Alkoholi ja tunteet

Moi,

Viikon verran elämää mennyt lopettamispäätöksen jälkeen. Vielä ei ole ollut vaikeita paikkoja, mutta todella paljon asia on pyörinyt mielessä ja ensimmäinen viikonloppu alkamassa jossa myös ensimmäiset todelliset koitokset.

Parina viime päivänä on itsellä ollut tunteet tosi pinnassa, enimmäkseen suru. Voi olla että siihen liittyy myös elämän muut alueet, tässä samassa rytäkässä pitää luopua myös kaikista kuplajuomista, suklaasta yms koska refluksi :open_mouth:

Olen huomannut että oma elämä on ollut tunteiden osalta vuosia aika tasaista, ei suuria iloja tai suuria suruja ja välillä on melkein pelästynytkin sitä että tunnenko enää mitään kunnolla. Jostain olen lukenut että alkoholi turruttaa myös tunteita, selkeästi näin on itsellä ollut.

Mites teillä muille tuo tunnepuoli kun olette lopettaneet, oletteko huomanneet eroa, onko ollut selkeitä “tunnetulemisia” kun alkoholi on jäänyt pois? Missä vaiheessa olette päässeet ns. normitilaan?

Päivä kerrallaan eteenpäin. Mukavaa viikonloppua!

Tunnetuleminen on juuri hyvä sana. Jos on pitkään käyttänyt päihteitä ja sitten raitistuu, niin tunteet voi todella mennä vuoristorataa siinä alussa. Ei se paha asia sinänsä ole, kunhan ne tunteet ei ole liian pahoja ja haitallisia.
Muistan kun itse joskus sain korkin kiinni vuosien tissuttelun ja ryypiskelyn jälkeen, niin se tunnekuohu oli melko erikoista jopa kuukausia sen jälkeen. Itkeä vollotin töissäkin ihan solkenaan tietämättä edes mille itken. Onneksi oli silloin duunipaikka missä sai olla melko omissa oloissaan.
En ollut surullinen enkä ylitsevuotavan onnellinen, mutta sisällä vain myrskysi siihen malliin että kyyneleet valuivat jatkuvasti. Tavallaan se taisi olla puhdistavakin olotila.

Itku voi tosiaan olla vapauttavan puhdistavaa ja tavallaan sitä kait alkaa päästä normitilaan, kun itkukin tulee vapautuneesti. Mulla oli tunteet aika solmussa ja lukkojen takana. Parin hyvin läheisen ihmisenkään kuolemat eivät saaneet itkua tulemaan vapautuneesti, vaikka juomisen loppumisesta oli puolisen vuotta aikaa. Vähän vajaa vuosi meni mulla, että tuli sellainen puhdistava itku. Hyvin vapauttava kokemus tunteiden kannalta. Ja oikeastaan vasta tuolloin tunteet pääsivät sitten vapaasti myös seilaamaan. Toisaalta, suht tasaista ollut sen jälkeen. Kovin paljon riippuu yksilöstä, miten kauan siihen johonkin normitilaan pääseminen kestää, ja tietystii sekin, kuinka komean muurin on tunteilleen tullut kasanneeksi.

Kun olin ollut joitain aikoja raittiina, ehkä vuoden, vanhempi ja arvostamani ryhmätoveri kertoi havainneensa, että olin ruvennut hymyilemään. Koin hänen sanansa hyvin myönteisinä ja todisteena, että raittius oli tuonut elämääni muutakin kuin juomattomuuden. Paljon myöhemmin sain sitten elää matalapaineisemman vaiheen, mutta tärkeä ja kasvattava vaihe oli sekin näin jälkeenpäin katsottuna. Mitään suurempia nouja tai laskuja ei tunnepuolelle pääse kasaantumaan, kun samoja kokeneita tovereita tapaan sekä ryhmissä että kaksistaan.

Ratkaisu-lehdessä 10/2018 eräs raitistunut kirjoittaa “Mieli kuitenkin matkustaa vuoristoradassa”. Ja samassa numerossa sattumalta toinenkin henkilö kirjoittaa jutun tunne-elämän vuoristoradasta.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

Tunteet toimivat, niin alkoholistilla kuin raittiillakin. Ja kaikilla siltä väliltä. Ellei sitten kuulu siihen ihmisryhmään joka ei oikeastaan paljon mitään tunne. Onhan niitä, ainakin mkykenemättömiä minkäänlaiseen sympatiaan , edes sääliin, ja joillakin vaan ei ole tunnevarastossa kykyä edes rakkauteen. Paitsi kenties itseään kohtaan.

Olen kans tuntenut ja tunteideni kanssa joskus ihmeissänikin ollut. Mutta pärjännyt olen.

Olisiko juominen sitten vaikuttanut? Kai se jotenkin. Juovuksissa ei järjen ääni ja minkään hillintä, realistinen ja rauhallinen suhtautuminen aina niin helppoa ole, joten tunteet saattoivat joskus saada kovastikin valtaa.

Kun lopetin juomisen, ei asiassa suuria eroja ollut. Tunsin, rakastin, pelkäsin, vihasinkin, suunnilleen samoin kuin ennenkin. Eikä tullut mieleeni että sillä asialla merkitystä olisi. Eivät ne tunteet kovin paljon olisi heilahdelleet jos välilä olisin huikankin ottanut -valtoimempana ja pursuavampina kenties olisivat joskus jyllänneet, tiedä häntä.

Mutta, oli asiaan poikkeustilannekin.
Kun vaimoni sairastui, parantumattomaan syöpään, lopputulos oli selvä ja vain ajan kysymys, ja kuitenkin loppu -aina niin lopullisena- oli kova paikka. Tunteet olivat voimakkaat, ja hallitsemattomat.

Siinä tilanteessa en olisi todellakaan uskaltanut mennä ryyppyä ottamaan, vaikkei minulla vuosiin mitään semmoisia pelkoja tai kieltäytymisen ajatuksia ole ollutkaan. Sen tiesin, että jos siinä tunnemyllerryksessä, surussa, kaipuussa, elämän kovuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vihaamisen ristiaallokokossa olisin vielä mennyt juomaan itseni känniin, niin ne tunteet olisivat riistäytyneet, paisuneet niin suuriksi etten tiedä olisinko niiden kanssa enää pärjännyt.

Itsesuojeluvaisto varoitti yrittämästäkään juomista, kenties varmuuden maksimointina, eipä siinä sellainen muutenkaan mieleen tullut. Jonain ohikiitävänä hetkenä vilahti kuin kolkkona haamuna ajatus; mitä helvettiä tämä elämä näiden tunteiden ryöpyn kanssa olisikaan, jos vielä viinallakin niitä irottelisin roihuamaan?

Tunteiden kanssa oli elettävä, ja elämä muuttui taas. Sen se aina tekee. On iloa ja on surua, ja kaikkea muutakin. Mutta kun joku tolkku on olemassa, niin kyllä niiden kaikkien tunteiden kanssa jotenkin pärjää.

Nyt kun oon ollu reilu kaks kuukautta tissuttelematta niin jotenki tuntuu että lopettamisen jälkeen alussa meni nuo tunteet vuoristorataa.
Taas tissuttelemisen aikan, vaikka päivät olinkin selvinpäin, olin hyvin kärttynen ja kaikki asiat otti kupoliin ja ihmiseten kans en tullut juttuun, koska löysin usein heistä jotain negatiivista. Hermostuin kotonakin hyvin herkästi.

Nyt on jo seesteisempi olo, ei kaikki ota kupoliin ja löydän enemmän positiivisuutta ja jopa nautin tästä olotilasta ja arkiaskareistakin.

Huomenia! “Minusta tuntuu” että tunteet minulla ovat olleet samat, mielikuvituskin vilkas aina, mutta alkoholi vei estot, joten kykenin tekemään tekoja tunteisiin ja mielikuvitukseen perustuen, ei järjen ääntä kuunnellen. Ja taisinpa luulla omia tunteita ja mielikuvitusta oikeiksi ja niitä pitää kuunnella ja niiden mukaan elää.
Ennen alkoholia ja tupakkaa, olin elänyt hyvin rajoitettua ja “siveellistä” elämää, mutta alkoholi sai minut toiseen ääripäähän, kokeilemaan kaikenlaista.
Alkuraittiuden aikana menin edelleen tunteiden mukana, yhtä vuoristorataahan se oli. Minun oli vaikea hillitä ja hallita itseäni. Tai edes tunnistaa mitä tunnetta kannattaa kuunnella mitä ei.
Ja aivan samoin kuin joku muukin kertoi, niin tajusin aika äkkiä sen, että jos oli jokin paha tilanne, niin viinalla sen saisin vielä pahemmaksi. Etten enää halunnut sekoittaa päätäni viinalla, jos muutenkin oli hankalaa olla. Enkä myöskään lääkkeillä. Pelkäsin mielialalääkkeitä varmaan yhtä paljon kuin viinaa. Minulle oli hirveän tärkeää tuntea ja elää selvästi. Riskialtistahan sekin oli, koska itsemurha-ajatuksiakin oli paljon kun menneisyys painoi päälle, poukkoilin ihmissuhteissa ja olin särkenyt suhteet lapsiin pahasti. Niiden korjaamiseen onkin mennyt aikaa. Mutta myös ilo ja onni oli aivan uskomattoman ihana tunne. Nämä kaksi ääripäätä vuorotteli.
Sitä vain nykyisin ihmettelen että KUKA SE IHMINEN OLI joka eli minun nahoissa, en tunnista sitä, en ymmärrä sen järjen juoksua.
Olen varovainen nyt, etten ala itseäni syyttämään kun menneitä muistelen, opettelen katsomaan rehellisesti millainen olen ollut ja minkälaiseksi olen muuttunut. Olen ollut naiivi ja herkkäuskoinen, altis, yltiöpäinen ja selvinnyt tuurilla vaarallisestakin paikasta.
Häpeän tunne oli aika kova alussa, mutta selvisin siitä kun kuulin joltain, että häpeä, katumus johtaa muutokseen. Myös masennusta sanottiin merkiksi siitä että oli tehtävä muutos elintavoissa.
Täällä kun olen nyt kirjoitellut niin olen saanut opetella sitä, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olin, enkä enää häpeä ja piilottele, yritä selitellä tai kuvitella muuta kuin mitä se on ollut.
Tulipa pitkä sepustus ja tilitys, mutta ehkä tämä jotenkin antaa rauhaa ja rakkautta myös itseä kohtaan. hyvää terapiaa minulle.
Tsemppiä tunteiden aallokkoon joutuville.

