Al-Anon

Hei kaikki jotka ovat käyneet Al-Anonissa, pidempäänkin. Miten koette, että se on teitä auttanut? Olen naimisissa alkoholistin kanssa, perhe on. Olen jo pitkään miettinyt Al-Anoniin menemistä taas kerran. 5 v sitten kuljin siellä säännöllisesti kolmisen kuukautta, mutta se jäi sitten miehen 5 kk:n mittaisen kuivittelun ajaksi. Nyt ymmärrän, että tottakai minun olisi pitänyt itseäni hoitaa siitä huolimatta. Tunnin ajomatka on lähimpään ryhmään ja kolmivuorotyö luo omat haasteensa, mutta toisaalta mikä tahansa apu tähän helvettiin on tervetullut. Niistä vuosien takaisista käynneistä minulle jäi hyvä muisto. Voiko Al-Anonissa toipua, oikeasti? En siis väheksy ollenkaan sitä, en, haluan vain kuulla kokemuksia.

Al-Anonissa käymällä oppii erottamaan itsensä alkoholistin tilanteesta. Sitä kutsutaan rakkaudella irrottautumiseksi. Oma elämä nousee keskiöön ja lastenkin parasta pystyy arvioimaan todenmukaisemmin. Käytännössä se tarkoittaa usein sitä, ettei enää pelkää tuottaa pettymyksiä alkoholistille.
Esimerkiksi ryhmään lähteminen on tärkeämpää kuin juopon hommien hoitaminen, koska oman tyyneyden säilyttäminen on tärkeämpää kuin jokin toisen pitäminen tyytyväisenä. Tästä usein seuraa riitaa ja uhmajuomista, mutta kun pitää pintansa ja jatkaa itsensä hoitamista, sen hyvät alkavat valjeta lähiympäristölle.
Ajan kanssa sitten tapahtuu jokin muutos myös muissa: joko erotaan, toinenkin lähtee toipumaan, tai löytyy uudenlainen tasapainotila ja vapaus omaan elämään toisen rinnalla. Itsetuntemus kasvaa ja elämästä alkaa nauttia uudella tapaa kun varsinkaan pelot eivät enää rajoita omaa käyttäytymistä.

Kiitos vastauksesta Helmi. Olen siis tuo ensimmäisen viestin kirjoittaja. Olen tällä hetkellä äärettömän väsynyt mieheni juomiseen, jota nyt on jatkunut melko aktiivisesti viime syksystä asti. Hän on kyvytön ja neuvoton sekä ennenkaikkea haluton hakemaan apua ongelmaansa, joka ei siis oikeastaan ole edes ongelma hänelle, vaan minulle. Lisäksi hän on hirveän töykeä ihmisenä, elää ikäänkuin yksin omassa maailmassaan täällä meidän yhteisen perheen keskellä. Hän ei puhu, ei pukahda ja vaikka hän ei ole väkivaltainen, niin silti pelkään häntä.

Ai että miten hyvin kuvasit miestäsi,…, ihan kuin meillä. Ihan samanlainen kuplassaan olija löytyy täältä.Vissiinkin kun viinaa tietyn verran niin alkaa sosiaaliset taidot/kyvyt päästä tippua. viina on hermostomyrkky.

