Ajatusten virtaa

Kun retkahdukset rupee olemaan jokaviikkoisia, niin onko ne enää retkahduksia vai onko se tuurijuoppoutta? Vai mitä se on? Miksi mun pitää tehdä isot päätökset? Miksi mun pitää olla aikuinen? Miksi mun pitää tehdä päätöksiä jotka vaikuttaa lasten loppuelämään? Miksi se ei voi päättää mitään? Miks mun pitää tehdä ratkaisu siitä laitetaanko talo myyntiin. Ja kun joka ikinen pensas ja kukka on mun omin kätösin istuttama.Joku vierasko niistä kohta huolehtii? Meidänhän piti asua tässä eläkeiässäkin vielä. En haluu kerrostaloon!
Ihana kun lapset saa leikkiä omalla pihalla. Kaikki kaveritkin asuu täällä. Kerrostalossa pitää olla hiljaa, huomioida naapurit. Ei siel saa olla elämisen ääniä. Sossunluukulleko mä meen. Ei mul oo töitä. Mitä ihmettä mä teen? Mistä saan rohkeutta? Mistä voimia? Miks mun pitää päättää…

Hei!
Jostain se voima viimeseltä tulee, usko vaan. Minä olen vuosia jo harkinnut avioeroa ja joteski nyt oli aika kypsä. Kotonamme asiat ovat vain menneet huonompaan suuntaan ja havahduin todella, että tätäkö haluan itselleni ja lapsilleni loppuelämäksi?
Tänään kävin asuntoa katsomassa ja huomenna kirjotetaan sit vuokrasopimus. Mies ei vielä tiedä, jännittää. Mutta päätöksessäni nyt pysyn ja lähden. En enää usko yhteiseen hyvään tulevaisuuteen, nyt uskon itseeni ja luotan siihen, että tulen pärjäämään ja voimaan paremmin ilman miestäni.
Minullekin on ollut tärkeitä oma talo, piha ja puutarha, mutta ajan kuluessa ja pahoinvoinnin lisääntyessä, ne eivät ole tuottaneet iloa.
Tärkeintä on kuitenkin oma sisäinen hyvinvointi, vapaus olla oma itsensä, ilman pelkoa ja häpeää.
Ja ennenkaikkea lasten etu olla lapsia ja iloita lapsuudesta!
Voimia sinulle ja meille kaikille!

Retkahdus on ‘sairauskohtaus’ alkoholistilla, siis sellaisella joka on tunnustanut tilansa ja hakenut apua. Tilanteen jälkeen pyrkii varmistamaan kaikin mahdollisin hoitokeinoin sen, ettei se toistu. Jokaviikkoinen juominen on ihan vaan tavallista juomista.

Jos kumppani juo ja suhteessa on lapsia, niin toisen vaan on pakko olla aikuinen. Se on hinta siitä, että on päättänyt joskus haluta lapsia. Lapsesi ansaitsevat jonkun, joku turvaa heidän henkisen kotinsa. He kyllä sopeutuvat pienempäänkin kotiin, kunhan se on turvallinen.

Onnea matkaan!

Aloittaja, ihan kuin minun ajatukseni olisi kirjoitettuna :open_mouth:
Noihin kysymyksiin mun lisä kysymys on että jos päätän erota, miten se sitten tehdään. Vuokraan kämpän ja häivyn sinne, jätän lapun pöyrälle että heippa kun pelkään että käy muhun kiinni vaikka ei sitä ookkaan ikinä tehnyt… Mutta miten muut asiat hoituu, miten opiskelijana elätän lapset? Saako elatusmaksuja vasta sen 6kk harkinta ajan jälkeen kun avioero virallistetaan? Käynkö sossulta kysymäs vai mistä tässä aloitan?

