Olen kirjoittanut täällä jo yli vuosi sitten aiheesta Onko mieheni alkoholisti. Silloin vasta muutettiin yhteen ja aloin epäilemään että mieheni käyttää liikaa alkoholia. Noh, sen jälkeen on tapahtunut niin paljon 
. Miehen käytös muuttui aina viikonpäivästä riippuen: torstaina-perjantaina hän aloitti aina haastamaan riitaa ja viimeistään perjantain ajoi minut pois meidän kodista jotta saisi juoda rauhassa, ilman minun nalkutusta. Viikonloput vietin missä milloinkin miettien mitä ihmettä on tapahtumassa, sunnuntaina kuitenkin oli palattava kotiin koska muuta paikkaa asua sillä paikkakunnalla mulla ei ollut ja töissä oli käytävä. Maanantaina aina alkoi hillitön anteeksipyytely, minun palvominen ja ne. Tiedättehän te… Tiistait ja keskiviikot elättiin onnellisesti. Alkoholin käyttö kuitenkin lisääntyi ja lisääntyi ja alkoi tulemaaan monen päivän ryyppyputkia…ja hänen käytös myös muuttui välillä agressiiviseksi. Minä yritin auttaa, vakuuttaa että hänen on haettava apua, valvoa, etsiä vikaa itsessäni, kävin jopa psykiatrialla ja myöhemmin sain lääkityksen. Mietin silloin että minussa on varmaan joku vika jos kerran miehellä menee joka kerta hermot minuun ja minun on korjattava se vika lääkityksellä. Ajattelin itsestäni että olen vaan tämmonen hankala ja epätasapoinen persoona ja että minun on muututtava jotta miehellä olisi kivempaa mun kanssa ja ehkä silloin hän ei enää menettäisi malttia minuun ja viettäisi enemmän aikaa mun kanssa…eikä joisi niin paljon. Noh, lopuksi olin niin henkisesti rikki että tein päätöksen muuttaa pois. Kovin kauas en kuitenkin pystynyt muuttamaan pois, koska poikani aloitti jo koulun sillä alueella. Sen jälkeen oli pari kuukautta “anna anteeksi ja tule takaisin” - painastusta, manipulointia yms. Juominen kuitenkin oli jatkunut… kunnes viihdoin hänen työpaikalla huomattiin hänen ongelmansa ja hän sai lähetteen minnesotahoitoon. Olin helpottunut. En ollutkaan vainoharhainen vaan hänellä on oikeesti alhokoliriippuvuus. Hänkin vaikutti viihdoin tajunneen tämän ja päätin antaa vielä mahdollisuuden ja auttaa häntä kaikin mahdollisin keinoin raitistumaan. Siitä seurasi minnesodan läheisviikonloppu (aivan järkyttävä kokemus), kuivahumalat, pitkät ja toistuvat keskustelut “onkohan minulla sittenkää ongelma” ja “pystynköhän oikeesti olemaan loppuelämäni juomatta”…uskoin kuitenkin mieheen ja olihan meillä paljon hyviäkin päiviä ilman alkoholia. Vietettiin jopa ensimmäinen yhteinen kesäloma ilman riitelyä! Olin niin onnellinen…suurimman osan ajasta. Ajattelin että jes, me voitettiin tämä yhdessä, ja se lähensi meitä niin paljon. Mies on siis ollut raittiina nyt n.9 kuukautta. Mutta jokin oli silti pielessä…En osannut sanoa mikä, mutta tunsin sen hyvin vahvasti. Ne oli pikkujuttuja mutta en löytänyt niille loogista selitystä…esim. miksi hän viettää niin paljon aikaa puhelimella, miksi hän on yhtäkkiä niin tarkka puhelimesta, miksi hän on ruvennut yhtäkkiä tarvimaan niin paljon omaa aikaa ja saattoi hävitä moneksi päiväksi…miksi hän oli välillä niin hermostunut mun seurassa ja kaipas jatkuvasti jotain tekemistä. VAIKKA puhui niin ihanasti yhteisestä tulevaisuudesta, siitä kuinka oikeita ihmisiä me ollaan toisilleemme, kuinka iso rakkaus meillä on ja että hän arvostaa sitä paljon…Epäilin että hän retkahti ja juo taas salaa. Mutta totuus oli jotain semmosta mikä ei koskaan edes käynyt mun mielessä! Muutama päivä sitten mies kertoi että hänellä on peliriippuvuus. Ollut jo monta vuotta. Olin ihan shokissa. Ja olen edelleenkin. Hän on siis valehdellut mulle monta vuotta. Miksi en osannut epäillä sitä ollenkaan?
