Ajoittain yksinäinen

Ajattelin nyt kirjoittaa tänne, kun en tiedä minne muuallekaan avautuisin. Äitini on alkoholisti, paitsi omasta mielestään. Hän on arkisin päivätyössään ja on onnistunut aina hoitamaan sen. Se sijaan perjantaisin juominen alkaa. Niin sanottu ”siivouskalja(t)”. Sen jälkeen tarvitaan toki saunakalja(t). En tiedä onko seuraavilla kaljoilla/drinkeillä nimiä. Olen lähes kolmenkymmenen enkä elämässäni muista äidin viettäneen montaa selvää viikonloppua.

Jos perjantaina sattuu olemaan jotain pakottavaa menoa eikä viikon kaljaa saakaan riittävästi, se korvataan lauantailla. Joskus lauantait menee joka tapauksessa. Varsinkin jos jo aamulla on pitänyt aloittaa tasoittavilla. Arki-iltoina saattaa mennä muutama ja lomia ei taida kannattaa mainitakaan.
Muutin 18-vuotiaana pois kotoa ja olemme kuitenkin ihan väleissä. Äiti on ymmärtänyt ettei perjantaisin minulle kannata edes soittaa. Tai vaikka soittaisikin en kuitenkaan vastaa. En kykene keskustelemaan hänen kanssaan heti kun kuulen alkoholin vaikutuksen hänen äänessään. Taisin saada tarpeekseni kotoa asuessani. Puheenaihe myös vaihdetaan jos joskus selvin päin hänen kanssaan koittaa ongelmasta keskustella. Kun sitähän ei ole olemassa.

Olen avioerolapsi. Alle kouluikäisenä viikonloppumuistoni koostuu lähinnä lauantaiaamujen riidoista, joissa toimin vanhempieni erotuomarina. Tai sitten onnellisista vanhemmista terassilla, jolloin sain rahaa karkkeihin tai limsaan sekä sain itsekseni tehdä mitä ikinä halusin. Lopulta koulun alkaessa vanhempani erosivat. Isä pääsi eroon äidistä (ja alkoholista), minä en.

Sen jälkeen alkoikin sinkkuäidin lapsena oleminen. Jippii! Muistan karanneeni meillä olleita bileitä naapuriin nukkumaan, herättäneeni vesilasin avulla sammunutta äitiä aamulaivan hytistä kun pitäisi lähteä maihin, kulkeneeni kouluun väliaikaisten miesystävien kyydeillä jne…
Lopulta äiti löysi nykyisen miehensä ja meno rauhoittui. Enää jäi jäljelle nämä perjantai-illat, jotka toki sittemmin on laajentuneet. Välillä ottaminen pysyi varmaankin normaaleissa rajoissa. Toisinaan taas äiti löytyi lauantai –aamuisin ties mistä sammuneena (vessasta, keittiön pöydän alta, kylppäristä tms.). Pikkuveljeni kanssa pidettiin tätä lähes vitsinä. Onneksi äiti yleensä pysyi kuitenkin kotona. Ne illat, jotka päätyivät ulos kapakkaan, eivät aina päättyneet hyvin (ryöstettynä tai tavarat muuten hukassa). Teini-ikäisenä yritin joskus pyytää kavereitani yökylään. Äiti saattoi ympäripäissään tulla tarjoilemaan meille yläasteikäisille drinkkejä. Kavereiden mielestäni oli hienoa, että äiti on niin rento. Itse en pitänyt sitä kovinkaan hauskana.

Vaikka lopulta sitä tuli toki itsekin kokeiltua alkoholia. Ja sitä meni sitten lähes samaan tahtiin kuin äidilläkin. Kaverin kanssa pullollinen leijona-viinaa puoliksi ja kohta lennettiinkin diskosta ulos. Jotenkin onnistuttiin siitä rämpimään vielä kotiin hyvässä kunnossa. Eräänä aamuna heräsin siihen, että äiti siivosi oksennuksiani sängyn vieressä. Ei ollut lastensuojelu silloin samanlaista kuin nykyään, muutoin oltaisi oltu kyllä sen puolen asiakkaana.

Itsellä kuitenkin teini-ikäisenä löytyi muitakin intohimoja ja voi olla että saan siitä kiittää, ettei alkoholi ole kovin suuressa roolissa omassa elämässä. Harrastin aktiivisesti ja usein viikonloppuisin oli varhaisia herätyksiä. Usein anelin äitiä olemaan edes sen verran hiljaa, että saisin nukkua rauhassa aamuun. Yleensä turhaan. Eräs näistä aamuista oli, kun olin 18-vuotias ja juuri saanut avaimet ensimmäiseen vuokra-asuntooni. Heräsin aamuyöllä, kun äiti oli tullut kapakasta kotiin ja vietti jatkoja taksijonossa bongaamansa minun ikäiseni pojan kanssa. Jatkoivat siis juomista meillä. Se riitti minulle, keräsin tärkeimmät kamani urheilukassiin ja vietin loppuyön uuden asuntoni lattialla. Siinä siis ensimmäinen yö omassa asunnossani.

