Alkoholismi ja psykoterapia

Hei,

kirjoittelen ensimmäistä viestiäni tälle palstalle. Aiemmin olen päihdelinkin sivuilla täytellyt juomalaskuria. Haluaisin kysyä teiltä enemmän edistyneiltä ja alkoholiongelmia sekä psykoterapiaa kokeneilta erästä asiaa. Onko muilla käynyt niin, että terapian aloittamisen jälkeen ja terapian edetessä juomisen muoto on muuttunut? Itse olen hillunut yleensä kaikissa mahdollisissa opiskelijabileissä hirveessä jurrissa, mutta sen jälkeen siirtynyt täysin yksin juomiseen määrien lisääntyessä huomattavasti! Toki olen juonut yksin aina, mutta nyt alkaa olemaan mitta täysi. Ennen tissuttelin illan mittään mäyräkoiran, mutta viimeisen puolentoista vuoden aikana määrä on kohonnut korilliseksi ja olen pari kertaa huomannut, että päivän mittaan kitattuna korikin on loppunut kesken. Lisäksi muistinmenetykset ovat muuttaneet huomattavasti muotoaan, ennen oli niin, että tiesiolevansa jurrissa eikä pystynyt enää juomaan. Nykyisin olen huomannut, että olen juonut puoli koria nopeaan tahtiin ja sen jälkeen ei ole mitään muistikuvaa. Muisti palaa sitten aamulla, kun vetelen viimeistä röökiä ja sillävälin olen juonut nuo loput oluet korista. Tietty jos on rahaa jäljellä niin kulku käy bissekauppaa kohti heti aamutuimaa.

Huomasin myös vuonna 2008 aloittamani Antabuksen sekä A-Klinikan terapian toimimattomuuden. Pystyn juomaan n. 12 olutta, vaikka olisin samana aamuna ottanut Antabus-tabletin. Jos olen ottanut kaksi tablettia, pystyn silti juomaan pari olutta ja seuraavana päivänä ns. kunnon satsin (12). Maksa-arvoissani ei ole ollut kertaakaan mitään vikaa ja niitä on testattu Kelan toimesta, jotta saisinko sairauspäivärahaa masennuksen takia. Mutta ei siis kertaakaan ole ollut maksa-arvot koholla, vaikka olen itse ollut huolissani. A-Klinikasta jäi mieleen, että kohtuukäyttö olisi tavoitteena, vaikka luonne yms. seikat kertovat selkeästä tarpeesta alkoholittomuuteen. Sympaattista porukkaa kyllä A-Klinikalla sitä ei kiistäminen, mutta jos et ole ollut täysin pohjalla, niin miten voit rehellisesti auttaa toisia? Tämä kysymys on ollut mielessäni viime ajat. Olen yrittänyt osallistua AA-kokouksiin, mutta vaikea häpeä ja murtumisen pelko on estänyt minua tähän asti. Mietin vaan, että onkohan minun kaltaisella juopolla edes saumoja parantumiseen?

Eli itse aiheeseen. Itsellä siis psykoterapia ja asioiden paljastuminen tunnekokemuksille on aiheuttanut “syvempää” alkoholismia. Onko kyse siitä, että en vain yksinkertaisesti pysty tunnistamaan/kokemaan/käsittelemään tunteita, vai onko minulla pelkästään aivosairaus nimeltä alkoholismi? Omasta mielestä minulla on syvä tunnesairaus sekä myös aivokemiallinen riippuvuus. Onko teillä samankaltaisia kokemuksia alkoholin “ottamisesta” vai ootteko kaikki yksoikoisia ja tiettyyn muottiin yhteiskunnan puolesta laitettavia?

En ehdi lukea ihan tarkkaan koko juttua, mutta kiitos paneutumisesta asiaan.
Oikasisin sellasen asian, että Suomessa ei ole olemassa mitään “päihdeterapeutti” nimistä ammattinimikettä. Ei ole myöskään mitään “päihdehoitajaa”. :smiley:
Päihdeterapeutiksi saattaa itseään kutsua juurikin päihdeasiakkaisiin keskittynyt psykoterapeutti, tai sitten moinen titteli löytyy tyyliin kirjekurssilla amerikasta. (<- ihmettelen että moinen on laillista)
Terapia -nimitystähän ei saisi käyttää, ellei sitä anna nimenomaan korkean terapeutin koulutuksen saanut henkilö.