Olen 30, me ei asuta yhdessä (enää) eikä meillä ole yhteisiä lapsia…ymmärrän että nyt pitäisi lopettaa tämä suhde…mutta miksi se tuntuu niin vaikealta. Ymmärrän etten jaksa enää henkisesti enkä fyysisestikään taistella hänen rinnallaan tätä toista riippuvuutta vastaan, että minun on nyt päästettävä hänestä irti ja ajateltava omaa tulevaisuutta ja onhan minulla poikakin! Mutta on se vaan niin vaikea…Taistelen itsekin omaa riippuvuuttani vastaan, olen nimittäin hyvin läheisriippuvainen. Pelkään että hän retkahtaa ja hänen koko elämänsä menee pois raiteiltaan. Välitän hänestä. En halua hänen kanssaan perhettä, mutta miten voin noin vaan päästää hänestä irti. Vai onko muita vaihtoehtoja? Voinko tukea häntä niin kuin kaverina? 
No oman mielenterveytesi ja tulevien suhteittesi takia suosittelen, ettet jää tukemaan edes kaveriksi.
En nyt käske enkä kiellä eroamaan tai eroamasta, mutta oma kokemus osoittaa että tosiaan on se raskasta taistella useiden riippuvuuksien kanssa.
Ja uhkapeliriippuvuus tai peliriippuvuus on vielä siitä vekkuli, että mies voi keretä hankkia miljoonavelat itselleen, eikä sitä tiedä edes hajusta eikä välttämättä mitenkään näy päällepäin.
Muuta kuin ne pahat aavistukset ja fibat mitä saa miehestä , jotka saavat veren hyytymään…
Sellaista jännitystä en kestä itsekään.
Valitettavasti se menee niin, että mitä metkampi riippuvuusvyyhti miekkosella, niin sitä ihanampi hänen kannattaa väliaikoina olla.
Joten ei kannata kuvitella että sekään on normaalia, että mies on niin rakastava…
jos se menee sykleissä ja välillä tulee sitä poissaolevuutta, eikä tilanne ole koskaan vakaa, niin sitä suuremmalla syyllä mies esiintyy suurena ritarina aina kun vähänkin pystyy edes silmiin katsomaan.
tai sitten kompensoi suurta tappiota pelissä sillä, että alkaa puhua rakkaudesta. Etsii ja yrittää epätoivosesti takertua tunteisiin, että löytäisi edes jonkin kiihokkeen pelien tilalla.
Jännää, kuinka hyvin omia fiiliksiä ymmärttää joku ihan ulkopuolinen samassa tilanteessa ollut/oleva ja kuinka vaikea riippuvaisen läheisen läheisten on vaikeaa ymmärttää sitä helvettiä mitä läheinen on joutunut käymään läpi. Äitini sanoi että häntä säälittää että mies on joutunut tällaiseen tilanteeseen. Ja kyllähän minuakin säälittää että hyvälle (?) miehelle on käynyt näin paskasti että sai (?) tällaiset riippuvuudet ja joutuu nyt taistelemaan niitä vastaan. Mutta sitten kun muistelen mitä jouduin kokemaan hänen takiaa…niin jäljelle jää päällimäiseksi vain viha ja katkeruus. Lisäksi äitini sanoi että hän olisi ymmärttänyt jos mies olisi pettänyt mua mutta että on peliriippuvainen! Tuokin kommentti sattui. Onko teillä muilla hyvä tukiverkosto? Miten olette päässeet kaikesta tästä yli ja miltä ns normaali elämä on sen jälkeen tuntunut?
