Voisitteko kertoa kokemuksia, jos olette käyneet ryhmissä. Millaista on? Onko ollut apua? Entä sellaisia, jotka eivät kokeneet saaneensa mitään?
Olen miettinyt käymistä, mietityttää vaan, että sivuilla sanotaan, ettei tapaamisissa kommentoida toisten kertomia… Mitä siellä sitten tehdään? Ahdistaa myös ajatus jostain hengellisestä lässytyksestä, vaikkei kuulemma uskonnollinen ryhmä olekaan.
Olen käynyt ryhmissä ja saanut sieltä apua. Se, ettei kommentoida toisten kertomia, tarkoittaa sitä että kukaan ei arvostele sinua eikä anna neuvoja siitä mitä sinun pitäisi tilanteessasi tehdä. Jokainen jakaa oman tarinansa aiheeseen liittyen: mitä on kokenut, miltä se tuntuu/tuntui, mikä on auttanut.
Hengellisyys kuuluu ainakin luettavissa teksteissä. Siitäkin on jokaisella oma näkemyksensä, jonka voi joko jakaa tai olla hiljaa. Yleensä aloitusvaiheessa fokus on ihmisillä omassa tilanteessa ja käytännön asioissa.
Jäsenten joukossa on ateisteja, eri uskontojen edustajia ja agnostikkoja.
siitä vaan kokeilemaan, eipä siinä mitään menetä paitsi ehkä kurjuutensa.
Mä en osaa sanoa näistä “aikuisten ryhmistä” yhtään. Mutta liki 20 vuotta sitten kävin noin vuoden ajan kait vai pidempäänkö “lasten ryhmässä”, kun vanhemmat on alkkiksia. Eihän me puhuttu niissä mitään sellasta niinku puhumalla puhumista, touhuttiin ja tehtiin kaikkee ja juotiin aina ihan himskatin hyvää vadelma mehukattia lopuks. Mä en jostain syystä kauheesti siel viihtynyt, mutta se johtui lähinnä matkasta sinne, huomasin jo silloin että mun oli vaikee oppia kulkemaan ja pelotti et jos isosisko ei tuukkaan mun kanssa niin en osaa mennä sinne.
Se “uskonnollisuus” kannattaa unohtaa vallan! Jos se on sama pykälä kuin AA:ssa tarkoittanee lähinnä sitä että on jokin jolle luovuttaa omien harteiden sijasta ne isoimmat huolet joita se alkoholismi on aiheuttanut. Vähän niinku toiset uskoo vaikka kohtaloon, tai luontoäitiin tai sitten siihen kaikkien parjaamaan - mistä on iso kirjakin olemassa. Se että luovuttaa ne isoimmat huolet sen jonkin muun kannettavaksi, auttaa käsittelemään niitä ja kannattaa ja tuo jännällä tavalla voimaa jaksaa.
Tuosta olen kyllä vähän kade uskovaisille ym., että pystyvät sysäämään huolensa jonkun ‘korkeamman voiman’ kannettavaksi. Olisihan se varmaan helpottavaa. Mutta en ole ikänäni käsittänyt, miten se tapahtuu, vaikka olen asiaa paljon pohtinut.
Suvussa on laumoittain kristittyjä ja tuttavissakin eräs, joka saa todellista iloa ja tukea uskostaan. Mutta muhun ei vaan kolahda. Uskon kuitenkin, että hengellisyys voi olla voimavara ja pidän esim. Äiti Amman kaltaista valaistunutta kiinnostavana…
usein kuulen juttua sellaisilta, jotka eivät ole käyneet, että uskontoa.
Ne jotka ovat käyneet, eivät ikinä sano, että älkää menkö sinne, siellä on uskontoa ja ihmiset kamalia. Jostain syystä.
Varmasti apua on, koska ei se turhaan varmasti ole levinnyt maailmanlaajuiseksi asiaksi.
Mene ihmeessä Al-anoniin! Minua auttoi ehkä elämäni pahimmalla hetkellä se ensimmäinen käyntikerta: siellä ymmärrettiin ja kuunneltiin ja sain tunteen etten ole yksin. Voimaannuin jo kerrasta! Kuten itse ensimmäisellä käyntikerrallani sanoin, oven avaaminen ja sisään astuminen oli uskomatoman pelottavaa, kun istuin kokouksessa en enää ymmärtänyt mitä pelkäsin. Jumala mainittiin tasan tyyneysrukouksessa lopussa, ehkä päivän tekstiin, joka kokouksessa luetaan, saattaa joskus liittyä Jumala. “Uskovaisia” ryhmässäni en huomannut kuin yhden. Rohkeasti vaan paikalle!