Miksi nyt sitten kirjoitan täällä. Jo kymmenen vuotta omassa kodissa eikä äidinkään kanssa ongelmia. En kuulu alkoholin täyteiseen puoleen hänen elämässään. Emme tee viikonloppu- tai lomareissuja yhdessä. Tai oikeastaan mene mihinkään missä joutuisimme viettämään yötä. Asumme riittävän lähekkäin, että kyläilyt onnistuvat. Muutoin olemme ihan hyvissä väleissä. Käymme yhdessä syömässä tai ostoksilla.
Olen nyt jäänyt miettimään sitä, onko tämä lapsuus vaikuttanut minuun. Tuntuu että muilla on vastaavia kokemuksia ja he saavat elämästään kiinni. Eihän minun kokemukset ole lainkaan pahimmasta päästä, vaikkakin alkoholistin lapsena eläminen ei ole ollut ainut ongelma nuoruudessani. Silti tekisi mieli syyttää näitä kokemuksia siitä, etten kykene elämään parisuhteessa. En ole koskaan seurustellut ja tuntuu että jopa läheisyys on uskomattoman hankalaa. Ahdistun suunnattomasti jos joku tulee liian lähelle. Toisaalta taas kosketus, halaus on juuri sitä mitä eniten kaipaan. Olen joskus miettinyt terapeutilla käyntiäkin. Mutta miksi. En ole hullu. Ja ulkoapäin katsottuna näyttää siltä että minulla menee elämässä todella hyvin. Hyvä koulutus, hyvä työpaikka, ulospäin suuntautunut sosiaalinen luonne… En edes tiedä mistä lähtisin terapiaa hakemaan. Terveyskeskuksestahan minut naurettaisiin ulos. Eiköhän heillä ole riittävästi niitä todella apua tarvitsevia.

Tästä kirjoituksesta tulikin ihan älyttömän pitkä! Kiitos jos jaksoit lukea sen. Toinen kiitos, jos jaksat vielä kommentoida ja antaa minulle ajattelemisen aihetta. Olen yrittänyt löytää tilanteeseen tapoja, jolla ottaisin viimein itse vastuun itsestäni syyttämättä lapsuutta. Niinhän se on että kaikki joutuvat toipumaan omastaan. :slight_smile:

Halusin vain kertoa, että luin kirjoituksesi. Valvon itse täällä yöllä pitkästä aikaa miettien lapsuuttani ja samanlaisia asioita kuin sinäkin: Miten lapsuus on minuun vaikuttanut ja pitäisikö hakeutua terapiaan. Samalla mietin juuri tuota, että miksi menisin, kun ongelmani eivät luultavasti ainakaan näy ulospäin. Minulla on hyvä työ, omakotitalo, parisuhde ja eläimiä. Pidän hyvää huolta itsestäni ja terveydestä. Mutta jos katsoo syvemmälle niin olen ihan hajalla ja täysin sekaisin varmaan. En vain tuo niitä esiin ja hymyilen kaiken piiloon. Luulisin, että minun täytyisi käydä jossain puhumassa.

Tänään pitkästä aikaa itkin saunassa yksin. Itketti niin, että koko kehoni tärisi ja sain nyt päänsäryn itkemisestä. Halusin itkeä piilossa ja salata itkun mieheltäni. Hän kuitenkin huomasi kasvoistani, että olen itkenyt ja kysyi huolestuneena miksi olen itkenyt. Kielsin monta kertaa, etten varmasti ole mitään itkenyt, mutta kun hän otti minut kainaloonsa itku alkoi aivan älyttömänä uudestaan enkä kyennyt yhtään hillitsemään sitä. Sain vain kerrottua, että minulla on niin kamala ikävä isää. Olen kanssa kolmekymppinen ja isäni on tuurijuoppo. Hän kun alkoi juomaan niin kaikki hajosi jokakerta. Hän joutui putkaan, sairaalaan ja oli aina myös hyvin itsetuhoinen. Hänelle tuli alkoholipsykooseja ja hän alkoi sekoilemaan hyvin pelottavalla tavalla. Näki järkyttäviä näkyjä. Hän riehui. Hajotti paikkoja. Kaikki puukot piti piilottaa ja monet kerrat piti itsekin olla piilossa omalta isältä. Selvinpäin hän oli kuin eri ihminen. Kaikkki vain hajosi käsiin hänen juodessaan ja seotessaan. Nyt hän ei ole juonut pariin vuoteen mutta hänen persoonansa on muuttunut täysin. Hän ei enää pidä yhteyttä. Ei soita enää ikinä. Ei kysy kuulumisia enää. Hän on eristäytynyt. Käy töissä ja elää äidin kanssa joka kärsii kotona isän vuoksi. Me rakennamme taloa ja tarvitsisin niin kovasti isän tukea ja neuvoja. Edes sitä, että hän soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu. Edes joskus. Mutta hän ei soita. Minulla on nyt aikuisena ihan valtava ikävä isää ja en tiedä olenko vihainen vai surullinen. En tiedä mitä tunnen. Nyt huomaan ajattelevani itse rumia isästä. Että hän on minulle kuollut. Että olen isätön ihminen. Että isäni elää mutta minulla ei ole isää.

Minulla ei ole juurikaan neuvoja sinulle. Ehkä meidän kummankin kannattaisi varata jonnekin aika ja käydä jossain juttelemassa. Kävin itse muutaman kerran juttelemassa alkoholistien aikuiset lapset tukipalaverissa. Koin siell äkuitenkin ahdistusta, koska en kyennyt puhumaan mistään itkemättä ja en halunnut itkeä muiden nähden. Tiedätkö sinä aikuiset alkoholistien lapset foormurin netissä? Katso googlella sen sivu, en muista sitä nyt ulkoa. Siellä on paljon kirjoituksia samoja kokeneilta. Kaikkea hyvää sinulle toivottelen!

voitko itse soittaa isällesi ja kysyä neuvoa, turhaan odotaa että isä soittaa, isä voi luulla että “häntä ei tarvita”.
Älä odota ja kalastele huomiota, vaan soita kuin ihmiselle ja kerro mitä sulla on asiaa. Voi olal että isä ei silti soita takaisin, mutta itse olet soittanut ainakin.Toivottavasti saat välit kuntoon.