Jos mä vaikkapa vedän päihdekuntoutujille piirustustunnin päihdehoitolassa, en kutsu sitä “kuvataideterapiaksi”, vaan ainoastaan piirustustunniksi, koska mulla ei oo terapeutin valtuuksia tai oikeuksia. :slight_smile:
No, on se kivaa silti. : )

( Käsittääkseni Suomessa vielä toistaiseksi kuka tahansa voi kutsua itseään terapeutiksi, vaikka sitten päihdeterapeutiksi. Psykoterapeutti -tittelin käyttöön sen sijaan vaaditaan Valviran hyväksyntä. )

No mulle on opetettu, että ei sais… Mutta kutsukoot nyt sitten mun puolesta. :slight_smile:

Hei,

en mielestäni käyttänyt päihdeterapeutin “titteliä” missään vaiheessa. Itse siis olen tällä hetkellä nomi Kelan psykoterapiassa ja yritän löytää ratkaisua alkoholin käyttööni. A-Klinikalta siis sellaisia kokemuksia, ettei niistä oikein ole juopolle apua. Tietty jos suurkuluttaja menee AK:lle niin muutos on suuri ja pysyvä.

Mutta psykoterapiasta ja alkoholismista sen verran että terapiasta tuskin on mitään hyötyä, päinvastoin ehkä juuri haittaa, jos samalla dokaa.

Itse olen todennäköisesti hakeutumassa terapiaan, jahka raittiutta kertyy sen verran että kykenen kipeitä asioita käsittelemään.

Itsekin sain tuon Kelan psykoterapian siten, että valehtelin olevani täysin selvä. Totuus oli silloin se, että n. kuukauden keräsin voimia ja sitten vetäsin 2-3 päivän sairaat aamusta iltaan jurrit. Psykoterapiassa olen kyennyt järjen ja rationaalisuuden kautta ymmärtämään ongelmieni lähteet, mutta en ole uskaltanut/kyennyt niitä tunteella kokea. Normaali terapia kuluu niin, että kerron uusista rationaalisista löydöksistä ja sitten terpan kanssa käydään niitä läpi ja kun pääsen pois niin itken koko matkan kotiin. Samoin olen huomannut, että se alkuperäinen sairas möllykkä rinnassa on kuoriutunut pois ja tilalla on suhteellisen sairaan oloinen ahdistus. Kuitenkaan ei paras ratkaisu käydä terapiassa ja samalla tuhota itseään juomalla.

Juominen ja terapia samaan aikaan eivät tosiaan hyödytä. Kaivoin sen päihdeterapia termin esiin vain kun tuli mieleen, en viittauksena kenenkään kirjotuksiin. : )

Eli sä et ole vielä kovin pitkää aikaa ollut päihteettä, vai?

Pahemmin en ole rahajuttujakaan töppinyt, mutta viimeisen vuoden parin vuoden aikana oon juonut perinnöt, sosiaalituet, sukulaisten avustukset ja opintolainat. Viimeset pari opintolainaa oon saanut vilpillä. Eli suorittamalla tarpeeksi pisteitä ja valehtelemalla olevani täysipainoinen opiskelija. Tällä hetkellä olen yllättäen pahassa pikavippikierteessä! Lopetin mastercard-kortin, mutta en ymmärtänyt vielä alkoholismini syvyyttä. Juon siis vipeillä, mutte helpotusta tuo aina sukulaisten rahat ja suuret veronpalautukset. Tuet olen lähimmiltä kieltänyt (älkää laittako rahaa, vaikka kuin paljon sattus!). Tällä hetkellä mietin usein ruuan ja oluen varastamista, enkä osaa tilanteeseen suhtautua. Olen akateemisessa koulutuksessa (gradua vaille valmis) ja järkeen pohjannut “ajatteluni”.Tällä hetkellä minulla on pelkkä puhdas toivo.

Minulle aikanaan kerrottiin, että terapia on ‘turhaa’ jos käyttää päihteitä. Päihteiden alle peittyy moni sairaus, sekä fyysinen että psyykkinen, eikä niihin pääse edes kiinni, jos päihteidenkäyttö jatkuu.
Joskus voi käydä niinkin, että päihteillä on blokattu sen kaltainen muisto tai muistoja, jota mieli ei pysty käsittelemään - ts. on tapahtunut jotain niin kauheaa, ettei sitä pysty käsittelemään. En mitenkään ehdota, että tästä olisi kysymys kohdallasi, puhun aivan yleisesti.

Mitä tarkoitat muottiin laittamisella? Monilla alkoholisteilla tapahtuu tunnetasolla samaistuminen toisiin alkoholisteihin, mutta kokemukset ja elämäntarinat ovat kyllä täysin yksilöllisiä.

Järki auttaa jonnekin asti, mutta ei riitä ‘luovuttamiseen’. Se on elämyksellinen asia.

Hei,

Omalta kohdaltani kyse on juuri tuosta muistojen blokkaamisesta (ilmeiseti splitting psykologiassa). Olen hyvin ymmäränyt erilaiset ongelmani jo nuoresta asti. En ole vain yksinkertaisesti välittänyt. Kun luin Kauppakorkan pääsykokeisiin, niin ihmettelin omaa alkoholinkäyttöä sossu-tädille asti. Join silloin n. 6-8 pulloa viikossa :smiley: Tavallaan siis oma ongelmani on, että olen tietänyt pitkään olevani alkoholisti, mutta en ole asioille mitään tehnyt (opiskelut ova sujuneet suht hyvin.)