Itse olen myös tuota miettinyt, että kun tarpeeksi pitkään juo, niin täytyyhän sen vaikuttaa jotenkin tunne-elämätaitoihin. Ovatko edes päässeet kehittymään koskaan, on juonut ihan parikymppisestä asti. Ei ole kykyä nähdä omaa osuuttaan tässä sopassa. Seksielämää meillä ei ole ollut kuukausiin, juomisen takia. En siedä kaljan hajua enkä humalaista tai krapulaista miestä. Ja ne muutamat selvät päivät ovat hiljaista möllötystä. Ja en usko, että hän edes silloin on täysin selvä. Ei ihminen krapulassa ole selvä. Lisäksi hänen käyttäytyminen on välillä niinkuin yläkouluikäisen pojan. Hän niinkuin juonittelee minulle. Ollaan molemmat 40+ ja olenkin miettinyt, että kun nyt hänellä rahat menee alkoon, niin vanhempana sitten sairaalamaksuihin. Vaikka elämästähän ei tiedä, mutta tuolla alkomäärällä suuri todennäköisyys on sairastua. Niin, tuosta seksistä, itse kärsin jo läheisyyden/naurun/huumorin puutteesta. Meidän yli 20-vuotisen liiton aikana en ole koskaan ollut uskoton, ihastuksia on ollut, mutta en ole lähtenyt lietsomaan mitään. Mies on pettänyt kännisekoillessaan. Ne olen unohtanut, pitkän aikaa ne mielessä kuitenkin pyöri ja tietenkin niistä jonkinlainen jälki on jäänyt. Ajattelen kuitenkin niin, että kännisekoillessa jopa seksin harrastaminen vieraan kanssa on pelkkää sekoilua. En usko, että siihen mitään suurempaa tunnekokemusta liittyy. Mutta tottakai ne ovat loukanneet minua. Kuten myös valehtelu, jota en ollenkaan miellä aikuisen ihmisen käytökseen kuuluvaksi.
Miktä ovat teidän, jotka alkoholistin kanssa elätte, voimakeinoja, jotta arkea jaksaa elää? Itse yritän hoitaa omaa terveyttäni mahdollisimman hyvin, syön terveellisesti ja liikun. Mikään himoliikkuja en ole, mutta koirien kanssa kävely on minulle parasta terapiaa. Olen myös harjoitellut semmoista tyyneyttä, aina se ei onnistu, että en lähde alkoholistin provosointiin mukaan. En juuri keskustele mieheni kanssa, kun hän on humalassa. Toki selvinpäinkään ollessaan hän ei keskustele kanssani, koska on silloin semmoisessa “sulkeutuneessa” tilassa. Pyrin näkemään hänet sairastuneena ihmisenä, joka tarvitsee apua. Pääsiäisen aikaan, hänellä oli semmoinen hetki , että hän sanoi miettineensä lääkäriin menoa. Kysyin asiaa häneltä sitten uudestaan, kun hän oli vähän selvempi. Lääkärin tarve oli hävinnyt.

Vuosien aikana olen alkanut yhä enemmän miettimään omaa hyvinvointiani. Minuun kolahti tuolta Al-Anonin sivuilta toipumiskertomuksesta kohta, missä psykologi oli todennut “ole aina 100 %:sti itsesi puolella”. Ajatelkaapa. Me olemme itse oman elämämme tärkeimpiä ihmisiä. Ymmärrän täysin mitä tuo tarkoittaa. AIna en ole ymmärtänyt. Se on suurinta rakkautta, mitä voi itseään kohtaan olla, samalla toisia ihmisiä kohtaan. Kun kohtelee itseään hyvin, kohtelee myös toisia hyvin. Eikö se olekin näin? Olen alkanut ajattelemaan, että suurin lahja mitä voin itselleni antaa on se, että olen täysin rehellinen itselleni ja kohtelen itseäni hyvin. Olen itseni paras kaveri. Pidän itseni puolia. Välillä voin hemmotella itseäni. Itseni puolia pitäminen ei tarkoita sitä, että olen vihassa ja huudan miehelleni, vaan minulle se tarkoittaa juuri sellaista lempeää mutta jämäkkää rajaamista. Esim. se, että en lähde humalaisen provosointiin mukaan, vaan pysyn rauhallisena. En myöskään tunne tarvetta “kostaa” mitään miehelleni.