Läheisiltä tuli tosiaan kommentti, joka viittasi siihen että minun pitäisi olla “kiltimpi” mies parkaa kohtaan. Ja joku ilmaisi jopa huolensa, että mies jää kokonaan ilman tukea, ja ajautuu riippuvuuksissaan vielä pahemmaksi.
Ns. Anoppiinsahan mies pyrki tekemään mahdollisimman suuren vaikutuksen olemalla “unelmavävy” ja pisti parhaan esityksen päälle aina ulkopuolisten nähden muutenkin. Teki itsensä tarpeelliseksi ja koitti osoittaa, että parempaa miestä saa hakea, koska kuka mies tulee vaikka keskellä yötä auttamaan jne.
Itse ja hyvin yksin sitä tunsi olevansa välillä, ja joutui oppimaan että kerta minä olen se joka sen vierestä joutuu heräämään, niin minä myöskin päätän mitä asioille teen.
En pidä pahana kaikkia viattomia mielipiteitä joita sain, ne oli tarkoitettu tukemaan ja osa oli sitä mieltä, että hyvästä miehestä piti pitää kiinni. Alkoholistista kaikki olivat yhtä mieltä, että JSS, mutta kun oli muita ongelmia ja juominen oli poissa kuvioista, niin asia oli toinen.
Opin vain siitä alkoholismista sen, mikä on riippuvuuden syvin olemus, ja en edes itsekään enää nähnyt sitä miehen syynä. Mutta enpä myöskään ottanut enää omaksikaan syyksi omaa “hulluutta” ja täysi anteeksianto ja hyväksyntä auttoi siinä, että sain elämäni takaisin. Opin ettei minun tarvitse kotiini tuoda reppanoita, koska he saavat kyllä apua yhteiskunnalta ja monesti mies vähätteli kavereidensa tai omien sukulaisten halua tukea minua. Hän ei edes antanut muille mahdollisuutta, eikä luottanut kehenkään, koska oli jo hyväksi havainnut että “naisystävän” harteille voi kaiken laittaa kyllä se kestää.
Eikä sellaistakaan kukaan tahallaan tee varmasti, ja ilkeillen suunnittele kuinka tuhoaa viattoman puolisonsa:D
Se on vain itse otettava vastuu sekä alkoholistien että minun omasta elämästään.
Rohkeutta, ja itse ainakaan en sen takia just väitä että ero on aina kaikkeen ratkaisu, koska sen jälkeen ne omat möröät saattavat hypätä oikein kunnolla niskaan.
En itse ainakaan pystynyt eroamaan täysin tyhjän päälle, vaan solmin kyllä itselleni ensin hoitokontaktia, vertaistukea, sekä annoin niiden hyvää tarkoittavien sukulaistenkin yrittää tukea, vaikka välillä se ei ihan hyvin mennyt sekään. Päätin vain etsiä sen hyvän tästä maailmasta, ja ottaa sen mitä ansaitsen.
Tarkoitin siis tässä lausessa, että vähätteli heidän halua tukea häntä. Eli esiintyi tai koki olevansa enemmän yksin, kuin ehkä oikeasti olikaan.
Pahin oli kuitenkin eroamisessa se tunne, että jätän toisen “yksin” vaikka olen tavallaan luvannut huolehtia, kerran ole riippuvuuksista tietoisena ennenkin häntä varten ollut olemassa. Koin , että olisi parempi kun ei olisi koskaan tavannutkaan, koska oli niin vaikea pysäyttää kierrettä sen kerran alettua. Toivoin aina että tilanne ratkeaisi jotenkin itsestään, ja monesti kun aloin yrittää ottaa puheeksi eroamista, niin kehoni reagoi paniikkikohtauksen muodossa ja en saanutkaan sanottua.
Käteni tärisivät ja lopulta sain vain itkukohtauksen, jossa mies taas oli vahvempana ja suhde siis jatkui.
Se oli täysin mahdottoman oloista välillä. Ei siistiä ja kaunista eroa ole olemassakaan, jossa yhdessä sovitaan erosta ja toinenkin sen hyväksyy ja ei reagoi tavalla tai toisella negatiivisesti. tai sellaista eroa, etteikö se olisi yhtä taistelua. Siihen tulokseen olen tullut.
Niin, ja laittaessaan minun harteille asioitaan, niin mieshän samalla oli puhumaton koska ei halunnut minua vaivata muka. Tai halusi muka että mulla on kaikki hyvin, ja siksi ei puhunut rehellisesti.
Se on sellaista että sitä ei vaan edes itse huomaa aina, miksi milloinkin voi parisuhteessa niin huonosti. Selityksen saa aina myöhemmin, jos sattuu saamaan.
Niin ja ymmärrän tuon vihan ja katkeruuen. Kun erosin, niin vihasin jo miestä niin, että käteni tärisivät sen takia:) Melkein luhistuin siihen vihantunteeseen välillä, ja oikeastaan ei niin melkeinkään.
Mutta käsitänkin anteeksiannon siten, että se on ikäänkuin ymmärrys ettei minua ole aina välttämättä satutettu tahallaan. Se tieto tekee yksinäiseksikin välillä, kun tietää että kaikki mitä kuulee ihmisiltä pitää jotenkin suodattaa, ja hymyillä vaan päälle ja yrittää yksin sitten ratkaista, oliko tahallista vai ei sillä kertaa. Mutta yleensä paljon useamin kuin negatiiviseksi, niin ne ihmisten tarkoitus perät osoittautuvat positiivisiksi jollain tapaa. Sitten jos ei, niin sitten mulla on minut, ja voin luottaa itseeni nykyään sen verran mitä tarvitsee. En tarkoita omavoimaisesti, vaan siten että jos ei sinä päivänä saa tukea kun tarvitsee, niin muistaa jonkun edellisen hyvän asian, tai luottaa että huomenna tulee se hyvä asia, ja voi sentään nukkua.
Tuttuajuttua,
Kiitos että kirjoitat omista kokemuksista. Vertaistuki on niin tärkeää just nyt kun yrittää päästää siitä helvetistä pois…tai oikeastaan jo sen yli. Minun on vielä vaikea ajatella anteeksiantoa. Tuntuu että olen tehny niin paljon että meidän suhde toimis…muutin toiseen kaupunkiin, vaihdoin työpaikkaa…poikanikin joutui monta kertaa näkemään minut surullisena ja ahdistuneena. Ei hyvä, ei.
Mutta. Miksi kuitenkin ajattelen ajoittain että vitsi, miksi näin hyvä mies on riippuvainen jostaki pelaamisesta! ja alkoholista…Alkoholin kanssa hänellä näyttää menevän nyt paremmin, ja suosittelen kaikille sitä minnesotahoitoa. Tuntuu niin epäreilulta, että kun viihdoinkin oli löytänyt etsimäänsä, hänellä paljastuukin tällaiset riippuvuudet. Löydänköhän enää koskaan miestä johon rakastuisin yhtä palavasti 
(.
Samalla kun kirjoittaa vertaistukea, saa myös jotain itselleen. Asiat muuttuvat selkeämmäksi vuosi vuodelta:)
Mä olen jotenkin sillä kannalla, että ihminen on aina kokonaisuus, mutta myös osiensa summa.