Sinullakin on mahdollisuus raitistua, mutta kuten tuossa hetkeä aiemmassa viestissä sanotkin, niin varmaan huomaat että sinä itse olet se suurin este sille raitistumiselle. Häpeä ja pelko murtumisesta oli minunkin ongelma, kun piti leikkiä vahvaa ja tosiaan pelkäsin itkeväni muiden nähden. Minun piti juoda lisää, jotta ei ollut enää muita keinoja, kuin itkeä viimeinkin.
Aika vapauttava kokemus ja ilolla voin kertoa, ettei sitä itkua tarvinnut katua.

Rohkeasti tuntemuksiisi kiinni ja varsinkin niihin joita vielä “piilottelet” ja estät näkemästä sekä kokemasta.

Mikään psyko- tai muukaan terapia ei paranna alkoholismia siten että voisi palata kohtuukäyttöön (jos sellaista koskaan on oikeasti harrastanutkaan).

Päihderiippuvuus on erillinen sairautensa jota pitää hoitaa päihderiippuvuutena. Monen kohdalla varmaankin käy niin että jo pelkästään päihteestä eroon pääseminen lievittää psyykkisiä ongelmia ratkaisevasti. Vertaistuki ei ole varsinaista terapiaa, mutta todistetusti toimii. Monilla kuitenkin juomisen taustalla on todellisia käsittelemättömiä traumoja joihin psykoterapia saattaa lopulta auttaa, mutta vasta kun päihderiippuvuus on “koteloitu”.

Itsekin olin mielummin “hullu” koska pidin kiinni epätoivoisesti kiinni “parantumisen” ajatuksesta ja sen kautta alkoholiongelman ratkeamisesta ja kohtuukäyöstä. Ei se kyllä niin sitten mennytkään, vaikka ajoittain sain itseni psyykkisesti hyvään kuntoon, yhdestä oluesta alkanut kierre on johtanut aina kahta kauheampaan tuhoon.

Viisaita sanoja veli esplanadi ja lisään omaa kokemustani tähän hieman. Itselleni oli tärkeää myös etsiä pahaan olooni syitä muualta, kuin riippuvuusongelmastani. Oli kuin olisin lääkinnyt vain vatsatautia, joka johtui päästäni, kun hengellinen krapulani oli niin kurja, että mahaankin sattui.
Lääkäreillä ja ammattiauttajilla on keinonsa pitää se vatsatautinen ihminen siinä luulossa, että on parempi lääkitä, kuin olla lääkitsemättä. Heillä on keinonsa laittaa se päihdeongelmainen etsimään syitä juomiseen muualta, kuin itsestään. Itsellänikin lapuuttani veivattiin etsien sieltä syitä juomiseeni. Olihan siellä puutteita jotka vaikuttivat itsetuntooni, mutta lapsuuteni ei ollut se syy, joka sai aikuisen ihmisen tukeutumaan yhä enemmän alkoholiin peittääkseen tai unohtaakseen ongelmat, jotka johtui koko iän kestäneestä alkoholistisesta kierteestä.

Ammattiauttajat yrittivät auttaa ja sillä pätevyydellä kuin heille oli opetettu ja mitä olivat oppineet käyttämään. En syyllistä heitä, mutta näin oli itseni kohdalla, että mitä vahvemmin oletin ja odotin, että se “vatsatautiin” annettu pilleri korjaisi elämäni, niin sitä huonommin tunsin itseni ja sairauteni, koska odotin lääkkeen muuttavan minua, joksikin mitä luulin tarvitsevani.

Ongelma oli vielä se terapeutin puolelta syöltämä syy yhteys nurinkurisuus. Hän väitti, että juon vain peittääkseni ongelmat, kun todellisuus oli, että ongelmat oli suoraan johtuvia juomisen tarpeesta, päihderiippuvuudesta. Hän kivenkovaan väitti, että ellen lääkitse itseäni mielialalääkkeillä tai syö niitä pameja joita lääkärini antoi alkoholismin hoitoon, niin jatkan juomistani, koska en kykene itse samaan mielialaani järjestykseen. Näytti oikein paperilla miten mielialaani yritetään korjata ylä ja alamäissä noiden lääkkeiden avulla sekä mitä pami sitten auttaa, kun mielialani on hetkellisesti oikein tööt.

Minä olin vain riippuvainen juomisesta ja ongelmien peittelemisestä, mutta kumpaankaan en saanut todellista apua, päinvastoin minut ehdollistettiin syömään lääkkeitä ja siten juomaan lisää, kun henkinen kanttini oli näiden lääkkeiden (lue valheiden) varassa.