Toisaalta tunnen, että omaa elämää on vaikea elää. Koen kuitenkin hyvin vaikeaksi tällä hetkellä elämän muuttamisen. Meillä on paljon velkaa, sitä maksetaan vielä joitakin vuosia. Olisi mukava lukea, miten te muut olette kokeneet yhdessä asumisen tilanteessa, jossa puoliso juo ja rakkauskin on jo vähän väsähtänyttä. Mitenpä se liekki loimottaisi, kun ei siihen puhalleta. Pystyin pääsiäisen aikaan rauhallisesti miehelleni toteamaan, että hän kohtelee vaimoaan ja perhettään todella huonosti. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun tämän sanoin, niinkuin kaikki alkoholistien kanssa asuvat tiedätte, välillä tulee ne sanomiset huutamalla ja kiroilujen säestämänäkin. Että tämä koskee meihin. Sekin on loukkaavaa, että hän ei noteeraa minun puheitani millään lailla. Hän ei piittaa, ei pysty ottamaan asiaa vastaan. Niin, sitten mieleeni on tullut myös ajatuksia: miksi minun tarvitsisi yrittää keskustella mieheni alkoholin käytöstä hänen kanssaan ( hän ei halua koskaan puhua siitä), eihän se minun asiani ole. Minun ei myöskään koskaan tarvitse olla mikään tukija. Minun ei tarvitse miettiä jos lähden ulos syömään ystävieni kanssa, voinko samalla ottaa itse muutaman siiderin,laukaiseeko se miehelläni putken. Minun ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, että kieltäydyn seksistä, olen haluton, en silloin kykene harrastamaan sitä. Minulla ei ole myöskään oikeutta kieltää miestäni hakemasta seksiä muualta. Ei avioliitto ole mikään omistusliitto. Nämä on vaikeita asioita. On vaikeaa elää omaa elämää ja yhteistä elämää, silloin kun alkoholi pyörittää.

Niin täyttä asiaa koko teksti. Itse olen alkanut miettiä että lapsena totuin tiettyyn fiilikseen elämässä ja nyt siedän samaa epämukavuutta kuin pienenä.

Elämä on oppimista ja oivaltamista. Elinaika on rajattu joten miksi käyttää sitä turhan toivomiseen.

Niinpä. Minä itse huomaan toistavani samaa kaavaa kuin äitini. Isäpuoleni oli myös puhumaton tuppisuu, absolutisti tosin. Pelkäsin häntäkin. Puhumaton ihminen on pelottava. Olen jo monta vuotta kaivannut ympärilleni hymyä ja naurua. Onneksi työskentelen hyvässä työporukassa, jossa huumorinkukka kukkii ja työpäivän aikana saa nauraa, välillä ihan vedet silmissä. :slight_smile: Minä myös mietin sitä, että elämä on kovin lyhyt, mistä tietää milloin se on ohi. Se pitäisi käyttää niin, että ei tarvitsisi vanhainkodissa sitten harmitella. Minä en oikeastaan koskaan ole osannut nauttia elämästä, en ole antanut itselleni lupaa. Olen aina ollut parisuhteissa, joissa olen alistettu ja itse sen roolin olen ottanut. Olen hirveän tuomitseva ja jyrkkä itseäni kohtaan, aivan kuin minun tehtävä täällä maan päällä olisi kärsiä. Enpä usko.
Tajusin juuri, että en oikeastaan toivo enkä odota mieheltäni enää mitään. Tämä tyytymättömyys, mikä minussa on, ei johdu miehestäni, vaan itsestäni. Toivon itselleni rohkeutta elää omanlaista elämää ja oivallusta siihen, että voin päästää irti. Minun ei tarvitse kysellä keneltäkään lupia yhtään mihinkään. Olen tilivelvollinen vain itselleni.

Ai että tuttua tekstiä tuo vanhainkoti-idea.

Hei. lukaisin ketjun pikaisesti ja tuli ajatus mieleen jonka nyt kirjoitan. Jokaisessa pitkässä liitossa tulee aikoja jolloin liitto natisee liitoksistaan. Oli siellä juoppo tai ei. Mielestäni se olis aika herättävä ajatus että miettii miksi menin naimisiin juuri tuon ihmisen kanssa? Oliko hän ihana ja mukava? Kuinka paljon rakastinkaan häntä silloin?
Mikä muutti tuon kaiken? Tuliko pettymyksiä liikaa? Miksi ei voi suhtautua niihin toisella tavalla, antaa anteeksi?
Olen entinen alkoholistin puoliso ja nyt täysin raittiin miehen puoliso, pitkä liitto takana meilläkin. Tyytymättömyys valtaa minunkin mielen välillä. Kaikki tuntuu pelottavan ahdistavalta, olenko jälleen epäonnistunut?
On hirveän vaikeaa niellä totuus itsestäni että minussa onkin korjaamisen varaa. Ei siten että lähtisin itsekkäästi omaa huvia ja haluja täyttämään muualle, liiton ulkopuolelle, vaan yhdessä tuon miehen kanssa. Hänen jota niin kunnioitin ja rakastin vuosia sitten. Mieheni osaa olla kielteinen ja aika vaativaa on hänen kanssaan toimeen tulla, joten ensihuuman häivyttyä on pitänyt vain opetella tulemaan toimeen.
ex-avioliitossa holistin kanssa tein sen pahan virheen että lähdin hakemaan sitä “omaa” elämää muualta. no, itseäni pahiten vahingoitin, se kun nielaisee mukanaan ja siitä onkin vaikeaa irti päästää. Tunteesta että jossain on parempi kuin tämä missä olen. Ehkä haluan varoittaa etten enää niin tekisi enkä tässä liitossa aio niin tehdä. enkä edes ajatella. vaikkei sitä seksiä ja hellyyttä aina ole niin paljoa tarjollakaan.

Minä olen aikoinani katsonut omia puutteitani pitkään ja hartaasti pitkässä terapiassa. Kivuliasta ja samalla helpottavaa. Olen pudonnut sieltä kaikkivoipaisuuden jakkaralta, missä aiemmin täydellisenä seisoa tökötin varmana siitä että miehessäni on kaikki vika ja minä olen se marttyyri joka palkitaan jollain ihanalla kun tarpeeksi kauan kärsin. Helpottavaa se oli siinä mielessä, että sain luvan tulla tavalliseksi tallaajaksi, jolla on samoja ongelmia kuin muillakin ihmisillä ja joka kokee samoja tunteita kuin muutkin ihmiset.

Tuota hieman ihmettelen, kun kehotat hakemaan sitä omaa elämää yhdessä miehen, joka on siis tällä hetkellä aktiivisesti juova alkoholisti, kanssa. Mitä tarkoitat? MInulle se oma elämä tarkoittaa sitä, että teen hyviä asioita, joista pidän ja jotka edistävät MINUN hyvinvointia, siitä huolimatta että puoliso juo. Minä en tiedä, että mitä yhteistä meillä voi olla, kun mies on humalassa/laskussa/nousussa. Silloin kaikki pyörii vain alkoholin ympärillä. Ei siinä ole mitään sijaa meidän yhteisille asioille. Tuo seksin puute on pienin harmi, enemmän minua vaivaa toisen alkoholismi ja siihen kuuluvat lieveilmiöt. En jaksa tällä hetkellä mitään eroa ajatella, vaan olen päättänyt alkaa elämään sitä omaa elämää, joka minulla ei tarkoita kuitenkaan sivusuhdetta.