En tiedä onko se niin, että ihminen on muuten hyvä “mutta” sillä on jokin riippuvuus…vai onko se hyväkin hänessä sillä hetkellä jotenkin kuitenkin sidottu siihen riippuvuuteen. Eli olisiko hän sitten toisen lainen, ilman sitä riippuvuutta, vai olisiko hänessä vaan ne hyvät…
Monesti kuulee niitä tarinoita miten mies on kova tekemään kotitöitä, joka naisen unelma, mutta sitten kun ryyppyputki iskee päälle, niin mistään ei tulekaan enää mitään. Sitten tää nainen haluaisi sen kotitöitä tekevän ihanan miehen, mutta kun siitä vain saisi taiottua pois sen riippuvuuden.
Sekin on tuttua…Mutta yhdistyvätkö nämä miehen osahenkilöt koskaan, ja jos yhdistyvätkin niin onko kotitöitä tekevän unelmien miehen takana sittenkin henkilö, jolla on ongelmia sanoa ei. Tai henkilö, joka kompensoi jotain?
Mun mielestä se on kuitenkin jotenkin harhakuva. Jos vaikkapa haluan ostaa itselleni koiran, ja näen netissä koiratarhalla olevia koiria, niin pystyn yhtäkkiä saamaan pakkomielteen, että juuri tuo yksi koira tai kissa on se. Se, joka tuntuu oikealta. Jopa kaupassa kanamunien valinta perustuu tunteeseen. Tai auton osto. Tosin en vertaa miestä suoraan koiran tai kissan valintaan, vaan yritän kuvata sitä tunnetta, että mikä on se tunne kun vaan “tietää”. Se, että on edes tavannut koko tyypin, on kuitenkin omaa aloitteellisuutta. Tai jos ei itse tapaaminen, niin jatkaminen.
Uskon että osa ihmisistä rakastaa aidosti ja se on tervettä ja kaikkea. Mutta itseeni en siinä mielessä enää luota, että jos näen jotain mikä tuntuu erityisesti oikealta just mulle, niin olen lirissä yleensä.
Jotkut sanovat tervehtyneensä, ja muodostaneensa unelmien parisuhteen ja eivät ole voineet alkoholistin jälkeen kuvitellakaan, mitä onni on oikeasti, kunnes tapaa sen oikean.
Toivon että kaikille käy niin. Sitä odotellessa. Kuitenkin olen itse lakannut kaipaamasta rakkautta. Näen sitä joka puolella, ja se koostuu minulle nyt pienistä osista. Jos nyt tapaisin miehen, niin uskon että hän olisi minulle vain yksi niistä osista mistä onni koostuu. Onkohan se toipumisen merkki, että on lakannut etsimästä mitään elämän rakkaustarinaa. Sitä en tiedä.
Minä olen alkanut rakastamaan itseäni. Lopullisen eron jälkeen olen halunnut ympärilleni kaikkea vaalenpunaista ja pinkkiä. Kudon pehmeistä kauniista villalangoista sukkia. Ostan itselleni kukkia. Laitan hyvää ruokaa. Nautin luonnosta. Seurustelen vain mukavien, kilttien ihmisten kanssa. Lisäksi olen alkanut pitämään puoliani, jos joku asia ärsyttää niin sanon siitä, en jää kärsimään. Viimeksi kirjastossa kävin sanomassa henkilökunnalle että poistavat juoppolallin lukusalista mesoamasta, niin kova kiukku nousi kun kuulin hänen kertomuksiaan ryyppyreissuistaan, kuinka ei päässyt edes polkupyörän päälle kun oli niin juovuksissa. Miksi kirjastoon pitää tulla, baarihan sellaisen ihmisen paikka on! Ja kuitenkin, sellaisen ihmisen kanssa seurustelin ja asuin yhdessä. Ei voi käsittää 
. En koskaan enää voi taivastella ketään joka seurustelee juoppiksen kanssa koska itsekin tein niin. En voi muuta kuin toivoa että tuo toinen pääsee juoppiksestaan mahdollisimman pian eroon, kokonaan.
