Alkoholi voitti isäni

Pahin pelkoni toteutui, kun 5-kymppinen isäni menehtyi pitkään jatkuneen alkoholismin seurauksena kaksi kuukautta sitten. Isä salasi sairautensa “viimeiseen asti”, vain muutama kuukausi ennen kuolemaa me läheisimmät ihmiset saimme tietää siitä. Tiesin kyllä, että isä juo mutta kun emme asuneet samassa osoitteessa, niin luulin sen tietysti olevan ihan tavallista kohtuukäyttöä.

Kun sain tietooni, mistä hänen kaikki epämääräiset fyysiset ja psyykkiset oireensa johtuivat, en ollut uskoa kuulemaani todeksi. Tämän tiedon jälkeen elin jonkinlaisessa shokissa viimeiset kuukaudet ja vaikka tiesin, että isä on kuolemansairas ja voi menehtyä milloin vain, en jotenkin osannut uskoa todeksi sitä. Aloin hoitamaan isää ja hänen asioitaan, kulutin suoraan sanottuna itseni puhki tuossa hommassa (alkoi toki jo ennen diagnoosin kuulemista, koska isä oli todella huonossa kunnossa viimeisen elinvuotensa).

Isä oli välillä sairaalahoidossa pitkiäkin aikoja ja parempina aikoina pärjäsi kotona kotihoidon ja minun turvin. Hän kävi monta kertaa lähellä kuolemaa mutta aina kuitenkin selvisi niistä. Pääsi lopulta alkoholista kokonaan eroon, kun joutui sairaalassa olemaan ilman. Jaksoi vielä iloita, miten onnellinen on, kun pääsi alkoholista vihdoin eroon ja kertoi aina, miten hänen ei tarvitse enää juoda. Että hän elää nyt elämänsä parasta aikaa. Oli saanut pois sen taakan harteiltaan, kun asiaa ei tarvinut enää salata läheisiltään. Kaikki (=me läheiset) tiesi jo kaiken eikä kukaan tuominnut tai syyllistänyt häntä mistään, yritimme vain auttaa viimeiseen asti.

Sitten yksi sunnuntaiaamu aikasin tuli sairaalasta soitto, että isän tila on mennyt yön aikana huonoon kuntoon. Hoitaja pyysi kiirehtimään paikalle. Kerkesimme viettää viimeisen vartin isän kanssa ja ymmärtääkseni hän myös tajusi vielä, että me tyttäret olimme paikalla, hänen vierellään. Sitten isä vain veti viimeiset henkoset ja lähti pois. Tuli NIIN tyhjä olo ja suuri ihmetys, että miten tässä nyt näin pääsi käymään?!

Nyt pari kuukautta isän kuoleman jälkeen asiaa alkaa vasta jotenkin tajuamaan ja uskomaan todeksi. Se satuttaa todella paljon. Muistan vain sen ihanan isän, joka meillä oli vielä pari vuotta sitten, ennen kuin alkoholi oli ehtinyt tekemään hirveitä tuhoja isässä. Sitä oikeaa isää kaipaan todella paljon enkä voi lakata miettimästä, että miksi juuri hänelle kävi näin ja miksi hänen piti kuolla niinkin turhan asian kuin alkoholin takia? Itse kun en ole koskaan juonut (enkä takuuvarmasti tule näiden kokemuksien jälkeen ikinä juomaankaan!) niin on niin vaikeaa ymmärtää, että miten näin voi edes käydä.

Suren kovasti sitä, ettei isä voinut, halunnut eikä uskaltanut kertoa meille läheisille ongelmastaan/sairaudestaan vaikka varmasti tiesi, että olisimme kyllä yrittäneet auttaa ja tehdä parhamme hänen vuokseen. Ei ehkä myöntänyt asiaa edes itselleen tai halunnut satuttaa meitä? Asia kyllä satutti satakertaisesti siinä vaiheessa, kun saimme vihdoin tietää ja uutiset olivatkin sitä luokkaa, että hän voi kuolla milloin vain.

Olisi täältä päässyt helpommallakin pois. Hirveät tuskat ja monenlaiset oireet isä ehti läpi käymään. Suru ja kaipaus on valtava meillä tänne jääneillä läheisillä. Onko muita saman kokeneita? :cry:

Otan osaa.

Kun arvailet, miksei isäsi kertonut ongelmastaan, unohdat laskuista sen hirveän häpeän, jota alkoholismi aiheuttaa. Me, jotka olemme olleet paljon alkoholistien kanssa tekemisissä kuulemme sen häpeän puhuvan joka kerta, kun aloitamme keskustelun vastapuolen juomisesta.

Varsinkin jos tosiaan ryyppää enimmäkseen itsekseen, häpeä on suuri. Mutta on se siellä baarinpenkin kuluttajallakin.

Oma isäni on myös alkoholisti, mutta juo melko vähän, koska hänellä on vielä päivätyö ja äitini rinnallaan. Käsittääkseni vetää silti kännit useita kertoja vuodessa, ja minäkin olen yksiä tällaisia todistanut aikuisiällä vielä. Tälle asialle en tee mitään, koska kuitenkin ajattelen, että se on faijan valinta. Sillähän on tota elämänkokemustakin 28 vuotta enemmän kuin meikäläisellä, kyllä sen pitää osata.

Voimia aloittajalle.