Nyt se on tajunnu etten jaksa enää. Ja nyt vihdoin uskonu, että parasta kun se lähtee ja me jäädään lasten kanssa. Sanoin, että on tervetullut AINA selvinpäin. Katsottaisiin rauhassa mihin suuntaan asiat lähtee kehittymään. Soitti jopa parista asunnosta! Tuntuu, että nyt lähtee asiat eteenpäin. Mies on asiaa potenut ryyppäämällä entistä enemmän. Minulla on taas ollut todella energinen vapautunut olo pitkästä aikaa.

Taas mieleen tulvii silti ajatuksia. Onko tämäkin mahdollistamista? Nyt on juopolla kämppä jossa ryypätä. Ei vastuita. Vaimo hoitaa lapset ja hommaa hoitopaikat yms. Mutta sitähän se on ollut tähänkin asti. Ei ole voinut mieheen luottaa. Jos olen muualla, tulee lapsilta viestiä: “Iskällä on viinaa”. Kohta uusi viesti: “Iskä hoipertelee ja puhuu oudosti”. Ja kun pääsen kotiin on iskä jo nukkumassa vaikka lapset hereillä. Tiedän, että jos jatkamme saman katon alla masennun totaalisesti. Se on vaan ajan kysymys. Silti takaraivossa piilee epäilys. Onko tämä oikea ratkaisu. Onko tämä miehelle ovi nopeampaan turmioon? Onko minun tehtävä sitä edes miettiä?
Hoidoissa on käyty jo keväällä, mutta apu ei tullut sieltä. Uudelleen ei hoitoon halua. Ehkä oikeaa halua lopettamiseen ei ole vielä. Tuleeko koskaan?
En uskalla edes ajatella kuinka vaikeaksi kaikki käytännön asiat menee jos mies todella pois muuttaa. Ahdistaa ajatuskin yksinhuoltajana olosta. Siksipä en sitä pahemmin jaksa miettiä. Päivä kerrallaan. Vaihtoehtoja ei minusta oikein ole.
Voi kun olisi jo se päivä kun voisin katsoa ajassa taaksepäin ja todeta, että tein oikean ratkaisun.

Paljon voimia sinulle!

Kun mietit teetkö oikean ratkaisun, voit miettiä kuinka elämä jatkuisi jos pysyisitte yhdessä. Miehesi on yrittänyt päästä irti viinasa muttei kyennyt - ja nyt ei haluakaan. Olisiko yhteinen elämä lisää kertoja, jolloin lapset viestittävät hätäänsä sinulle, lisää huolta ja tunnetta, että on vastuussa toisesta ja hänen juomisestaan? Kun tosiasiassa jokainen aikuinen, järjissään oleva ihminen vastaa itsestään! Selvennykseksi, olen raitistunut alkoholisti, en juoppojen haukkuja. Miehesi on vastuullinen kun haluaa muuttaa. Teidän ei lasten kanssa tarvitse katsoa ja myötäelää hänen valitsemaansa raskasta elämää. Hän taas saa juoda niin paljon kuin haluaa ja koska haluaa - tai herätä oikeasti ongelmaansa ja hakea siihen apua itsensä vuoksi, ei näyttääkseen perheelle.

Eroaminen on aina raskasta, ja yksinjäämisen pelko taitaa olla niitä kamalimpia. Koin sitä itsekin paljon kun erosin 30 vuoden suhteesta. Sitten aloin paloitella asiaa, mikä muuttuu oikeasti? Ja huomasin, että todennäköisesti olen yksinäisempi onnettomassa aviosuhteessa kuin eronneena. Näin myös oli minun kohdalla, ja voi olla myös sinun kohdallasi. Apuakin voi saada helpommin kun kotona ei ole toista vanhempaa jonka periaatteessa pitäisi huolehtia lapsista - kuka suostuu lapsenvahdiksi jos lasten lisäksi täytyisi hoitaa tai sietää kännistä miestä? :confused:

Minua auttoi, kun yritin katsella tilannetta ulkopuolelta, ja ilman liikoja tunteita miettiä käytännön asioita. Lapset on ja pysyy, ja niille jää paljon enemmän energiaa kun oma oleminen helpottuu :slight_smile: