kun mietitään sitä, että ihmiset jotka tuon jutun ovat lukeneet ja sen kautta blogiini ovat tulleet, kuvastavat vain murto-osaa ihmisistä jotka näiden ongelmien keskellä tälläkin hetkellä elävät, niin voi vain ihmetellen taas todeta sen ettei taida päättäjillä olla hajuakaan siitä millaisesta ongelmasta on kysymys, kun näitä päihdekuntoutuspalveluita ovat vain entisestään vähentämässä. No minä taas en voi tehdä kuin oman osuuteni asioissa, tuoden mahdollisuuksieni mukaan ihmisten tietoisuuteen sen, että näistä ongelmista voi selvitä takaisin elämään, vaikka kuinka toivottomalta kaikki vaikuttaisikin. Tietysti vaatii voimia vaatia tarvitsemaansa apua ja sen lisäksi täytyy olla valmis vastaanottamaan tuota apua, vaikka se tarkoittaisi toiselle puolelle maata kuntoutuksen ajaksi siirtymistä.

Tiedän kokemuksesta sen, että ongelmien keskellä elävät ihmiset kokevat kaiken toivottomuuden lisäksi armotonta pelkoa tuota apua kohtaan. Muistan selvästi sen, kuinka itselläni oli jos jonkinlaisia kauhukuvia noita paikkoja kohtaan, mutta sen vuoksi tänäänkin pyrin asioista avoimesti kertomaan, jotta ihmiset saisivat tietoon sen, ettei noita paikkoja tarvitse pelätä, vaan päinvastoin niihin voi rohkeasti mennä apua hakemaan sellaisen mahdollisuuden ilmaantuessa.

Kaikki eivät selviä, sen valitettavan karujen kokemusten kautta olen oppinut. Siitä huolimatta tahi juuri sen vuoksi, pyrin mahdollisuuksieni mukaan kertomaan ihmisille näistä asioista, jotta edes se yksi ihminen saisi saman mahdollisuuden, kuin minä olen elämässä saanut. Toisen mahdollisuuden.

Työtähän se vaatii, nousta tuolta päihdehelvetistä. Onneksi tuota työtä ei tarvitse tehdä yksin. Ainoa mitä vaaditaan, on halu parempaan, halu pois tuolta helvetistä. Sen jälkeen asiat kyllä järjestyvät yksi kerrallaan.

Tässä hetkessä allekirjoittaneen elämä soljuu eteenpäin tasaiseen tahtiinsa. Asiat tipahtelevat kohdilleen yksi kerrallaan. Työhommat etenevät juuri siinä aikataulussa kuin niiden omalla kohdallani on tarkoitus edetä. Näyttäisi “uhkaavasti” siltä, että alkuvuodesta saan tehdä hartiavoimin töitä, mutta juuri siitä olen jo pidempään haaveillutkin, joten en valita.

Tänään odotan mielenkiinnolla huomista sekä tulevaa perjantaita. Ensiksi huomenna minulla on haastattelu, jossa käyn kertomassa itsestäni sekä suunnitelmistani kuntamme asukastuvan hallitukselle, tarkoituksena hakea kyseisen hallituksen puheenjohtajaksi. No taitaa olla väärin sanoa, että pyrkisin kyseiseen pestiin, lähinnä asia kun on niin, että minua ollaan siihen hommaan viime aikoina kosiskeltu. Niin tai näin, sikäli jos tuohon paikkaan minut valitaan, aion tapani mukaan panostaa kaiken osaamiseni asioissa, jotta tuo sinällään äärettömän tärkeä asia saataisiin kunnassamme oikealle tolalle.
Tulevana perjantaina ratkeaa yhdeltä osalta se, julkaistaanko minun vaiherikas tarinani kirjana. Osallistuin erääseen kirjoituskilpailuun, jonka “pääpalkintona” oli sopimus kirjan julkaisemisesta. No luotan siihen, että kävi asiassa miten tahansa, tarinani julkaistaan kirjana silloin kun sen aika on. Minulla sinällään ei tuonkaan asian kanssa mitään kiirettä tässä hetkessä ole, minulla kun kuitenkin on 90 prosenttisen valmis käsikirjoitus jo olemassa, joten en tarvitse enää kuin tahon, joka tuon kirjan haluaa julkaistavakseen ottaa. :slight_smile:

Asioilla on taipumus järjestyä aina parhainpäin. Siihen uskoen ja luottaen tänäänkin olen tämän raittiin päivän omalta osuudeltani kohta paketoinut, joten lopputulokseen ei voine olla kuin tyytyväinen. Elämänmakuista elämää, sitäpä sitä.

Kylläpäs muuten koski silmiin, kun laatulehtenä pitämäni Hesarin toimittaja käyttää artikkelissaan ihan pokkana sanoja “juoppo” ja “narkkari”. :open_mouth:
Tämän kaltaiset halventavat nimikkeet kertovat hieman samanlaisesta asenne-ilmapiiristä, kuin eräs hiljattain kauhisteltu “heikompi aines” -heittokin.

Mutta eipä valitettava asiantila yllätä, että Oulussa on Subua. Olihan sitä Rovaniemelläkin jo vaikka kuinka paljon siihen aikaan kun Reindeerspotting kuvattiin. :unamused:

Artikkelissa tosiaan puhutaan nimenomaan sekakäytöstä, mutta aika monille nuorille Subun käyttäjille se on se pääpäihde. Koko buprenorfiinin i.v. -käytön laajuus on erityisesti suomalainen ilmiö, ja kuulemma muualla maailmassa bupre ei ole syrjäyttänyt esim. heroiinia näin kokonaisvaltaisesti kuin Suomessa.

Kuten Kaaleppinenkin sanoo, olisi aika tosiaan soittaa päihdetyön ja nimenomaan raitistavan, korjaavan päihdetyön puolesta hälytyskelloja!
Lyhytnäköinen ja itara panostaminen pelkkään korvaushoitoon johtaa ajan mittaan… no en ees osaa aatella, mihin se johtaa, mutta vähän huolestuttaa. :open_mouth: