Alas norsunluutornista.

.

Omalta kohdaltani todeten, yksi suurimmista haasteista raitistumisessa oli juuri oppia sietämään arkista harmautta. Se kun tuo juovan alkoholistin arki on kaukana tasaisesta saati harmaasta. Tunne-elämä tasoittuu ajan myötä, mutta sitä voi edesauttaa erilaisin keinoin. Omalla kohdallani kirjoittaminen on ollut vallan toimiva konsepti tässä. Oman ajatusmaailman kieroutumisen oikomista se lähinnä itselläni on ollut. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä selkeämmäksi asiat paljastuvat. Kirjoittaessa sitä jotenkin samalla käy läpi asioita. Jälkeenpäin voi sitten palata tarvittaessa lukemaan omia rustailuitaan, saaden aina jotakin uutta perspektiiviä asioihin, samalla huomaten itsessään erinäistä kehitystä erinäisissä asioissa.

Tämä plinkki on siinä hyvä kanava prosessoida omaa itseään sekä erinäisiä tuntemuksiaan, että täällä suurin osa ihmisistä antaa rehellistä peilausta ja sen myötä saa itsestään kiinni erilaisista vääristä ajatus- ja toimintatavoista. Emme voi muuttaa olosuhteitamme, mutta voimme mukatua niihin. Tässä hetkessä opetellaan sietämään vain paikoillaan olemista. Suorituskeskeiselle alkoholistille se on väkevintä myrkkyä mitä kuvitella saattaa ja sen vuoksi sairas tunne-elämämme reagoi siihen mitä oudoimmilla tavoilla. Siitä huolimatta tulisi sinnikkäästi pysytellä paikoillaan, samalla kuunnellen itseään, omaa sisintään ja niitä signaaleita joita sisältä kumpuaa. Niistä paljastaa avaimet raittiiseen elämään. Elämään, jonka ei tarvitse olla jatkuvaa selviytymistaistelua, enempää kuin jatkuvaa kaaostilaa, vaan se voi olla ihan tavallista tiistai päivää, jossa suurin haaste on selvitä tästä päivästä raittiina, ollen säntäilemättä yhtään mihinkään. Kun ensimmäisen kerran säikähtää sitä, että on hetken kyennyt olemaan rauhallisesti aloillaan, tulee todenneeksi sen, ettei tuo paikoillaan olo ole itseasiassa yhtään paha vaihtoehto.

Kun kaaos tasaantuu, opimme huomaamaan, että taas lähtiessämme liikkeelle, me teemme puolta enemmän asioita, puolta vähemmässä ajassa. Samalla säilyttäen sisäisen tasapainomme, tänään. Raitis elämä on opetelua elämään elämää, suorittamatta ja nauttimaan sen tarjoamista pienistä onnen hippusista. :slight_smile:

tervehdys!

Minullekin arki on niin sanotusti kompastuskivi. Ensinnäkin lapsuuden kodin malli on sellainen vapaakasvatus ja päihdeperhe helvetti huumesekoiluineen. Ja toisaalta itse olen myös kammoksunut perus arkea. Olen pelännyt, että siinä kadottaa jonkin vapauden ja luovuuden. Nykyään kuitenkin uskon arjen ihmeelliseen voimaan :slight_smile: Mielestäni nimenomaan arjen kestäminen ja siinä eläminen on elämän hallintaa. Ns. pakolliset asiat, siivoukset ja muut voi ajatella hyvinvoinnin edistämisen kannalta. Lisäksi väliin tulisi mielestäni mahtua nautintoa ja rentoutumista tuottavia asioita. Toisaalta mielestäni ei ole vain yhtä ainoaa tapaa elää arkea ja itse ainakin haluan elää juuri omannäköistäni.

Onko sinulla muuten perhettä, lapsia? Uskoisin, että sitten kun on lapsia, se arki alkaa vähän niinkuin väkisinkin pyörimään omaa, lasten ehdoilla kulkevaa rataansa. Itse en tästä tiedä, kun olen perheetön ja elelen yksin. Voi olla, että myös siksi olen vähän hukassa oman arkeni kanssa…?

.

Kärsin aikoinani pahoista migreenikohtauksista. Eräs (miespuolinen) lääkäri nerokkaasti neuvoi että kohtaukset yleensä loppuvat lapsen synnyttämiseen (??). Kysyin kuivasti että mihinkä panen sen lapsen sitten kun migreeni on parantunut? Ei tullut vastausta, mulkaisi vaan ja vastaanotto päättyi siihen.

Että oikeassa olet, on parempi ajatella lapsen tekoa vasta sitten kun alkoholiongelma on hoidettu.

Mulle myös arjen sietäminen on ollut selvin päin sietämätöntä.

Kännissä sitä sieti ihan hyvin. Sääli vain, että loppuvuosina tuli mentyä melko nopeasti
negatiivisille aalloille.

Raittius on raakaa peliä, kovinta kamaa, mitä olen tähän saakka vetänyt!

Kun on vuorotyössä, arki ja pyhäpäivät ikäänkuin sekoittuvat keskenään kun töitä on usein viikonloppuina ja vastaavasti vapaapäiviä arkisin.

Tosin kun alkoi raitistumaan, niin arkipäivät/työpäiväthän oli niitä helppoja päiviä, ja sitten taas vapaapäivät ja etenkin vapaat viikonloput niitä haasteellisia koska vain niiden yhteydessä saattoi tulla niitä “nitkuja” tai jotain “kaljahampaan kolotusta” tms. :slight_smile:

Sitten vielä kun oli nuita musiikkihommiakin, eli bändillä keikkoja viikonloppusin, oli ne viikonloput vähän turhankin jänniä joskus. Jouduin mm. hakemaan tohtorilta beetasalpaajia esiintymisjännitykseen, kun ei enää halunnut lääkitä sitä kaljalla.

Arkielämä on kyllä ihan mukavaa ja antoisaa. Yksi hyvä keino on ollut alkaa mm. tietoisesti huolehtia terveydestä ja kunnosta. Liikuntaa voi harrastaa sekä arkena että pyhänä, pyrkiä syömään terveellisesti tai tehdä muuta mielenkiintoista.
Tää karppaaminenkin on joskus aika jännää ihan arkista puuhaa. :bulb:

Pekka Routalemmen ajatusta mukaillen: Ennen minäkin join, ja arki oli tylsää, itse olin jännä. Nyt en enää juo, ja itse olen tylsä mutta arki on hyvin jännä. :open_mouth:

.

Sinulle hyvin hienoista aloituksista, joista minä olen saanut paljon ajattelemisen aihetta ja voimaa!

Ar-ki, arki. Elämän varjopuolen toinen puoli, jota niin usein holistit pitävät varjoisana kujana.

[quote=“mannteli”]
Elämä elämänä, selvinpäin, en mene ollenkaan helpoksi sanomaan. Mutta en perkele luovuta! Sen verran on sisu kasvanut siihen karjalan mäntyyn päätä takoessa. Ja älkääkä tekään antako periksi, pystytte kyllä! :slight_smile:

/quote]

Että osaskin olla oikeassa paikassa tuo perkele. Siinä on voimaa.

.

[size=50].[/size]

ONNEA!!!

:smiley: :smiley: :smiley:

Onnea Mannteli! Neljä viikkoa on oikeasti hyvä saavutus. Siitä se lähtee. Oikein hyvin pyyhkii täälläkin.

.

Tervehdys Mannteli!
Olethan jo ottanutkin hyvän askelen poksahtaessasi tänne P-linkkiin. Tervetuloa! :smiley:
Alkoholin poistuessa elämästä muuttuu henkilön ajanlaskukin täysin toisenlaiseksi.

Jäljelle jää mieletön tyhjiö joka sitten pitäisi täyttää. Työelämästäsihän sain sellaisen käsityksen, ettei se ole tällä hetkellä ihan optimaalinen. Onnistuisiko sellainen, että ottaisit sen “toistaiseksi” välttämättömänä pahana?
Meidät on kasvatettu “suorittajiksi” ja siksi kaikki todellinen tai vain kuviteltu toimettomuus tuntuu häpeälliseltä. Salli itsellesi kuitenkin vapaus yrittää palkkatyösi ohella tehdä varsinkin raitistumisen alkuvaiheissa painopisteisesti vain niitä asioita, joista itse tykkäät ja joista saat tyydytystä. Artikkelistasi en saanut kuvaa fyysisestä tilanteestasi. Itselleni oli lopettaessani ( 4 v.sitten) ensisijaisen tärkeää saada kroppa pelaamaan.
Yhtä tärkeää oli etsiä niitä alueita, joilla oli joskus kaukana menneisyydessä merkitystä. Mikä oli joskus ollut tärkeää ja “KIVAA”? Miksi sitä ei voisi taas herättää henkiin?

Vaikea suositella Sinua tarkemmin tuntematta mitään konkreettisia toimenpiteitä-enkä ole siihen päteväkään.

Itseäni auttoi -ja auttaa edelleenkin- se, että käänsin alkoholiongelmani tavallaan päälaelleni. Tämä kirous saattaa minua koko elämäni ajan. Mikäs sen parempaa-eihän tarvi kaikkea ratkaista yhdessä yössä. Aikaa on ja sitä tulee koko ajan lisää!! :smiley:

Toimettomuuteen samalla mitalla: passiivisuus on aktiivista poisjättämistä!Eli toki “teen” jotain,vaikka en
tekisikään mitään “tuottavaa”! Itse kokeilin ja kokeilen edelleen kaikennäköistä vapaaehtoistoimintaa. Sekalaisella menestyksellä. Olen myös aktiivisesti täkäläisen -hyvin maanläheisen- seurakunnan toiminnassa mukana. Tällä hetkellä “toistaiseksi” vetääntynyt taka-alalle sommitellakseni muutamat kuviot uusiksi.

Joten jätäpäs ne Karjalan männyt rauhaan ja kokeile kaikkea mahdollista ja mahdotonta!

Tsemppiä ja maltillisesti käyden (andante) askel kerrallaan.

.

Tervehdys Mannteli!

Alkuun kysymys. Kärsinkö täällä jo hallusinaatioista taikka muista aistiharhoista,koska ainakin kuvittelen eilen illalla lukeneeni kirjoituksestasi, että Sinulla on koiria? Tänään et kuitenkaan enää maininnut eläimiäsi. Onko linjoilla joku ihmeellinen imuri, joka muuttaa viestejä tai oletko muokannut eilistä?
Koirat nimittäin esittivät omassa elämässäni erittäin huomattavaa osaa. Olen täydellinen “koiranarri” ja aikanani aktiivisesti eläintensuojeluhommissa sillä viisiin mukana,että minulla oli täkäläisessä eläinkodissa aina ns.“kummikoira”,jota kävin päivittäin ulkoiluttamassa.
Vuodesta 2000 v.2006 sitten oma,jonka otin eräästä Espanjalaisesta koirakodista (3kk.siellä vapaaehtoisena ruokaa ja kortteeria vastaan) huostaani. Tämä koira tavallaan pelasti henkeni, tavallaan taas vaikutti siihen, että pelasin itseni varsinaisesta koulutustani vastaavasta työmaailmasta ikuisiksi ajoiksi ulos.
Kerronpa tarkemmin. Jouduin v. 2000 epäonnistuneen “koiravälityksen” takia ,etsimään itselleni työn,johon pystyin ottamaan koirani mukaan.Ekonomin hommissa sellainen ei käy.Tiesin sen jo ottaessani tämän eläimen “välitettäväksi” Saksaan mukaan.Valitettavasti se oli ns.tappelukoira eikä mahdollista välittää.Mitäs nyt?Pitkän harkinnan jälkeen päätin tehdä jotain mullistavaa eli pitää koiran ja vaihtaa vartiointiliikkeeseen jossa se kävi.Tuohon aikaan minulla oli tarpeeksi rahaa moisiin “kokeiluihin”! Valitettavasti!
Todellinen sosiaalinen syöksylasku alas! No, olinhan joustava ja kaikki niin kauan ok, kunnes sain potkut ryyppäämiseni takia.Mitäs pienistä,enemmän aikaa kävellä päivisin puistoihin! Kunnes asiat sitten repesivät niin pahasti käsistä,että joku “ystävällinen” naapuri tai lähituttu ilmiantoi minut viranomaisille. Olivat reiluja, ja antoivat mulle 1 kuukauden aikaa hoitaa asiat (lähinnä eläinlääkäri) kuntoon. Valitettavasti minulla ei enää ollut ajantajua, ja toisella tarkastuskerralla koira pääsi parempaan kotiin!
Tämä oli se pohjatilanne elämässäni,joka sai suomut silmiltäni.Ei sen takia,että menetin “leikkikalun” joka se ei ollut, vaan ainoan perheenjäseneni. Silloin selvisi,miten syvälle olin vajonnut. Jonkinnäköinen vielä olemassa ollut ylpeys ja itsekunnioitus heräsi taas. “Enkö kykene ottamaaan vastuuta enää tärkeistäkään asioista,olenko todella alkoholisti?”. Mutta eihän alkkis pysty kuitenkkan heti noin helpolla tunnustamaan tilannettaan.Siksipä vakuuttelin itselleni vielä vuoden (2006) verran päinvastaista.Siis todella kaksin käsin suoraan kurkkuun. Todellinen katastrofivuosi.Poliisin kirjoissa,asunto melkein pois alta,ulosottomiehiä jne.jne.
Vuonna 2007 yhteys päihdehuollon yksikköön.Selvä sanoma,joka meni perille: joko lopetat,tai kuolet! OK!
No eipäs pienestä pelästytä!Pikkuasiat eivät heitä kasakkaa ratsun selästä eikä eskimoa kajaakista! Yritin kuitenkin vähentää ja koittaa kaikkia muillekin tuttuja jippoja.Turhaan.Juomataukoja,käyntiä päihdehuollossa,itseapuryhmissä jne.jne.Turhaa touhua.
Mulla oli silloin silti kontaktit sekä Diakonian sosiaalihuoltoon että Caritaksen päihdehuoltoon.Nämä ohjasivat sitten lopulta pitkäaikaisterapiaan v.12/2008-4/2009. Elämäni viisain päätös.Eli tällä lailla se voi mennä!Näihin on tänä päivänäkin jatkuva hyvä ja lämmin kontakti (ensi viikolla taas :slight_smile: -juhuuuu).
Yksi minullekin ajankohtainen asia on aikatyhjiön täyttäminen. Olen puleerannut niin monissa vapaaehtoistehtävissä joita tein rehellisesti ajatellen oikeastaan vain muiden miellyttämiseksi,että ymmärrän hyvin vastahakoisuutesi tällaisiin.Itsekään en enää suostu olemaan kenenkään hyödyllisenä idioottina! :imp:
Mielestäni meillä on aika paljon yhteisiä aiheita.Yksi niistä on mainintasi - taas siinä “haamuviestissäsi”- yläkerran ukosta.Tämä -kuten muutkin syvällisemmät teemat-on minulla tietynlaisena harrastuksena.En välttämättä usko kirkkoon organisaationa, mutta ajatus siitä, että mitään itseäni korkeampaa,ehkä jopa “ohjaavaa” voimaa ei olisi, on myös aika hämmentävä.
Jos korkeampaa ei ole, olen siis itse korkein?? Näihin ensi kerralla enemmän.Samoin kuin myös itseapuryhmiin.
Menehän koiriesi kanssa lenkille -jos en siis ole sekoittanut jotain- ja käske niitten purra viinapiruja persuksiin! :smiley:

.

Huomenta Manteli.

Seurakunnista ei ole kokemusta kun ole niihin kuulunut koko aikuisikänäni, ja viimesin kokemus on rippikoulusta, heh. Varmaankin on paljon suvaitsemattomuutta, ulkokultaisuutta ja “syntisten” syrjimistä, joka itse asiassa on vastaan kaikkea sitä mitä Nasaretin Jesse opetti ja miten elämäänsä toteutti. Tarkoitushan oli anteeksianto ja armo, eikä suinkaan tuomitseminen ja eriarvoistaminen.

Kun kaipasit sellaista seurakuntaa johon saisi mennä sellaisena pskakasana kuin on, kaikkine synteineen, mulle välähti ihan ekana mieleen NA, Nimettömät narkomaanit. Ei siis edes AA, vaan ihan ekana NA; toveriseura jossa on AA:takin enemmän rikollistaustaisia ja mitä synkimpiä asioita omatunnollaan kantavia ihmisiä, jotka on kaikesta kokemastaan huolimatta löytäneet raittiuden ja ihmisarvoisen eheän elämän.

En tyrkytä sitä kenellekään eikä sinne kenties kannatakaan ilman huumeongelmaa mennä, vaikka he laskevatkin alkoholinkin vain yhdeksi huumeeksi muiden joukossa ja alkoholistitkin tervetulleeksi NA:han.

Mutta ihan uskonnosta tulee mieleen, että oma äitini on wanhoilla päivillään hurahtanut ja löytänyt Jessen. Good to her, koska onneksi ei ole mitenkään suvaitsemattomaksi “räsäsläiseksi” tullut, tai ei ainakaan uskalla ryhtyä kinaamaan kanssani kun facebookissa irvailen homofobisille oikeistokristityille. :mrgreen:
Isoäitini oli puolestaan helluntalainen, ja siitä lahkosta en paljon tiedä muuta kuin että kovasti hilpeää, iloista ja nauravaista possea tuntuivat olevan.

Tässä tämän viikonlopun hengellisyyspohdintani, toivottavasti tämä sopi ketjuusi.
Kivaa perjantaita ja viikonloppua ja hyviä vointeja!