Ajattelin vihdoin siirtyä salalukijasta julkikirjoittajaksi.
Olen jo pidemmän aikaa ihastellut kirjoittavien läheisten voimaa ja toisaalta kärsivällisyyttä.
Ja myös itkenyt ja ahdistunut näiden tarinoiden samankaltaisuudesta ja loputtomuudesta.
Mutta jos ongelman julkimyöntäminen edes täällä olisi askel kohti omaa paranemista. Sillä toisen osapuolen paranemista en uskalla edes haaveissani toivoa. Koska mitään ongelmaahan ei ole 
Eilen juuri käytiin keskustelu (siis minä itkin ja mies vähätteli), kuinka siinä ei ole mitään ongelmaa, jos käy oluella lapsen kanssa tehdyn uintireissun yhteydessä. Siis livahtaa salaa pubiin, kun kuitenkin on meitä ennen ehtinyt pukeutumaan ja pihalle uimahallista. Ei ole mitään epänormaalia yhdistää olut näin kivaan perhetapahtumaan.
Pää hajoaa, kun juopon maailma on täysin vääristynyt. Ja jokainen asiaan perehtynyt tietää varmasti, mitä seuraa kun tästä menee huomauttamaan miehelle. Riita pystyyn ja lisää kaljaa koneeseen kotona, kun akka on noin käsittämättömän kohtuuton ja älytön.
Siis yhden oluen takia oli pakko kirjoittaa ja avautua urakalla. Ihan vain yhden oluen.
Taustaa:
Molemmilla liitto numero 2, yhteistä aikaa viitisen vuotta takana. Yksi yhteinen lapsi ja minulla vielä pari omaa lasta kotona , miehen vanhemmat lapset jo maailmalla. Kaksi eri kotia käytännön syistä, mutta nykyään myös enemmän ja enemmän minun omasta tahdostani. Luulen, että olisin vielä syvemmällä tässä suossa, jos lapset joutuisivat katsomaan tätä sirkusta zoomilla joka jumalan viikonloppu ja lomat. Työt siis sujuvat juovalla yksilöllä hyvin, mutta en muista viimeiseen kahteen vuoteen yhtään vapaata viikonloppua tai lomaa, joka olisi vietetty selvin päin. En yhtään. Ja minulla on tässä asiassa suhteellisen hyvä muisti, vaikka vanhoja ei kuulemma saa muistella. Myytti 1 : Alkoholiongelmaa ei ole, jos työnsä hoitaa.
Umpirakastuneena, parina ensimmäisenä vuonna, alkoholia ei kulutettu läheskään tässä määrin ja elämässä oli paljon muutakin. Mutta viimeiset pari vuotta onkin ollut sitten paljon kovempaa kyytiä ja kun tämä ajoittuu vielä yhteisen lapsen odotusaikaan ja vauva-aikaan, niin johan alkaa olemaan sakea soppa kasassa. Olen juossut psykologilla, itkenyt miehelle ja ystäville ja valvonut öitä. En vaan vieläkään ymmärrä, että kuinka olin niin pöllö, että lähdin juopon kelkkaan. En vaan tajua, pidin itseäni sen verran elämän koulimana, että tämän ansan olisin osannut väistää. Jep jep, näköjään. Taustalla siis oman äitini alkoholiongelmaa ja ehkä vähän isänkin, joten kokemusta asiasta on. Myytti 2: Minä vain ylireagoin asioihin, koska minulla on ollut alkoholin höystämä lapsuus.
Jälkikäteen on todella helppo olla viisas, mutta mistä hemmetistä tulee se viisaus tähän hetkeen. Koska tämän asian näkee niin kirkkaasti edessään, että osaa poistua areenalta lasten kanssa eikä koskaan enää katso taakseen ??
Ei jaksa enää toivoa, ei itkeä, ei raivota, ei anella. Haluaa vaan oppia hyväksymään, että tätä asiaa en pysty muuttamaan vaikka seisoisin päälläni. En pysty. Mutta miksi en pysty myöskään lopettamaan tätä suhdetta, jossa minua tai lapsia ei arvosteta lainkaan. Juominen, kaikissa muodoissaan, menee aina meidän edelle. Aina.
Olen jo puolisen vuotta miettinyt kovasti Al-anoniin menoa, mutta en ole uskaltanut. Ihan järjettömän suuri henkinen kynnys mennä myöntämään julkisesti, että olen aivan polvillani tämän ongelman kanssa enkä näe mitään valoa tunnelin päässä.
Meillä ei koskaan myönnetä, että alkoholi olisi ongelma. Tai ehkä sivulauseessa nurkkaan ajettuna, mies on minun mielikseni voinut asiasta jotain todeta. Mutta en usko että se on oikeasti hänelle ongelma, meille kaikille muille vain.
Siksi tämä on ihan toivotonta. Ja eniten olen vihainen kuitenkin itselleni, että mahdollistin yhteiselle lapsellemme juopon pilaaman lapsuuden. En ikinä olisi yhdellekään lapselle toivonut samaa kuin itselläni oli, en ikinä 
Hei Hemmi!
Hyvä, kun aloit kirjoittaa. Se jäsentä hyvin omia ajatuksia. Olen aika samassa jamassa. Nyt on muksu kipeenä, niin en kerkeä kirjoittaa, mutta koitan vastata sulle jotain illalla. Jaksamista kovasti!
Hei ja tervetuloa.
Minulla olisi varmaan lähes sama tilanne kun sinulla, jos olisin tullut raskaaksi suhteen alussa toiveemme mukaan. Onneksi en tullut. Olemme olleet yhdessä kolmisen vuotta. Aluksi olimme rakastuneita ja miehen juominen oli hallinnassa. Juominen lisääntyi kun rakastumisvaihe meni ohi ja lähes koko viime vuosi meni mieheltä juodessa (5-7 kertaa viikossa ja noin 50 annosta/vko). Tällä hetkellä mies on “tipattomalla” eli mun mielestä juo normaalisti (ei alkoholistin tai suurkuluttajan tavalla) omasta mielestään ei siis juo ollenkaan. Asumme erillään ja minulla on lapsia. Olen luopunut ajatuksesta yhteisen lapsen ja kodin suhteen. Minulla on takana vaikea lapsuus ja vaikea pitkä parisuhde ja olin varma etten mene enää “samaan ansaan” (huonon miehen kanssa yhteen).
Alkuunsa on oikeasti vaikea tunnistaa alkoholin väärinkäyttöä, koska alkoholisti ei välttämättä juo niin paljon kun muulloin. Lisäksi omat rakastumisen tuomat “vaaleanpunaiset lasit” laittavat selittämään pienet välähdykset tulevasta hyvin päin. Älä suotta pyöri itsesyytöksissä, et tiennyt asiaa etukäteen, joten et voinut tietää joutuvasi (ja lapsen joutuvan) moiseen paikkaan elämässä.
Näen kohdallasi hyvinä asioina sen että ette asu yhdessä ja lisäksi sen että ymmärrät tilanteen ja et peittele sitä (ainakaan joka suuntaan). Todella hienoa, että olet pystynyt kertomaan asiasta ystäville ja olet alkanut käsitellä asiaa selvästi muutenkin.