Huomenta. Taas uusi ihana aamu, ilman katkeruutta ja kaunaa.
Löysin uskon Korkeimpaan Voimaan, Jumalaan sellaisena kuin Hänet käsitän. Itseni ja ongelmieni liiallinen ajatteleminen ehkä loppui, toisen huonojen puolien ajatteleminen ja eläminen sellaisessa kuplassa, että sitten kun tuo toinen on sellainen ja tällainen niin olen onnellinen. Yhtäkkiä vain tajusin että elämässä voi tapahtua mitä vain ilman että siihen voin vaikuttaa tai tehdä siitä muuta kuin mitä se on. Muut ihmiset, asiat, eläimet tekevät mitä tekevät enkä voi sille juuri mitään.
Olen elänyt suurimman osan aikuisikää alkoholistisessa ympäristössä, hauskaa ja mukavaakin aikaa oli, pikkukaljoissa ollaan niin iloisia että. Muttei sitten kohta olekaan hauskaa. Pikkuhiljaa muutuin kuitenkin perheen hallitsijaksi, rahat ja velat tuli minun kontolle, kun toisesta ei enää ollut kumppaniksi siihen. Minä muutuin sisimmässäni.
Olin jo lapsena nähnyt miten mies murtuu ja muuttuu masentuneeksi, tosin en silloin sitä tiennyt, enhän tiennyt edes minkälainen on “oikea mies”. Miehiä oli hyvin erilaisia lapsuudessa lähiympäristössä. Samoin naisia. Minusta kasvoi sitten tällainen, meitä on sisaruksia monta ja jokainen ihan erilainen, vaikka sama ympäristö, tosin kasvatuksessa oli hieman eroavaisuuksia, poikien ja tyttärien välillä sekä nuorimman ja vanhimmankin. Maailmalla olemme jokainen sisarusparvesta menestyneet kukin tavallaan.
Kirjoittelen tähän ihan vain itseni takia. Olen kulkenut Al-anon ryhmässä vuosia ja saanut paljon apua sieltäkin, mutta ehkä parhaimman avun sain kun tulin uskoon. Jotenkin vain loppui pelko ja hätä. Pikkuhiljaa tajusin etten ole yksin ja elämä ei aina mene niinkuin minä haluan tai mihin kovasti pyrin. Toisaalta se mitä Al-anonissakin paljon puhutaan on se että kun toisia auttaa auttaa myös itseään. Ja kun keskittyy muiden auttamiseen niin omat ongelmat jäävät hieman taka-alalle ja saa lisäaikaa ja helpotusta mieleen. Niin sitten kun on rauhoittunut voi miettiä uusiksi ettei tee kovin suuria päätöksiä vihan vimmassa.
lapsuudessa oli myös juopon perhe ja muistan miten se oli säälittävän näköistä ja alakuloista, hieman aina jotenkin vihaista ja kireää. Ei sitä kuitenkaan ajatellut sen enempää vaan olin perheen tytön leikkitoveri. Nyt kun muistelen niin jokaisessa perheessä oli ihan omannäköisensä ilmapiiri, kahta samanlaista ei ole.
Kuten ei ole kahta samanlaista aviopariakaan, jokainen pari elää omaa elämäänsä. En tiedä miksi tätä kirjoitan mutta kait ihan itseni takia että kunnioittaisin omaa parisuhdettani ja etten vertaisi sitä muihin, tai toivoisi jotain sellaista mitä muilla on. Tai muistelisi aina vain miten alkoholistimieheni joi ja joi tai muuta pahaa mitä hän teki. Hän vastaa itse omista tekemisistään en minä, minä vastaan vain siitä mitä itse teen tai olen tekemättä. Anteeksianto ja armo kuuluu kaikille.

Päätin ajatella täsä asiaa järjellä tunteiden sijaan ja pyysin apua perheneuvolasta. Lastensuojeluilmoitushan tästä tulee, osasin kyllä odottaakin tätä. Tosiasia on, että mieheni ei pysty/halua lopettaa alkon käyttöään ilman apua. Tiedän myös sen, että alkoholin käyttö ei ole rikos, aikuinen ihminen voi kävellä kauppaan ja ostaa lastin kaljaa jos haluaa. Eli tämäkäänhän ei miestäni raitista, luulen että tämä minun tekoni, kun “uskallan uhmata” ja ottaa tähän ulkopuolisia mukaan, voi laukaista vielä jopa pahemman juomaputken. Huokaus. Haluan kuitenkin kaiken mahdollisen avun, en halua rikkoa perhettä. On tämä vaikeaa.