Miten teillä muilla on toipuminen alkanut? Kävittekö puhumassa jollekin terapeutille? Miten pääsee vihan tunteesta, katkuruudesta, pettymyksestä ja epäonnistujan fiiliksestä siihen itsensä rakastamisen fiilikseen. Kait se on kaikilla läheisriippuvuudesta kärsivillä samanlainen yksinäinen fiilis kun joutuu tekemään päätöksen erosta ja jää yhtäkkiä yksin. Se on toisaalta myös hyvin vapauttavaa ja helpottavaa, mutta samalla niin yksinäistä ja raskasta.
Osittain toiminta, osittain toipuminen.
Joskus teen asioita joita tekisin jos olisin onnellinen, ja yritän edes pienen asian tehdä. Se puolestaan tekee tunteen, että on onnistunut. Joten vaikka ei välittäisi itsestään, niin tekemällä jotain ihan kuin välittäisi, saa huomaamaan että välittääkin. Vaikea selittää.
Mutta siis joskus en edes odota sitä hetkeä, että olisin oikeasti tarpeeksi toipunut tehdäkseni jotain…vaan teen jotain, ja toivun vähän. Joskus ei tietenkään jaksa.
.Ja itse en ole ainakaan harrastanut mitään Zen -harjoituksia päästäkseni vihan tunteesta. Enemmänkin olen tiedostanut, että se on vain tunne, ja se menee ohi.
Vihaan edelleen exää, mutta se on vain yksi tunne muiden joukossa. Aika myös parantaa ja haalistaa tunteita.
Ei vihaakaan voi pelätä. Joskus tuntuu, että jos alkaa välttämään tiettyä tunnetta, se voimistuu. Lopulta vihaan sitä, että vihaan, ja sitten vihaan niin että luhistun. Mutta joskus on hetkiä että annan vihan tulla, ja sitten se aikansa jaksaa…
En yritä aina hallita kaikkea, pääasia etten lähde tekemään mitään sen vihan tunteen vallitessa.
Tuttuajuttua
Kiitos kun kirjoitat omista kokemuksista. Se auttaa kun tietää että on olemassa joku joka ymmärttää tilanteen koska on käynyt saman paskan läpi. Saanko kysyä kauanko sulla on kulunut aikaa erosta? Aika tekee varmasti tehtävänsä…Ei varmaan auta kuin elää päivä kerrallaan. Toisaalta alkkiksen kanssa eläminen on muutenkin ollut aina päivä kerrallaan selviytymistä ja yksinäistä silloinkin. Mutta eri tavalla yksinäistä. Silloin oli vielä toivo paremmasta.
Jokohan erosta olisi puolitoista vuotta aikaa…
Olen hävittänyt kaikki viestit ja kirjeet samantien, koska ajattelin että olen tarpeeksi aikaa käyttänyt suhteeseen. Muutama emaili taitaa olla tallessa, mutta joskus vuoden päästä aion vilkaista niitä ja todennäköisesti en jaksa lukea loppuun edes ja hävitän. Mulle vuosi oli hyvä rajapyykki, silloin tunteet olivat pinnassa ja niitä aikoja tapasin uuden miehen, jonka kanssa ehdin käydä kahdesti treffeillä kunnes huomasin että hänkin on alkoholistisella asenteella liikkeellä. Tapailu oli pakko lopettaa ja aiheutti ison stressireaktion hetkeksi. Huomasin ettei ole tullut yhtään helpommaksi sanoa kenellekään, että hyvästi. Vaikka ei tunteitakaan ollut peleissä. Mutta sen jälkeen on ollut entistä vahvempi olo, kun kuitenkin sen tein.
Se lyhyt aika toi muistot ja vihan pintaan hetkeksi. Oikeastaan ne alkavat sekoittua nykyelämään, ja huomaan että pitää alkaa huomioimaan etten ylireagoi missään tilanteessa siksi vain, koska näenkin takaumia ex-suhteesta enkä elä sitä tilannetta.