Tuo tuollainen “yli reagoiminen” on myös minulle tuttu juttu. Mies (ilmeisesti myös sinun) jotenkin luulee että yksi olut on ihan ok. Ainut vaan että kokonaisjuominen on lähtenyt jo niin yli ettei mikään juominen ole enää ok. Juu ja meillä kanssa tuollainen “käyn töissä ja hoidan työni” on todiste siitä ettei alkoholi ole oikea ongelma. Jotenkin meillä mies ei ymmärrä ettei puliukoksi päädytä ihan yhtäkkiä vaan siinä välissä on myös se juodaan paljon ja hoidetaan työt vaihe.
Kiitos viestistä, ‘huolestuttaa’ -tyyppi
Tämä oma mielenterveys tuntuu olevan niin heiveröisillä kantimilla, että välillä epäilee jotta itse onkin hullu, eikä se ämpäreittäin viinaa vieressä kiskova tyyppi. Ainakin sen verran on tullut tänään sontaa niskaan sen vuoksi, että eilen otin kierroksia uimahallireissuun yhdistetystä pikakaljasta. Minä olen se mielenvikainen, jonka pitää mennä hoitoon, koska väitän miehellä alkoholiongelman olevan jo keskivaiheessa. Kun EI ole mitään ongelmaa. Eikä näin ollen myöskään mitään toivoa meidän perhe-elämän tai parisuhteen kannalta.
Ja kun erota haluan vainoharhaisuuteni vuoksi, niin talo vain myyntiin ja lasten kanssa pihalle. Mies ei osallistu enää mihinkään kustannuksiin ja elatusmaksuista tapellaan sitten kuulemma verissä päin. Olen siis kotona tällä hetkellä hoitamassa reilun vuoden ikäistä lasta, joten rahassa ei kieriskellä.
Vaan eipä hämmästytä. Arvasin jo lopputuleman, kun vihdoin laitoin valitsemaan meidän ja alkoholin väliltä. Läheisillä ei ole mitään arvoa, ei niin mitään. Ei jaksa ymmärtää.
Mutta haistelen näin jälkiviisaana, että ongelma ei ole ihan lähivuosina syntynyt. Nyt kun vanhoja tarinoita muistelee, niin taisi edellinenkin puoliso ottaa kierroksia samasta asiasta. En vain tiedä kuinka paha on ongelma ollut, sillä aikuisilta lapsilta en ole raaskinut moista kysellä. Vaan jos paljon pidempi liitto numero yksi hajosi alkoholin vuoksi, niin aika haukkapala se tämä toinen kierros taisi kuningas Alkoholille olla. Siis minullehan tietysti selitettiin eron syyksi ex-vaimon uskottomuus ja muutenkin erilaiset tajunnantasot. Ja typerän vastarakastuneena säälittelin miestä ja sen onnetonta kohtaloa. Näin jälkikäteen miettien taisi eksällä loppua ymmärrys tähän samaan asiaan kuin minullakin. Palkinnon se kyllä olisi ansainnut, kun sinnitteli ihan himpatin paljon kauemmin.
Kaikille juopoille pitäisi tatuoida pullon kuva otsaan, että jokainen potentiaalinen uusi kumppani osaisi halutessaan juosta karkuun
Minä olen kyllä ollut liian kärsivällinen juopottelun suhteen. Mutta kun ajatteli itse yrittävänsä niin kovin, ettei liitto nro 2 päättyisi ikinä. Kun toimin paljon viisaammin ja pitkäjänteisimmin ja suvaitsevammin kuin edellisellä kerralla, niin tämän on pakko onnistua. Ei kukaan ole niin tahvo, että toista kertaa elämässään mokaisi näin pahasti ja eroaisi lasten isästä. Tämä on siis äärimmäisen karvasta kalkkia, jota tässä vetelen parhaillani. Ja toinen sen kuin jatkaa onnellista juopon elämää, minkään muuttumatta. Pullo pysyy aina vierellä ja kännikaverit vastaa aina puhelimeen.
Mutta jollain kieroutuneella tavalla olen onnellinen siitä, että vihdoin pystyn olemaan näin vihainen miehelle. En varmastikaan koskaan pysty rakastamaani ihmistä vihaamaan, mutta kaikista nöyryyttävistä ja ilkeistä teoista olen äärimmäisen vihainen. Ja siitä että juomalla pystyi torppaamaan meidän kaikki yhteiset haaveet, tavoitteet ja unelmat. Tai sitten ne oli vain minun unelmia, joita oli kiva juovuspäissään taivaanrantamaalailla.
Ainoa toive minulla on, etten muutu loppuelämäksi katkeraksi akaksi, joka myrkyttää kaikki ympärillään. Haluan vain pärskiä nämä negatiiviset tunteet ulos minusta ja palata omaksi itsekseni. Että edes joku tuntuisi hyvältä elämässä, että olisi haaveita ja unelmia, että ei tarvitsisi koko ajan pelätä pahinta ja pettyä.
Että lopettaisi tämän turhan toivomisen, joka kuitenkin murskataan aina. Jos ei muuten niin uimaretkikaljalla.
Ja kun tuo halvatun juova ääliö ei tajua mitä symboliikka tuohon sisältyy ! Kaikki lapset ovat ratkiriemuissaan uimahalliretkestä isän kanssa, mutta niiden iloa ei saa IKINÄ sammuttaa sillä kaljalla. Missä on aikuisen vastuu lapsen onnesta ja turvallisuudesta ?? Mistä kumpuaa noin ääretön itsekkyys, ettei näe mikä on tärkeintä. Ei kohta viiskymppisen äijän kaljanhimo vaan taaperon nauru kahluualtaassa.
Jos tarpeeksi nielee pettymyksiä ja kiukkua, niin väkisin tuo paha olo täältä joskus purkautuu.
Toivottavasti tämä raivo on oman mielenterveyden pelastus.
Hei Hemmi. Nyt vasta kerkeän kirjoittamaan sulle. Huomaan, että olet vihainen. Se on tosi hyvä juttu! Sulla on syytä ja täys oikeus olla todella todella vihainen. Se on hyvä tunne, kunhan sen saa purettua ulos. Se parantaa omaa oloa paljon. Sit taas toisaalta, siitä vihasta ei ole mitään hyötyä. Juopolle kummpanille vihoittelu menee tavallaan hukkaan. Hän ei tajua vihaasi, ei niin millään. Juoppo kumppani ei todennäköisesti pilaa teidän yhteistä elämää tahallaan, tarkoituksenaan olla inhottava. Hänen on pakko juoda, harvoin se on vapaavalintaista. Et sellaselle vihoittelussa ei tavallaan ole järkeä. Mut omaa oloa se voi helpottaa.
Mä olen ollut vihainen pian 4 vuotta. Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä pian 12 vuotta. Juominen alkoi 4 vuotta sitten esikoisemme ollessa vajaan vuoden ikäinen. Miehellä ei ollut juovaa taustaa, ei ryyppykavereita, emme käyttäneen alkoholia paljoakaan enää siinä vakiintumisen vaiheessa. Nuorina toki biletimme, kuten muutkin. Se kuitenkin jäi jossain vaiheessa pois molemmilta. Kaikki oli ns. hyvin. Olimme onnellisia pienen lapsen vanhempia. Paitsi, että jokin ei ollutkaan hyvin. Juominen alkoi hyvin salakavalasti. Heti alusta saakka mies joi salaa. Ihmettelin jossain välissä hänen kummalista käytöstään, uneliaisuuttaan yms. Sitten piilopulloja alkoi löytyä. Opinnot jäivät kesken. Mies jäi kotiin hoitovapaalle, en tajunnut silloin vielä, missä mennään. Hän joi aina salaa ja kiisti aina juovansa. Meni kauan, ennen kuin hän selvänäkään myönsi ongelmaa. Pian hän aloitti asiakkuuden A-klinikalla. Kaikki olivat toiveikkaita, koska juomishistoria oli niin lyhyt. Mies kävi hoidoissa yms, mutta jois silti samalla salaa. Hän velkaantui, palasi työhön ja irtisanoutui. Juominen muuttui koko ajan rajummaksi. Yritin koko ajan olla tukena, kuunnella huolia ja auttaa. Maksoin laskuja, annoin oman pankkikorttini hänen käyttöönsä (emämunaus!) ja yritin uskoa hänen puheitaan. Välillä oli parempia aikoja, mutta niistä seurasi vain pahempi takapakki. Aloimme kaivata esikoiselle sisarusta. Tiesin riskit, mutta olin valmis niihin. Tässä vaiheessa hän oli selvinä aikoinaan vielä oma ihana itsensä, ja sain niistä ajoista paljon hyvää voimaa jaksaa huonojen aikojen yli. Tilanne kuitenkin huononi jatkuvasti. Raskausaika oli äärimmäisen rankka. Olin silloin vielä hyvin vaativassa työssäkin. Kotona odotti aina jonkin asteinen helvetti. En muista siitä ajasta enää paljoakaan. Toivoin, että toinen lapsi saisi hänen tolkkuihinsa ja yrittämään kovemmin lopettaa juomista. Näin ei kuitenkaan käynyt. Reilu vuosi sitten kuopuksemme syntyi. Mies oli synnytyksessä mukana, onneksi oli siinä vaiheessa jo selviämässä. Vauvavuosi on ollut varsinaista hullunmyllyä. Itse olin salannut koko juomisen muilta paitsi läheisimmiltä ihmisiltä. Jossain vaiheessa toin asian kuitenkin päivänvaloon. Se kannatti. Sain paljon tukea.
Viimeiset 1-2 vuotta on olleet siis todella rankkoja. Miehen pisimmät selvät jaksot on olleet noin 2 viikkoa. Yleensä juo n. 4-5 pv/vko, 1-2 pulloa kirkasta päivässä. Harvoin on tosi humalassa, toleranssi on kasvanut kovasti, mutta hömppäpöhnässä koko ajan. En voi laskea hänen varaansa missään. Luottamus on mennyt täysin. Talous on kuralla, kun olen nyt hoitovapaalla vielä. Selvänäkään hän ei ole enää oma itsensä, eli en saa enää ladattua stiä hyvää voimaa. Hän on masentunut, surullinen ja vihainen kaikesta. Hän ei saa mitään aikaiseksi, nujuaa vaan kotona. Ei kehtaa mennä leikkipuistoon, kun häpeää. Ei ole hoitanut itseään enää pitkään aikaan. Ainut, mistä saa enää voimaa, on lapset, joihin hänellä onkin läheinen suhde. Senkin hän meinaa pilata, kun aiheuttaa esikoiselle niin paljon pettymyksiä. On kuin täällä asuisi vieras ihminen. Emme juuri tee mitään yhdessä, meillä ei ole fyysistä lähesiyyttä. Satimme vaan toisillemme. En pysty enää näkemään meillä yhteistä tulevaisuutta. Vaikka hän raitistuisi, hän on niin muuttunut ja niin paljon on mennyt rikki. Kaipaan miestäni ihan hirveästi. En tajua, missä meni vikaan. En ole enää vihainen, olen vain surullinen, kun olen menettänyt rakkaan ihmisen viinalle. Mies viettää nykyään aikaa mökillä. Silloin saamme olla lasten kanssa rauhassa, ja se tuntuu hyvältä. Perheessä vallitsee silloin muuten hyvä tunnelma, mutta esikoinen kaipaa isäänsä aivan vietävästi. Ja se juuri erossa pelottaa. Ja se, että miehelle ei jää silloin mitään. Ei ole työtä, ei juuri enää ystäviä, ei rahaa, ei varmaan asuntoa, ei saa olla rakkaiden lasten kanssa. Mutta totuus kuitekin on, ettei hän juomistaan lopeta, ellei itse siihen ole valmis. Ja samalla muut ongelmat pahenevat. Jokin pohjakokemus tarvitaan. Toivoisin hänen saavan itsensä edes siihen kuntoon, että jos eroamme, hän voisi edes tavata lapsia.
En tiedä, oliko tästä mun vuodatuksesta sulle mitään hyötyä. Itseäni on kuitenkin auttanut paljon se, kun varsin viime aikoina tajusin, ettei mies juo tahallaan meitä satuttaakseen. Ei hän valehtele ollakseen ilkeä. Hän ei vihaa meitä eikä tarkoita meille pahaa. Hänellä on vaan niin pirullinen riippuvuus, jota vastaan hän ei ainakaan vielä pysty taistelemaan. Toivottavasti joskus. Mieheesi sä et voi vaikuttaa, mut koita järkätä itsellesi ja lapsillesi kelvollinen elämä. Siihen kuvaan juoppo harvemmin sopii.
Voi lexarin,
tulipa kamala olo puolestasi. Ja surullinen. Mutta myös vihainen. Vaikka juoppoja ei saakaan vihata , kun ne on sairaita.
Tällä hetkellä lähinnä nauran ilkeästi ja pahansuovasti, sillä minusta ei saa sääliä enää hakemallakaan.
Mutta lupaan, että kun vettä virtaa vähän Vantaassa, niin palaan normaaliksi, mukavaksi itsekseni ja pystyn tuntemaan empatiaa muita ihmisiä kohtaan. En ole kuitenkaan yleensä pitkävihainen persoona, joten ei tätä meuhkaamista kauan kestä . Mutta vanhaan olotilaan en suostu palaamaan.
Raskaanaoloaika ja vauva-aika oli yhtä selviytymistä, enkä edes kunnolla muista sitä. Mutta samalla tiesin ja tajusin, että mitään näin ainutlaatuista aikaa ei saisi hukata juoposta ja huonosta parisuhteesta huolehtimiseen. Silti märehdin tätä tilannetta yökaudet, kun vauva herätteli. Ja niin kun meidän piti tästä iltatähdestä nauttia, kun tässä iässä jo tajuaa kuinka nopeasti ohikiitäviä hetkiä nämä ovat.