Mielestäni olet oikealla tiellä kun haet apua. Niinhän ne jotkut viisaat sanoo että pitää ottaa järki avuksi. Ja pysyä siinä.
Voi olla että miehesi vielä joskus kiittää sinua siitä että hait perheelle apua.
Voimia!

Niinhän siinä kävi, että mies suuttui. Kirosi ja lähti kävelemään. Tuli hetken päästä takaisin kuin myrskynmerkki ja aikoo kuulemma huomenna hakea asunnon itselleen. Minun ei hänelle kuulemma tarvi sanoa sanaakaan, tein “viimeisen virheen” hänen kanssa. Voi että minua surettaa.

No anna miehen hommata asunto huomenna torstaina! tulee kotiin ihan erilainen fiilis kun energiasyöppö on poissa. yllätyt!

En aio estellä. Tottakai hän saa tehdä niinkuin haluaa. Sanoinkin hänelle, että itse sitten sen päätöksen teet. Tuntuu vaan pahalta, että näin se kaljan juonti on tärkeämpää, kuin oma perhe. Noin vaan hän on valmis jättämään perheensä. Pelottaa vaan miten selviän sitten. Tietenkin mieheni on humalassa nyt, oletan ainakin että jonkin verran on ottanut. Raivostui, kun nyt tämä hänen kaljan juontinsa ei ole enään salaisuus. Kyllä hän tietää, että lastensuojelu puuttuu tähän kovalla kädellä. Voihan se tietenkin herättää pelkoakin, joku tulee hänen ja kaljan väliin.

Voimia ja viisautta. Voi olla että miehesi on myös peloissaan ja uhoaa vain tai sitten ei. Teit oikein kun haet rauhaa kotiin ja et hyväksy kaikkea.
Muuten sellainen asia että vahingossa vai miksi käsiini osui jossain Suomen perustuslaista kirjanen ja siinä oli kyllä sellaista tekstiä että sain voimaa ja rauhan mielelle että tein oikein. Siinä sanottiin jotenkin niin että jokaisella kansalaisella on kotirauha. Ja kukaan ei saa toista ihmistä uhata millään tavalla. Oli siinä muutakin joka antoi voimaa. Eli tuollaisetkim itsestäänselvyydet kun ne lukee jostain ja ne on ihan lakiin merkitty niin tajuaa että miksi annan jonkun tyrannisoida perheen elämää humalassa.
Voimia kaikille!

Pelottaa. Enkä oikein tiedä edes että mikä. Yksinjääminen, talous, lasten kanssa selviäminen, KAIKKI. Pidän itsestään selvänä, että mies ei ota vastuuta mistään. Ei ole ottanut tähänkään asti. Hän on vain käynyt töissä ja juonut. Ei muuta.
Kertokaa alkoholistista eronneet miten selvisitte?

Moi,niitä tarinoita löytyy vanhoista ketjuista. Ne joilla nyt juoppovapaa elämä ei täällä enää usein käy. Ovat onnellisesti uuden sivun elämässään kääntäneet esille.

Hei Kuihtunut,
Olet varmaan jo lukenut paljon alkoholismista ja siitä kuinka se sairastuttaa koko perheen. Teit sinä mitä tahansa, olet voimaton alkoholismin edessä. Ja alkoholisti on voimaton alkoholin edessä. Mutta tämä elämä on sinun elämä. Me emme tiedä onko meillä muuta kuin tämä yksi elämä, mutta jos näin on, mieti kuinka haluat sen elää. Me voimme tehdä paljon päätöksiä, jotka sattuu ja ovat vaikeita, mutta niiden jälkeen tulee uutta. Joku viisas sanoi, että ilman kriisiä ei ole muutosta.
Voimia!