Jos haet että kauanko toipumisessa voisi mennä, niin rakkauden tunteitahan ei ollut jäljellä enää muutenkaan erotessa, joten varmaan yksilöllistä kaikki. Riippuu ehkä mikä on vihan/rakkauden annosteluaste. Vihan voimalla kylä pääsee eroon helposti, ja se on parasta polttoainetta. Sitten on aikaa sopivasti rakkaudellekin haihtua, mikäli sitä on. Mulle on hyvin tärkeää, että en tiedä miehen retkahtamistilannetta enää. Jos joku alkaisi mulle välittää hänen kuulumisiaan, niin alkaisin varmaan huutaa päälle jotta välttyisin kuulemasta.
Toisaalta voisi ajatella, että jos olisin toipunut vielä paremmin, niin voisin jopa kuulla ex-n kuulumisia ilman, että tarvitsee pelätä niiden vaikuttavaan tämän hetkiseen mielialaani.
Kuitenkin, mä olen lakannut tavoittelemasta sellaista täydellisyyttä, että olisi olemassa jokin mystinen rauha ja mielentyyneys koko ajan, ja sitä odotellessa piiskaisin itseäni ja altistaisin itseni kaikelle mitä en kestä, koska “pitäähän ihmisen olla sisäisesti toipunut eikä ulkoisesti”
Minä uskon että ulkoinenkin toipuminen on toipumista, ja asioille on vain luotava tila ja mahdollisuus tapahtua.
Eli minun tehtäväni ei ole toipua, vaan ensisijaisesti luoda olosuhteet sille, että se on ylipäätään mahdollista. Siinähän on tekemistä kerrakseen. En vaadi itseltäni sitä, että olisin joku zen munkki jota ei hetkauta mikään.
Tänään on ollut raskas päivä. Mies taas syyttää ja sanoo että olen hyvin julma että lemppaan hänet “vain” peliriippuvuuden takia…eli alkoholismia hän en näe enää edes ongelma kun on pysyny 9kk raittiina ja kaiken huonon kohtelun ja valehtelun. Olen ruvennut muistelemaan niitä hyviä hetkiä ja rakkaustunne taas valtasi minut. Tekisi mieli sanoa että vitut sun riippuvuuksista rakastan sua ja pysyn sun luona loppuun asti. Mutta en tee niin. Tuntuu vaan niin yksinäiseltä kun ei ole edes ketää joka halaisi nyt…tai kenen haluais halaavan. Ihan kuin olisi riippuvainen hänestä ja nyt on vieroitusoireet iskennyt. En kai mä luovuta liian helposti?
Täysin oma päätös, seuraa sydämen ääntä.
Mutta ei mies tunnu ottavan vastuuta riippuvuudestaan, kun sanoo että vain.
Ja julmaa…Mikä on julmaa sitten. Minun mielestä eroaminen ei ole julmaa, sitähän tapahtuu ihmisten välillä koko ajan.
En mä ainakaan jäis syyllistämisen takia suhteeseen, koska ei se pitkälle kanna kuitenkaan.
Toisaalt jos eroaakin kun ei tunnu siltä, niin kohta on kuitenkin takaisin.
Siksi se on niin pitkälti oma päätös, jokaisen harkittavissa. Mutta tsemppiä teitpä minkä ratkaisun tahansa! Ei kukaan ihmettele tai syytä jos haluatkin jäädä, se ei ole kenenkään päätettävissä.
Tuttuajuttua
Kiitos tsemppaamisesta! 
Tein jo päätöksen erota, nyt pitää vaan pysyä siinä. Sydämmen ääneen en enää luota ja järki on jo pitkään aikaan sanonnut ettei tämä SUHDE vaan toimi. Joten annan nyt vaan ajan mennä ja katson mihin päädyn. Jotenkin näen asian niin että jos en nyt pysy päätöksessäni, niin joudun tekemään sen uudestaan jonkun ajan päästä.
Voikohan peliriippuvuudesta päästää eroon? Vai meneekö se moniriippuvaisella niin että kun yhdestä riippuvuudesta on päässyt eroon niin joku toinen riippuvuus valtaa mielen.