Mutta nauttihan mieheni. Olin viikon laitoksella tenavaa tekemässä ja kun vihdoin pääsin kotiin, niin johan oli riemu katossa, kun pääsi viimein juomaan kunnolla eikä akka ja synnytys enää häirinnyt luonnollista toimintaa. Joka viikonloppu ja lomat oli hauskaa olla humalassa. Jos päivällä vähän selvisikin, niin illalla voi taas aloittaa uudestaan. Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että minä aloin pelätä kaikkia vapaita ja laskin vain päiviä että työarki koittaisi. Kai minun sitten olisi kuitenkin pitänyt olla onnellinen siitä, että sentään arkena oltiin aina selvin päin. En vain pystynyt. Ne ainoat ajat, kun olisi lapselle ja meille ollut aikaa, käytettiin mieluummin pullon kanssa. Joka ikinen viikonloppu ja loma parin viime vuoden aikana. Miehen mielestä oli myös ihan ookoo hoitaa humalassa parin kuukauden ikäistä vauvaa. Vaikka kuinka painotin, ennen kuin lähdin, että tippaakaan ei sitten vauvan kanssa oteta. Ei tietenkään oteta, sehän on ihan itsestään selvä. Ja mies päissään kun tulee kaupasta kotiin. Todella luotettavaa toimintaa, johti siihen etten pystynyt viikonloppuisin enää ollenkaan jättämään lasta kaksin isän kanssa. Äitienpäivää vietin vauvan ja isompien lasten kanssa yksin, kun mies mitään ennalta ilmoittamatta katosi Baltiaan lätkän mm-kisoihin. Mutta enhän minä hänen äitinsä ole, heh heh. Ensimmäistä joulua en suostunut vauvan kanssa viettämään miehen luona, koska en yksinkertaisesti voinut ottaa riskiä siitä, että lapset katsovat juoppoa myös jouluna, oli jo aiemmilta vuosilta kokemusta siitä. Viime jouluna mies sentään pystyi pitämään korkin kiinni, kun sanoin että olemme sitten mummilla joulun, jos ei pysty olemaan selvinpäin. Viikolla ja arkipäivinä sitten yrittikin viime aikoina skarpata ja olla tytön kanssa, sulka hattuun siitä.
Mutta jatkuvaa epävarmuutta ja miehen katoamisia viikoksi tai pariksi. En vain jaksa arvuutella, että koskahan herraa mahtaisi kiinnostaa niin paljon meidän seura, että saapuisi paikalle. Enkä halua kertaakaan selitellä tuolle pienelle tytölle, että missä isi mahtaa olla, kun se kuitenkin alkaa varmasti asiasta kohta kyselemään.
Mutta vaikka tiedän, että vihaaminen ei hyödytä myöskään itseäni, niin silti en mahda asialle mitään.
Vaan lexarin, suuren suuri hali sinulle. Pienten lasten kanssa arki on ihan tarpeeksi haastavaa, niin siihen vielä läheisen sairaus on aivan liian suuri taakka kenelle tahansa kannettavaksi. Yritä jaksaa ja muista puhua kaikille . Ikävä kyllä melkein jokainen meistä on jonkun juopon läheinen.
Minä en ainakaan suostu enää syyllistymään ja häpeämään toisen juomista. En asialle mitään voi enkä todellakaan sitä ole myöskään aiheuttanut.
Ota lapset ja juokse - neuvo on todellakin paras mahdollinen, mutta eri asia kuinka helppoa se on käytännössä toteuttaa
No niin, vihdoin sain itsestäni irti niin paljon, että kävin Al-Anonin kokouksessa.
Suuri erävoitto henkisesti minulle, sillä olen asiaa suunnitellut ainakin puoli vuotta ja jatkuvasti keksinyt tekosyitä, etten vaan ole pystynyt osallistumaan. Mutta vihdoin otin itseäni niskasta kiinni ja uskaltauduin paikalle.
Minulla jäi kyllä aika ristiriitaiset tunteet tapaamisesta, mutta voi olla että se oli myös alkushokkia. Ihmiset olivat tosi ihania ja tarinoiden kuuntelu ja jakaminen hyvinkin terapeuttista. Kuitenkin olisin ehkä kaivannut enemmän vuorovaikutteista keskustelua ja kommunikaatiota.
Tai sitten en vain ole riittävän vastaanottavaisessa tilassa tällä hetkellä. Tyyneyspuheet kuulostivat tosi kauniilta ja järkeviltä, mutta minä en taida olla ihan vielä valmis noin seesteiseen olotilaan. Tunnustin myös, etten nykyisellään pysty tuntemaan minkäänlaista empatiaa juovaa läheistäni kohtaan.
Sitä kärsivällisyyttä täytyy kyllä myös kasvattaa, se osui ja upposi. Mutta katsellaan nyt rauhassa, ajattelin kyllä mennä uudemman kerran. Lähinnä niiden muutaman oikein lämpimän ihmisen takia, jotka ymmärtävät tätä suota vähän liiankin hyvin.
Olen muutenkin lueskellut näitä sivuja paljon enemmän viime aikoina, aiemmin en siihen pystynyt. Aiemmin oli liian kivuliasta lukea näistä asioista, nyt on varmaan hyväksynyt tilanteen eri tavalla kun pystyy käymään läpi erilaisia tarinoita. Viisaita asioita paljon täällä, jotka antavat pohtimisen aihetta. Kiitollisena näitä luen, toivottavasti en ole jäänyt liikaa koukkuun näihin sivuihin
Löysin tuolta lopettajien puolelta linkin alkoholismitestiin tai olisiko alkoholin käyttö testi testimaa.com/test/ca?lang=fi .
Itse sain tuloksen jossa vastaajista 2% joi vähemmän kuin minä ja miehelle tehdessä enemmän juojia oli alle 10%.
Olen miettinyt al-anoniin menoa ja yritän ensi viikolla vihdoin päästä sinne asti. Kiitos Hemmi esimerkistä ja siitä että kerroit minkälaiseksi koit itse al-anon käynnin. Olen myös itselle selittelyt puoli vuotta miksi en pääse paikalle.
Yritin älypuhelimella vastata tuohon ‘huolestuttaa’ viestiin, vaan ihan turhaa
En tiedä onko vika mun Samsungissa vai teknisissä taidoissa. Veikkaan jälkimmäistä.
Tuntuu, että yritän nyt hukuttaa itseäni tähän asiaan. Luen koko ajan päihteiden käyttöön liittyvää kirjallisuutta, valikoin televisiosta aiheeseen liittyviä ohjelmia, netissä roikun keskustelupalstoilla, joissa asiaa käsitellään. Ylitsevuotavalla datan määrällä yritän vaikuttaa tähän minun harmaaseen aivomassaani ja vakuutella itselleni ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Tiedolla ja faktoilla yritän tappaa tunteeni alkoholistia kohtaan. Teoriassa varmaan toimiva idea, mutta käytännön tasolla aika hankalaa. Märehdin ikävissäni ja mietin että liioittelenko sittenkin asioita. Voisihan ne olla paljon huonomminkin etc. höpönlöpöä. Asiat ovat minulle ja lapsille ihan riittävän huonosti, ne ei tästä märehtimällä enää muutu. Mä olen jo reilut pari vuotta odottanut valaistumista miehen puolelta ja arvatenkin aika turhaan. Keskimääräiselläkin älykkyydellä pitäisi tajuta, että jos korkkia ei ole laitettu kiinni lapsen syntymän jälkeen eikä pienen tytön vuoksi, niin ei sitä kyllä tulla laittamaan ihan hetkeen minkään muunkaan vuoksi. Itsensä vuoksi hän ei sitä tee, sillä hänellä ei ole mitään ongelmaa edelleenkään. Että minun valittavakseni jää vain se, että suostunko katsomaan tätä touhua kuukauden vaiko kymmenen vuotta. Siinäpä pähkinänkuoressa ne minun vaikutusmahdollisuuteni.