Taisi olla niin, että alkoholistina tuli yritettyä lääkitä tunnepuoltakin alkoholilla. Ja seuraus oli se että nehän vaan nilliintyivät, paisuivat ja saivat uutta voimaa kasvuunsa.
Ja joskus kun meni hyvin, ja pinnalla olivat ne hyvät, nautinnolliset tunteet, niin niitä tietysti tuli kans ruokittua. Ja onnistuihan sekin, mutta kun liiassa riemussakin on oma hallitsemattomuutensa, niin joskus sai hiukan jälkikäteen mietiä että olis voinut olla parempi vähän tasaisemmin…

Kun en ole sen viiinasta irtiottovaiheen jälkeen itseäni kiusannut millään fanaattisilla kieltäytymisillä enkä itseni ruoskimisella, niin en edes pidä tarpeellisena vannoa etten enää koskaan jne… ihan hyvä kun kohta yhdeksään vuoteen ei ole mielitekoja eikä tarpeita juomiseen tullut. Sen nyt tiedän kuitenkin oppineeni, millaisten tunteiden kanssa en uskalla enkä halua enää niitä alkaa viinalla valtoimiksi ja villeiksi pursuttamaan… jotain on umpiluuhun sentään kirjoittunut, asiaakin.

Sinisilmä viisaasti sijoittikin kommentissaan tunteet ja mielikuvat samaan lauseeseen. Ehkäpä osa tunteiden voimasta onkin juuri mielikuvien voimaa, ja pöhnässä juuri ne mielikuvat paisuvat ja turpoavat ja kasvavat mittaansa suuremmiksi ja ne sekä yllyttävät tunteita kasvuun että myös sekoittuvat tunteiden tuntuisina siihen tunnemaailmaan - ja sitten mennään liian lujaa, suuntaan jos toiseenkin.

mies metsänreunasta kirjoitti

Näin minullakin, ja olen oppinut ymmärtämään, että tyytymällä tunnepuolen tasaisempana pysymiseen, minun ei ole tarvinnut ottaa alkoholia, ei tuskan eikä onnen tunteeseen. Sen verran monta kertaa olen nähnyt muille käyvän, että alkoholismin biologinen puoli pysyy piilossa pitkänkin raittiuden ajan, mutta herää henkiin jopa yhdestä ryypystä. Itselläni ei ollut kokemusta pitkistä raittiista ajoista.

Päivä kerrallaan

Viikonloppu loppupuolella ja tunteiden vaihtelu on jatkunut.

Paras juttu mikä on ollut, on ajoittainen tyyneys. Olen huomannut ennenkin juomattominina aikoina, että on paljon levollisempi olo kun ei tarvitse suunnitella seuraavaa juomiskertaa. On myös ollut paljon helpompi olla läsnä perheelle ja energiaa tehdä asioita on enemmän. Välillä pitää käydä ottamassa happea mutta sitten tasa jatketaan. Huikeaa!

Uskon että itsellä vähän samaa mistä Vadelmamunkki mainitsi, itkettää ilman syytä mutta samalla se puhdistaa. Uskon että tuota jatkuu kunnes joku suru on käyty loppuun. Oli myös kiva lukea Lomamuiston hymyilystä, ihanan positiivinen huomio toiselta :slight_smile:

Jotenkin on sellainen olo että tämä juomattomuus on erilaista kuin aikaisemmilla kerroilla. Ehkä tulin jonkun tien päätökseen ja tajusin että nyt on viimeisiä hetkiä lopettaa ilman suurempia vaurioita. Tai sitten annoin itselleni mahdollisuuden löytää toisenlainen elämäntapa koska vielä on useampi vuosikymmen edessä milloin siitä ehtii nauttimaan.

Joka tapauksessa tämä tulee olemaan paljon itsensä opettelua, alkoholi on tosissaan ollut mukana matkassa 30 vuotta isommassa ja pienemmässä roolissa. Se, mikä oikeasti olen ilman alkoholia, jää nähtäväksi. Mutta mielenkiinnolla ja luottavaisin mielin, päivä kerrallaan.

Viikonloppu loppupuolella ja tunteiden vaihtelu on jatkunut.

Paras juttu mikä on ollut, on ajoittainen tyyneys. Olen huomannut ennenkin juomattominina aikoina, että on paljon levollisempi olo kun ei tarvitse suunnitella seuraavaa juomiskertaa. On myös ollut paljon helpompi olla läsnä perheelle ja energiaa tehdä asioita on enemmän. Välillä pitää käydä ottamassa happea mutta sitten tasa jatketaan. Huikeaa!

Uskon että itsellä vähän samaa mistä Vadelmamunkki mainitsi, itkettää ilman syytä mutta samalla se puhdistaa. Uskon että tuota jatkuu kunnes joku suru on käyty loppuun. Oli myös kiva lukea Lomamuiston hymyilystä, ihanan positiivinen huomio toiselta :slight_smile:

Jotenkin on sellainen olo että tämä juomattomuus on erilaista kuin aikaisemmilla kerroilla. Ehkä tulin jonkun tien päätökseen ja tajusin että nyt on viimeisiä hetkiä lopettaa ilman suurempia vaurioita. Tai sitten annoin itselleni mahdollisuuden löytää toisenlainen elämäntapa koska vielä on useampi vuosikymmen edessä milloin siitä ehtii nauttimaan.

Joka tapauksessa tämä tulee olemaan paljon itsensä opettelua, alkoholi on tosissaan ollut mukana matkassa 30 vuotta isommassa ja pienemmässä roolissa. Se, mikä oikeasti olen ilman alkoholia, jää nähtäväksi. Mutta mielenkiinnolla ja luottavaisin mielin, päivä kerrallaan.

Oliskohan ollut niin, ainakin omalla kohdallani, että alkoholistina aivot eivät oikein koskaan ehtineet rauhoittua normaalitilaansa.
Jonkinlainen horjuvuus eri asioiden välillä oli vakiona.

Siitä taas seurasi monen asian suhteen epävarmuutta, ja epävarmuudessa piti kovin tarkasti ottaa vsataan ympäristön lähettämiä signaaleja: miten muut suhtautuvat kun teen näin tai noin, hyväksytäänkö tässä porukassa nyt tämä tai tuo, miltä muista tuntuu jos toimin noin tai näin -jatkuvaa itsensä tarkkailua. Raskasta touhua. Kyllä siinä omat tunteetkin sitten saivat lisäpotkua suuntaan jos toiseenkin, kun rauhallisen järjen osuus oli kuin pienen epäilyksen alaisena, koko ajan.

Tunteita riitti, ja ne olivat joskus kovin suuria tunteita. Suurempia kuin niiden todellinen arvo ja tarve olisi lainkaan ollut.

Alkoholin käytön lopettaminen palautti hiljalleen asioita kohdilleen, myös vellovat ja pursuavat tunteet alkoivat pysymään siedettävissä rajoissaan.

mies metsänreunasta kirjoitus on kyllä niin minua. just tuo epävarmuus , mitä kaikkea siitä seuraa, jatkuvaa pähkäilyä, teinkö oikein, oisko sitteki pitäny toimia toisin, sanoinko jollekki pahasti, olis pitäny hillitä ittesä. Kauhiaa vellomista tuolla sielunsopukoissa ja välillä semmosta sietämättömyyttä, vaikka miten olis toiminut.

Kuinka kauan (mies metsäreunasta)sinulla meni lopettamisen jälkeen, ennenkuin alkoi tasaantua. Vaikka en vuorokaudet ympäriinsä kännänykkää, vaan olin päivät selvinpäin, jotenki vain tuntuu että kyllä se alkoholi kuitenkin teki tehtävänsä ja elimistö kärsi ihan jatkuvasti. Tänäiltanakin ollut hyvin ahistava olotila.

Teitpä kysymyksen johon en osaa vastata. Mitenkähän sitä aikaa kului? Ensimmäiset viikot ja kuukaudetkin olivat kai jonkinlaista hapuilua, uuden elämäntavan opettelua ja uusien toimintatapojen juurruttamista -en tainnut pystyä tunnepuolen muuttumista analysoimaan lainkaan noin tarkasti ja selkeästi kuin sinä, piiparinen, parin kuukauden selvänäolon jälkeen. Olet siis luultavasti muuttumassa nopeammin kuin minä silloin joskus. Muutos, monissakin asioissa, tapahtui kohdallani kuin hiipien. Ei tapahtunut yhtäkkisiä keikauksia, ei häikäiseviä oivalluksen hetkiä, se vaan muuttui… ja jonain päivänä aina jonkin asian kohdalla huomasin että ahaa, tämän asianhan ymmärränkin nyt ihan eri tavalla kuin ennen… ja tuntui kuin se ymmärrys olisi ollut aivoissa valmiina jo jonkin aikaa, sitä vaan ei ollut vielä tarvittu.

Pienet onnistumiset, tavallisissa arjen asioissa ja myös ihmissuhteissa, ne voimaannuttivat, ja ehkäpä sen juopon (päiväksi oli muuten minunkin useimmiten hiukan selvittävä, siinä oli sitä työntekoa ja muutakin osallistumista sen verran ettei aina voinut pöhnätä) itsekriittisyyden tilalle alkoikin löytyä uskoa omiin voimiin, omaan arvoon sellaisena kuin on, siihenkin että eivätpä nuo muutkaan ihmiset minua kummempia ole.

Toinen hyvä lääke kohdallani oli ns. unohtamisen armolahja. Päivä päivältä alkoivat ajatukset pysyä tässä hetkessä ja tulevaisuudessa, menneisyydestä mukana seurasi valikoidummin -kaikki myönteiset asiat ja onnistumisen muistot kannatti toki kiillottaa. Ne epävarmuutta ja omaa itsetuntoa murentavat asiat (joita kyllä minulla riitti) alkoivat kutistumaan kokoisikseen kun niitä ei enää ruokkinut muistelemalla ja selittämällä ja kertomalla ja kaivertamalla samoja ajatusratoja tiukemmin aivokuoreensa… hiljalleen ne jäivät sinne minne kuuluivatkin, menneisyyteen.

Mutta se kysymys, miten kauan siinä meni? Ehkä se tapahtui kuin nurmikon kuivuminen auringonpaisteessa sateen jälkeen. ei kertahumauksella vaan niin hitaasti ettei silmä erota muutoskohtaa, mutta kuitenkin niin että sen tietää, jo on kuivempaa kuin jokin aika sitten.

Kun olet , piiparinen, noin hyvin jo jaksanut ajatuksiasi eritellä ja tunteidesi kulkua miettiä, tulet kenties muuttumaan paljon nopeammin kuin minä, joten ehkäpä ei senkään takia ole edes mielekästä minun alkaa miettimään mitään kuukausimääriä joiden jälkeen olin “selvemmillä vesillä” … ja ihan totta, eivät ne viikko- ja kuukausimäärät todellakaan ole muistiini jääneet.

Lopputulos kuitenkin on se ratkaiseva, ja jonain päivänä se on alkoholiongelman suhteen siinä, eikä silloin ole niin väliä kestikö siihen pääsy kolme kuukautta, puoli vuotta, vuoden… sitä kohti on menty ja siihen on päästy. Ja sitten onkin elämässä niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa.

Täytyy sanoa että myös minulle kolahti mies metsänreunasta -kirjoitus.

Nyt kun juomattomuutta on takana jopa 1,5 viikkoa, niin on jotenkin paljon helpompi katsoa ihmisiä suoraan silmiin ilman häpeää tai tuntemusta että olisin jotenkin huonompi tai arvottomampi. Vaikka en kovin paljon ole alkoholin vuoksi viime vuosina mokaillut, niin silti se on aiheuttanut itselle arvottomuuden tunnetta ja epämääräistä pelkoa siitä että paljastuu.

Oli myös kiva mennä nyt maanantaina töihin silmät kirkkaana, aikaisemmin jouduin muistuttamaan itseäni että maanantaisin on pinna erityisen kireällä ja useammankin kerran tuli reagoitua äkkinäisesti ja turhan vahvasti johonkin töissä tapahtuneeseen.

mies metsänreunasta Kiitos :smiley: Hyvästä, täydellisestä kirjoituksestasi, olen sanaton.