Sitä en tiedä löysinkö minä itse nuo lääkärit ja terapeutit vaiko he minut, mutta heidän tarve auttaa minua oli silloin minulle tärkeää, vaikka nyt sen tiedän, ettei kovinkaan terveellistä.

Varmasti vilpittömin mielin oltiin puolin ja toisin liikkeellä. Alkoholistihan on aina ollut lääketieteellinen mysteeri. Ja koska länsimainen lääketiede hoitaa sairautta eikä ihmistä, niin riippuvuuksien suhteen ollaan aika voimattomia, siisollen hoito on pelkkää oireiden lievitystä ja tukahduttamista (+ “ymmärtämistä” psykologisella tasolla). Jos mittaillaan aivoista ties mitä pitoisuuksia ja yritetään niitä kemiallisesti säädellä, niin onko siinä todellista pointtia. Vähän kuin taloa yrittäisi lämmittää säätämällä mittarin lukemaa korkeammaksi.

Tokihan pitkään jatkunut krooninen etanolimyrkytys on jättänyt jälkensä varsinkin aivojen mielihyväjärjestelmään ja koko hermostoon, niin siitäkin palautuminen vie aikansa, luemma jopa vuosia. Ennalleen ei välttämättä toivu koskaan. Tämä varmaankin on monen raitistumista yrittävän kompastuskivi, kun mikään ei todella enää tunnu miltään.

Mutta itse koen että alkoholismi on ennenkaikkea tunne- ja sielunelämän oireyhtymä, ja juuri niistä perusteista on lähdettävä liikkeelle. Omalla kohdallani koen sen niin että toipuminen on elinikäinen prosessi joka on jatkunut jo yli kymmenen vuotta, vaikka sille ajalle on mahtunut rankkaa juomista. Jotakin on kuitenkin kokoajan itänyt ja kypsynyt, ja hiljalleen palaset ovat alkaneet löytää toisensa.

Myöskin ratkaisukeskeisyys on avainsana. Menneisyyden murehtiminen ja märehtiminen ei sinänsä johda mihinkään, vaan pointti olisi siinä mitä voi tänään tehdä toipumisensa eteen.

Morjes Horst !

Anna itsellesi raitista aikaa asioiden selvittelyyn.
Lapsuuden traumojen selvittely tai syiden pohtiminen ei johda raittiuteen, mutta raittius johtaa niiden selviämiseen.
Siis teet oikeita asioita jo , sun tarvii vain pistää järjestys kohdilleen.
Sanomasi antabussi / 12 kaljaa kuullostaa todella huolestuttavalta vaikka tiedän et noin kolmannekselle ihmisistä ei tule myrkytysoireita. Siis nakkaa viemäriin ne jos eivät kerta toimi.

Psykoterapiaa tiedän yhden raittiin käyttäneen apunaan mut ei sekään ole mikään ihmelääke mut kannattaa kokeilla jos saat alkoholin käyttösi kuriin. Mut ei sekään auta juomataukojen välillä, pitää tehdä päätös johonkin suuntaan joko yrittää pärjätä kaljojen kans tai ilman.

Varmaanki olet jo lukenut lopettajat palstaa ja havainnut humalaisten provoavan , ehkä sellaiseksi et halua tulla.
Siis tee päätös lopettaa tai ei ja jatka sitten sillä tiellä .

Minä olen nyt vuoden verran käynyt kerran kuukaudessa psykologisessa vyöhyketerapiassa. Kyseessä ei varsinaisesti olepsykoterapia, vaikkakaan ero ei ole suuren suuri. Hoitajani on raitistunut alkoholisti ja tämän hoitomuodon olen kyllä havainnut todella hyödylliseksi. Niitä “lapsuuden traumoja” puretaan sitä tahtia, kuin oma raitistuminen antaa myöten ja nimeomaisesti minun alkoholismini viitekehyksessä.

Keskustelu on yli kolme vuotta vanha, mutta haluaisin nostaa sen uudelleen esille. Yritin googlettaa “alkoholismin tunnustaminen terapeutille” aika huonoin tuloksin.

Eli minulla alkaa nyt toinen vuosi psykoterapiaa. Alkuunkaan en ole maininnut juomisestani terapeutilleni, mutta nyt, kun juomiseni on alkanut haitata terapiakäyntejäni, olen alkanut miettiä. Minulla on aivan samanlainen tilanne kuin keskustelun avaajalla, eli alkoholin käyttö on siirtynyt “tissutteluun yksinään”. Mietin, onko muilla nyt vielä tässä lähiaikoina ollut samanlaisia kokemuksia?

Kuinka kertoa terapeutille, että mielenterveysongelmien oheen on ehtinyt kehittyä alkoholiongelma?