Al-anonissa painotettiin rakkaudella irrottautumista alkoholistista. Kyllähän mä varmaan pienen nieleskelyn jälkeen pystyn kohteliaasti käyttäytymään, mutta ei sillä mitään tekemistä rakkauden kanssa ole. Etenkään kun olen niin vihainen tuon lapsen saamasta kohtelusta ja sen merkityksettömyydestä miehen elämään. Tällä hetkellä mies näkee pientä tytärtään noin kerran viikossa parin tunnin ajan, täysin ennalta suunnittelemattomasti. Eli lapsi on tarkoitettu vain viihdekäyttöön, silloin kun huvittaa. Tämä syö minua ihan rotan lailla, etenkin kun olin siinä uskossa että lapsi oli molempien puolelta hartaasti toivottu ja suunniteltu.
Ja tiedän, että minun pitäisi keskittyä hyviin hetkiin ja miettiä että minä saan nauttia niistä kaikista, toisin kuin mies. Mutta silti tämä vastuu yksin on välillä musertava, etenkin kun lapsi sairastaa ja valvottaa ja muita turvaverkkoja ei ole lähistöllä. Onneksi lapsi on jo kolmas ja tiedän, että tämä taaperovaihe sairasteluineen menee nopeasti ohi. Vaikka se ei aina muistu yösydännä mieleen, kun silmät ristissä istuu pinnasängyn vieressä kuumeinen lapsi sylissä.
Ajattelin kyllä mennä sinne Al-Anoniin myös tällä viikolla, yritän kuitenkin muuttaa ajattelumallia positiivisempaan suuntaan. Tähän tilaan vaan jotenkin hävittää itsensä pikku hiljaa ja alkaa kiertämään kehään. Enkä ole hullu ja vaan liioittele asioita, kuten minulle usein on toitotettu. Se auttaa, että myös muut kävijät kokouksessa ovat olleet hulluja ja tyhmiä ja petollisia, kun ovat kyseenalaistaneet vallitsevan tilanteen. En olekaan niin yksin ajatusteni kanssa kuin kuvittelin.
Vaan onneksi valo lisääntyy koko ajan, niin mieli piristyy väkisinkin. Ja on pakko lähteä enemmän ulos täältä mökistä pyörittämästä näitä alkoholistiin ja läheisriippuvaisuuteen liittyviä ajatuksia.
Katsoin muuten Yle Arenasta sarjaa Pullopostia lapsuudesta ja se oli todella pysäyttävää. Suosittelen kaikille lämpimästi, antoi paljon ajateltavaa omistakin valinnoista ja tilanteesta.
Hei Hemmi ja muutkin,
mun mielestä viha on välillä tosi hyvästä - se on kuin “aktivaatioenergiaa”, jonka avulla pääset eteen päin. Toisaalta viha voi olla myös hyvin kuluttavaa, jos se jää liian pitkäksi aikaa “päälle”.
On järkyttävää, miten vastuuttomasti alkoholisti voi suhtautua lapsiin (ja myös lemmikkieläimiin, joiden hoidosta olisi vastuussa). Ylipäätään muihin olentoihin suhtautuminen paljastaa sen, kuinka muut olennot ovat alkoholistille ehkä jonkinlaisia kulisseja tai leikkikaluja tai tarpeiden tyydyttäjiä (vaikka välillisestikin/epäsuorasti) - ja myös me puolisot olemme niitä “muita”.
Vaikka alkoholistilla olisi haluakin raitistua, se on yhtä tyhjän kanssa, jollei ole kykyä. Jollei ole edes halua eikä asioiden tiedostamista, tilanne on mun mielestä aika toivoton.
Itse kävin joskus Al-Anon-palavereissa, mutta nykyään käytännön syistä en oikein pääse. Jos asut isommalla paikkakunnalla, ryhmiä saattaa olla useampia, jolloin kannattaa etsiä ryhmä, jonka koet parhaimmaksi juuri sinulle. Ja voihan olla jotain “alkukankeuttakin”.
Voimia sinulle ja jaksamista!!
Al-anon nettiryhmiäkin on. Ja sitten on tämä Päihdelinkki Vertaistukeahan tämäkin on.
Mulla ajatukset jäsentyivät paremmin aikanaan kirjoittamalla ja puhumalla. Kun niitä pyörittää ainoastaan oman päänsä sisällä, ne jotenkin jäävät junnaamaan vanhoille radoilleen, eikä mikään ‘tyrkkää’ niitä uusille radoille. Kun elää päällä olevaa tilannetta ei sitä pysty näkemään kuin omalta kannaltaan, vaikka kuinka objektiivisuuteen pyrkisikin. Mukana on tunteet ja niitä on usein loukattu niin pahoin, että todellisen tilanteen ymmärrys hämärtyy.
Vertainen näkee ulkopuolelta paremmin. Siihen hain ja sain aikanaan apuja minäkin.
Voi epätoivoinen raivo sentään !
Tää on varmasti niin tyypillistä, kuukausi menee hyvin ellei loistavasti, oikein mallikelpoista isää esittäen ja puolisoa näytellen. Mutta jokainen näytä ketjuja lukeva kyllä arvaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Whadam ! Rätillä naamaan, niin että roiskuu ja kovaa.
Miksei noita juoppoja voi laittaa suljetulle osastolle, niin kuin kaikkia muita itsetuhoisia mt-ongelmaisia !! Ja miksei itsellä ole niin paljon selkärankaa, että pysyisi kaukana ihmisestä, joka lähelle päästettynä aiheuttaa pidempinä annoksina taatusti kipua ja tuskaa .
Pääsiäisen normaalia viettoa alkoholiongelmaisen perheessä:
Pääsiäisenä juomari ilmoittaa, että seuraavana päivänä on lähdössä kaverin luo Etelä-Eurooppaan muutamaksi päiväksi. Siis normaalia parisuhdekäytöstä, kerrotaan edellisenä päivänä lähtevänsä ulkomaille. Todella hienoa ja toisia huomioonottavaa käytöstä. Ja mitä lapsesta huolehtimaan, onhan sillä äiti.
En sitten jaksanut asiasta reuhata sen enempää, ajattelin Al-anonin neuvojen mukaan valita taisteluni ja irrottautua rakkaudella, säästäen samalla myös itseäni.
Mies oli reissuun lähtiessään jo vähän huonovatsainen, mutta ajatteli sen olevan vain jotain nopeasti ohimenevää. Eipä ollut, vaan joutui matkakohteessa menemään sairaalaan tiputukseen muutaman sairastettuaan niin, ettei mikään pysynyt sisällä. No, kroppa saatu kuosiin paluuta edellisenä aamuyönä paikallisessa sairaalassa, jotta pääsee seuraavana päivänä palaamaan takaisin. Eli eilen paluupäivä, joten aamulla huolissani soittelin perään, että mikä on vointi ja onko siinä kunnossa että ne ottavat koneeseen kyytiin ja pääsee takaisin kotiin. No mitäpä luulette, että miten rakas mieheni voi ? Oikein hyvin, kun vihdoin pystyi juomaan VIINAA. Oli siis tuhannen tuutin humalassa kuudelta aamulla. Millainen ihminen kaataa viinaa sisäänsä järkyttävän, monen päivän vatsataudin jälkeen, heti kun on päässyt sairaalasta majapaikkaan ??? Ei tarvitse enää kysyä itseltäni kertaakaan, josko liioittelen asiaa ja miehen alkoholiongelmaa. Jos viina pystyy kaatamaan tuossa tilassa suuhunsa, täytyy olla todella sairas päästään.
Hetken siinä sitten soittelin miehen kanssa , jolla ei ollut huolen häivää siitä, että kone kotiin lähtee muutaman tunnin päästä Suomeen. Hän tulee kotiin sitten kun huvittaa ja vain taivas oli rajana. Soitin myös mieheni kaverille kauhistuneena lähinnä miehen kunnosta ja toimintakyvystä. Kaveri oli siis lähtenyt miehen kertoman mukaan edellisenä päivänä kotiin, mutta en ole enää tästäkään niin varma, kun kaveri oli hyvin hämmästynyt soitostani. Lupasi kuitenkin palata asiaan minulle piakkoin, kun saa juomarin kiinni. Sitä päivää tuskin koskaan tulee, että minulle asian tiimoilta soitellaan takaisin. En siis edelleenkään tiedä, missä maassa juomari luuraa.
Tajusin kuitenkin nostaa hanskat pystyyn , vaikka ketuttaakin ihan rotan lailla. Jos aikuinen ihminen haluaa tappaa itsensä viinalla, niin siitä vain. Lapsen puolesta toki säälittää äärettömän paljon, mutta en voi asialle mitään. En yhtään mitään.
Ja mistään en ole tällä hetkellä niin onnellinen kuin siitä, etten asu samassa korsussa tuon ihmiskuoren kanssa.
Everything happens for a reason.
Pakko ajatella niin, jotta pää kestää kasassa.
Tänään siis raivoa ja epätoivoa puhkuen Al-Anoniin. Onneksi edes siellä voi asioista puhua niiden oikeilla nimillä ja ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät tämän epätoivon syvyyden.
Vihaan tätä vuoristorataa ja haluan irrottautua tästä hinnalla millä hyvänsä.
Onneksi meillä on lastenvalvojan tapaaminen sovittuna ensi viikolle, niin saa edes jotkin raamit tähän elämään. Näin tämä ei voi jatkua.
Ja kuinkahan monta kertaa minun pitää tuo ylläoleva lause todeta, ennen kuin oikeasti pystyn luomaan pisteen koko episodille
Kaikesta huolimatta, ihanaa kun on kevät !!
Hei Hemmi
Luin sinun koskettavan tarinan, miten paljon samaa huomasinkiaan itsessäni ja omassa elämässäni. Tulen kirjoittamaan sinulle myöhemmin. (Minun tarinaani voi tutustuta otsikolla “miten elämästäni tuli tälläinen?”)
Palailen myöhemmin Hemmi, voimia!
Hei Pohjatar,
kiitos kommentista. Kävin myös lukemassa tuota sinun viestiketjuasi ja pakko todeta, ettei ihan ole pelkkää sunnuntaista karuselliajelua ollut tuo sinunkaan elämäsi. Ei kiva
Mutta toivon ja uskon, että tästä ei pääse kuin ylöspäin. Lapset kasvaa koko ajan ja elämäntilanne helpottuu. Ja itse luottaa enemmän, että elämä kantaa.
Mielenkiinnolla luin myös sinun A-klinikka asiakkuudestasi. Pääseekö sinne ihan vain läheisetkin asiakkaaksi ? Siis siinäkin tapauksessa, että itse juomari ei ole asiasta millään tavalla kiinnostunut ?
Voisin itsekin harkita sitä vaihtoehtoa, jos siitä on kenelläkään hyviä kokemuksia.
Tuntuu, että kaikki keinot on nyt käytettävä ja kivet käännettävä, että tästä tilanteesta pääsee järjissään eroon. Ja saa tuonne omaan kalloonsa taottua tarpeeksi syvälle, ettei tämä tästä odottelemalla muutu. Ei vaikka kuinka toivoisi ja rukoilisi mielessään.
Enkä minä muutu niin, että voisin hyväksyä toisen ihmisen läheisiä loukkaavan ja halveksivan käytöksen.
Voi kun omaan elämäänsä saisi päätuomarin, joka ilmestyisi kentälle ja viheltäisi pelin poikki, kun yleisen järkevyyden ja kohtuuden rajat on ylitetty. Kolmannesta varoituksesta kaikki pelaajat pihalle ja vaihtoon. Itse kun on ihan täysin sokea pässi, joka työntää päätään puskiin ja sulkee silmänsä todellisuudelta, eikä kykene rationaalisiin ratkaisuihin.
Onneksi valitus- ja marmatusoikeutta ei viedä, vaikka ei pystyisikään lähtemään heti.
Kiitos teille siitä
Hemmi ja Lexarin: Teidän sepustukset on ihan kuin omasta elämästäni. Miten nuo juopot voikin olla noin samanlaisia? Itse olen vatvonut Al-Anoniin menoa jo pari vuotta ja jokin, en tiedä mikä, vaan estää. Siksi nostankin hattua sulle, Hemmi, että sait itsesi sinne raahattua. tiedän tasan tarkkaan, ettei sinne lähtö ole ollut mikään ex tempore päätös.
Mäkin olen tuota juopottelua jo sen kuusi vuotta katellut ja nyt taitaa olla mullakin mitta sen verran täynnä, että lähes joka päivä tulen tänne päihdelinkkiin hakemaan vertaistukea ja voimaa jaksaa oman juoppolallini kanssa. Suurimmaksi osaksi olen vain lueskellut muiden tarinoita ja hämmästellyt “sairautta” nimeltä alkoholismi. Laitoin sanan lainausmerkkeihin, sillä itse EN MILLÄÄN pysty käsittämään miksi alkoholismista puhutaan sairautena. Sehän on aivan itseaiheutettua. Syöpä on sairaus ja keuhkokuume.
Päällimmäiset tunteet itselläni on viha ja suru. Suru siitä, että maailman ihanin mies ja aivan loistava parisuhde, jossa vielä jokunen vuosi sitten oli intohimoa ja suurta rakkautta on nykyään vain saman katon alla asumista. Mies on arkisin joko töissä tai humalassa. Selvinpäin näen sitä vain aamulla ennen miehen töihin lähtöä (olen äitiyslomalla). illalla sitten tuleekin kotiin autotallin kautta, jossa säilyttää iloliemiään. Ilta menee sitten lasten kanssa yksin touhutessa, kun mies päivästä riippuen sammuu jossain vaiheessa iltaa. Klo 18 on aika suosittu sammumimisaika. Viikonloppuna juominen alkaa jossain kohti päivällä ja loppuu yleensä arkea kovemman tahdin takia jo iltapäivällä hyvissä ajoin, kun ei jaksa aivot pitää kännikalaa hereillä.
Meidän 5v. tyttö on isänsä kova fani ja he puuhailevatkin paljon yhdessä. Mieheni osaa hieman juomistaan rajoittaa, kun tytön kanssa puuhailee, mutta kyllä mä sitä kyylään, ettei vaan mitään sattuis. Sen verran oon saanut sille taottua järkeä päähän, ettei edes koske mein 2kk vanhaan poikaan jos on juonut yhdenkin oluen. Niinkuin kanssasisaret tiedätte juopoilla ei ole olemassa mitään yhden oluen iltoja. Joka tapauksessa meidän tyttö hieman järkytti mua sanomalla mulle, että haluaa kaupasta sitä punasta kaljaa, joka maistuu kokikselle. (Tarkoitti Coca Cola tölkkiä). Miehen mielestähän tämä oli tosi hupaisaa. Mieheni myös polttaa kuin korsteeni (itse en) ja nyt tyttö on päättänyt, että hänkin haluaa ruveta isona röökaamaan. Tässä sitä nähdään mikä vaikutus vanhemmalla saattaa lapseen olla.
Eli kaiken kaikkiaan kypsä eukko täällä kirjottelee, mutta kun se lähteminen vaan on niin vaikeaa. Kaipa sitä vielä tyhmänä jokin toivo taustalla elää, että josko tuo ukko lakkais juopottelemasta meidän takia vaikka eihän se sitä tee. Ja jos tekee niin ittensä takia sitten. Luvannut on maat ja kuut taivaalta. Jotenkin vaan niiden lupausten pitäminen on yhtä vaikeaa kuin selvinpäin oleminen.
Tarvotaan yhdessä tätä suota ja toivotaan, että nuo rakkaat juopot ottais järjen käteen ja miettis että voisko elämässä olla jotain muutakin kuin viina.
Ensimmäisen kerran päätin kirjoittaa, toivottavasti ei haittaa että änkeän toisen ketjuun… Olen vuoden lukenut plinkkiä, vuosi sitten olin rehellinen itselleni ja myönsin että miehelläni on alkoholiongelma. Vuoden olen asiaa sulatellut, yrittänyt keskustella ja hakenut ulkopuolistakin apua, mutta nyt on tultu siihen tulokseen että avioero on kannaltani ainoa mahdollinen ratkaisu.
Taustaa sen verran, että olemme olleet yhdessä noin 20 vuotta ja meillä on kolme lasta, joista kaksi alle kouluikäisiä. Miehellä ollut runsasta alkoholinkäyttöä nuoresta lähtien, samoin mt-ongelmia koko suhteemme ajan.
Suren, että en nuorena naisena uskaltanut kohdata totuutta vaan lähdin alko-ongelmaisen kelkkaan. Nyt tästä virheestä maksetaan kalliisti. Lapsilta joutuu riistämään perheen, taloudellinen tilanne muuttuu erittäin vaikeaksi ja pettymys avioliiton rikkoutumisesta on valtavan suuri.
Kuitenkin toisaalta olen helpottunut nyt kun päätös on tehty ja asiat hitaasti rullaavat eteenpäin. Kulunut vuosi avasi silmäni niin rajusti, että ymmärsin etten voi enää elää tässä suhteessa. Olen ollut aivan pohjalla ja rikki. Päivät ovat ollet mustia ja en ole nähnyt valoa minkään tunnelin päässä. Mutta niin vain ystävien(vertaistukeakin) kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta on löytynyt oma tahto ja voimat toteuttaa se mitä minä ansaitsen ja se mitä vähempään en voi tyytyä. Toki tuleva pelottaa, huoli miehestä on iso ja lasten sopeutuminen mietityttää, mutta se mitä tästä saan painaa enemmän vaakakupissa.
Minä olen arvokas. Minä ansaitsen hyvän elämän. Minulla on oikeus onneen. Taidan olla narsisti kun hoen tätä minä mantraa, mutta en jaksa enää yhtään olla vastuussa aikuisen ihmisen pärjäämisestä, meidänhän piti olla tasavertaisia kumppaneita&vanhempia lapsillemme.
Anteeksi sekava sepustus, mutta onpahan keskustelu aloitettu minunkin osaltani.
Hei Villaminna,
tervetuloa joukkoon sankkaan. Tästä sydänverellä kirjoittelusta ei taatusti ole haittaa, itse sen ainakin olen huomannut. Ja sitä Al-anonia voin lämpimästi suositella ja melkein tyrkyttää kaikille. Minähän olen jo melkein konkari omasta mielestäni, kun olen siellä jo neljä kertaa käynyt Ja ihailulla katselen ihmisiä, jotka ovat kerhoilleet vuosikausia. Palvon jokaista ihmistä, joka edes yrittää jonkinlaista henkistä kehittymistä ja itsensä kasvattamista, tavalla tai toisella . Olen kokenut sen jotenkin voimaannuttavaksi, että vihdoin voin myöntää, etten pärjää tämän ongelman kanssa yksin. Etenkin kun omalla kohdallani on tarjolla tuplakattaus eli olen kärsinyt vanhempieni juomisesta jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Se, että pystyn myös puhumaan lapsuuden kokemuksista vasta nyt, kertoo myös sen kuinka lapset näitä asioita hautovat sisällään jopa vuosikymmenet ja tarpeeksi kuormittavassa tilanteessa aikuiselämässä myös nämä lasisen lapsuuden kokemukset tulevat kaupan päälle. Mutta asennoidun tuohon kerhossa käyntiin niin, että vihdoin olen nostanut kissan pöydälle ja varmasti pystyn asioiden eteen toimimaan, vaikka ne kuinka kivuliaita olisivatkin. Tavallaan tuntuu, että Al-Anonin kautta olen saanut jo vähän jalkaa oven väliin, mutta vielä on matkaa. Kuitenkin suunta on taatusti eteenpäin.
Jos vain tietäisin , Villaminna, että asuisit samassa kaupungissa, niin tulisin hakemaan sinut kotoa kyytiin ja veisin kädestä pitäen mukana Itsekin aina toivoin, että olisin tuntenut jonkun tutun, joka olisi lähtenyt sinne yhdessä kanssani ekalle kerralle, työntänyt kynnyksen yli. Mutta turhaan pelkäät, vastassa on taatusti empaattisia ja mukavia ihmisiä. Vielä kun noihin kerhojen tiloihin saisi järjestetyn lastenhoidon toiseen huoneeseen, sillä olisi taatusti sosiaalinen tilaus. Niin monen lapsen elämään tämä juomishelvetti ikävä kyllä kuuluu
En minäkään tuota sairauskäsitettä ymmärrä. Tai jos ymmärtäisin alkoholismin sairautena, niin en ainakaan hyväksy sitä, että hoitoon ei haluta hakeutua. Tai miksi suljetaan silmät kaikelta tiedolta ja tutkimukselta asian suhteen. Ihan sama kuinka älykäs, koulutettu tai sivistynyt ihminen on, silti hän ei välitä tuon taivaallista sairauden seurauksista tai lopputulemasta. Kun eihän ne tietysti häntä koske, kun eihän hänellä ole alkoholiongelmaa. Todella väsyttävää ja raskasta.
Enkä ole vielä lähelläkään pistettä, jossa voisin irtautua rakkaudella. Lähinnä rukoilen totaalia välinpitämättömyyttä, että voisin irrottautua tästä täysin pilalle kostutetusta ihmissuhteesta. Voimia pitää kyseinen henkilö vähintään kilometrin päässä kaikista läheisistäni. Ja pystyisin unohtamaan kaikki hyvät ajat ja asiat, etteivät ne vaikuttaisi harhauttavasti päätöksen tekooni.
Voi Villaminna, sinulla on vielä niin pieni tuo nuorin lapsi. Muista olla armollinen itsellesi äläkä vaadi itseltäsi mitään radikaaleja ratkaisuja heti. Oma pienimmäiseni on ‘jo’ yli puolitoista vuotias, joten alan olemaan hyvin, hyvin paljon paremmilla vesillä. Pienen vauvan kanssa ummistin silmiäni pikaliimalla ja työnsin päätä puskaan multaan saakka, ymmärrän sinua täysin tilanteessasi. Pakko keskittää rajalliset resurssit kaikista tärkeimpään eli lapsiin. Mutta kaikki järjestyy vielä, ihan varmasti.
Sen takia olisi äärimmäisen tärkeää, että kävisit keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa tai kerhoilemassa. Itse kävin neuvolapsykologilla ensimmäisen vuoden ja se kyllä auttoi jonkin verran. Vaan pakko myöntää näin jälkikäteen, etten edes siellä kehdannut/uskaltanut/kyennyt tunnustaa itselleni ja terapeutille, että kuinka syvällä suossa tässä ollaan. Nyt luulen, että pystyisin jo avautumaan asiassa ihan eri tavalla. Toisaalta olen tätä pelleilyä nyt katsellut jo reilut pari vuotta eikä mikään ole muuttunut koko tyttären elinaikana, niin hyvin se mieltä kypsyttää.
Vaan hanki apua ulkopuoliselta taholta, ei tuollaista ole tarkoitus kestää kenenkään yksin. Neuvolapsykologille ainakin pystyin ottamaan vauvan mukaan, niin ei ollut edes lastenhoito-ongelmaa. Ja saisit myös vähän perspektiiviä tuohon ongelmaan, kun se nopeasti häviää kun siinä liemessä pyörii.
Toi on tietysti paha, kun lupaillaan muutosta ja kuuta taivaalta. Minä olen siinä onnellisessa asemassa, ettei minulle edes koskaan mitään edes luvata
Kun ei ole ongelmaa, jep jep.
Mutta Villaminnalle oikein paljon jaksamista ja iloisia hetkiä lasten kanssa !
Et ole kuitenkaan yksin surusi kanssa, meitä on ikävä kyllä todella paljon.
Mä vihaan tätä alkoholiongelmaa hyssyttelevää ja hyysäävää yhteiskuntaa
Oikein juoppojen paratiisi.
Noh. Kaikkihan tässä elämässä on itse aiheutettua ja sitten taas ei. Alkoholismilla on tautiluokitus, kuten sairauksilla yleensä.
fi.wikipedia.org/wiki/Alkoholismi
Aivojen kudoskato on alkoholisteilla jopa maksakirroosia yleisempi sairaus ja suurkuluttajilla todetaan usein muistin ja päättelykyvyn heikentymistä, aloitteellisuuden vähenemistä ja motorisia ongelmia
Toivominen ei auta sairauksissa eikä juuri muutenkaan. Eikä ‘järjen käteen ottaminen’, koska järkikin on juovalla ihmisellä tavallaan jo vaurioitunut. Jos alkoholiongelmainen lopettaa alkoholin käytön on palautuminen ‘normaaliksi’ mahdollista. Osa alkoholisteista vain ei kykene lopettamaan. Voit tietenkin toivoa että sinun alkoholistisi on se, joka kykenee, mutta kuten sanoin toivomalla ei tapahdu mitään.
Minäkin toivoin jonkun vuoden, että pystyisin lopettamaan, mutta vasta kun en enää kestänyt omaa oloani ja ryhdyin tekemään asialle jotain sain kiinni raittiudesta 
Iloa ja valoa päiviisi!
PS. Olen ryhmissä ja vapaaehtoistyössäni kohdannut satoja ellei tuhansia alkoholisteja. On pääosin kahdenlaista porukkaa: niitä, joille alkoholismi sairautena tarjoaa mahdollisuuden käyttää sitä keppihevosena (juon, koska olen sairas enkä mahda sille mitään) ja niitä, joille sairauskäsitys tarjoaa toipumisen mahdollisuuden (olen sairas, mutta sairaus on hoidettavissa).
Lukeudun itse tuohon jälkimmäiseen porukkaan. Luulin olevani hullu, mutta sitten kuulinkin sairastavani alkoholismia - miten ihanaa, koska sille voi itse tehdä jotain!
Voi Viikuna,
tänne ketjuun saa oikein mielellään ängetä. Mitä enemmän porukkaa, niin sen paremmat bileet
Onpa hienoa, että olet kyennyt tekemään vaikean ja varmasti kivuliaan päätöksen. Vaikkakin tie tuohon ratkaisuun on varmasti ollut todella rankka.
Äläkä suotta suomi itseäsi alkoholistiin rakastumisesta, kaikki olisi kuitenkin voinut mennä vallan toisinkin. Ja plussana olet saanut maailman ihanimmat lapset
Avioero on aina hanurista, mutta välillä ei vain yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta. Ei vain ole, vaikka mitä tekisi. Ja olen aivan varma, että sinäkin olet kaikkesi yrittänyt.
Ja asenteesi kuulostaa äärimmäisen hyvältä . Pidä kiinni siitä !
Sainpa, Hemmi loistavan idean, kun lupautuisit hakemaan minut Al-Anoniin jos asuisimme samalla paikkakunnalla. Parhaan ystäväni mies on myös juoppo, tosin ei yhtä paha kuin omani, mutta juoppo kuitenkin. Voisin pyytää hänet mukaani Al-anoniin, vaikka asummekin eri paikkakunnilla. Kai se on ookoo mennä kokoustamaan naapurikuntaan? Onhan? Kunhan saisi vauvalle vielä kaitsijan siksi aikaa. 5-vuotias pärjää isoveljien kanssa kotona, koska vanhin on jo täysi-ikäinen, mutta vauvaa en hälle jättäisi enkä varsinkaan isälle, kun nuo kokoukset on aina iltasella ja sen kyllä tietää mitä viihdykettä juoppo varsinkin iltaisin itelleen keksii.
Mähän käyn psykoterapeutilla vanhempainohjauksessa, koska 12v poikani käy omalla psykoterapeutillaan sosiaalisten ongelmien vuoksi. Ja uskokaa tai älkää en ole omalle terapeutilleni uskaltanut kertoa mieheni alkoholismista. Sellainen pelkuri meikä on. Uskaltaisinkohan maanantaina kun on seuraava aika? Kolmatta vuotta samalla terapeutilla käyn ja vasta tän vuoden puolella olen ruvennut pohtimaan kertoako vai ei. Käynnin ovat 3 viikon välein. Toistaiseksi en ole ollut vielä niin kypsä että olisin uskaltanut juopottelusta kertoa.
Viikunalle tervetuloa puolestani. Rohkean päätöksen olet tehnyt. siihen samaan minäkin tähtään, että jotenkin pääsisin alkoholismista erron. Tavalla tai toisella. Miettiessäni eroamista vaihtoehtona olen juurikin pyöritellyt ihan arjen sujumisen kannalta olennaisia asioita, kuten koulu- ja kerhojuttuja, taloudellista pärjäämistä ja kuinka itse jaksan yksinhuoltajana, mutta pelkään myös mieheni juovan itseni hengiltä kun emme ole täällä rajoittamassa kännäilyä. toisaaltaan pelkään myös hänen raitistuvan, joka olisi kieroutuneessa mielessäni osoitus siitä, että me oltiin hänen onnensa esteenä ja kun me on menty voi dokaamisen lopettaa, kun elämää kestää selvinkin päin.
Cricket: Alan tässä pikkuhiljaa älyämään ettei toivomisesta ole mitään hyötyä, mutta silti huomaan itseni ajattelevan turhan usein, että jospa hän vaan lopettaisi juomisen ja elämä palautuisi selväksi. Olen omasta mielestäni jo hyvällä alulla tiellä pois tästä juopon sairaasta maailmasta. Vähän kun saisi itseään tyrkättyä esim. sinne al-anoniin, puhumaan teraputille ja ehdottelemaan miehelle minnesotaa.