Ajatuksia aiheesta "minustakin tuli alkoholistin vaimo"

Kotikanava
1

Niin kuin varmasti moni muukin, luettuani muiden tarinoita ja kypsyteltyä ajatuksiani, päätin kertoa oman tarinani elämästä alkoholistin vaimona.

Olen yli neljäkymppinen, kertaalleen eronnut ja lapset täysi-ikäiseksi kasvattanut vaimo, alkoholistin vaimo.
Olen ollut mieheni kanssa kolme vuotta ja jo hyvin varhaisessa vaiheessa rekisteröin epätavallisen alkoholin käytön. Oikeastaan ennemminkin huomioni kiinnittyi siihen, miten mies saattoi olla silminnähden päihtynyt, mutta en ollut nähnyt hänen juovan yhtään olutta/siideriä/lonkeroa. Muistan kyllä kerran, jolloin siivotessani mieheni asunnossa, löysin tyhjän leijonapullon kodinhoitohuoneen kaapin alta. (Tuolloin en vielä osannut edes kuvitella, että tulisin löytämään noita leijonapulloja mitä eriskummallisimmista paikoista.) Todellisuus valkeni minulle jokusen kuukauden kuluttua, hetkellä, jolloin olimme päättäneet muuttaa virallisesti samaan osoitteeseen. Rankan riidan päätteeksi kuulin ensimmäiset lupaukset siitä, että juominen loppuu, jos tästä vain selvitään. Ja minä uskoin!

Aikaa tuosta on kulunut ja nyt elämme tilanteessa, jossa mieheni juo lähes päivittäin kirkasta, toisinaan menee aikoja, jolloin “selvitään” muutamalla oluella tai siiderillä. Toki välissä on ollut raittiitakin aikoja, pisin parin kuukauden mittainen. Tavallisesti raittiutta kestää se parisen viikkoa ja sitten tulee se jokin, joka laukaisee jälleen tarpeen juoda. Määrissä puhutaan suurin piirtein 0,5 tai 0,7 litran pullosta kirkasta päivässä. Määrä riippuu ihan siitä, kuinka “rankkaa” on ollut. Toki joskus vähempikin riittää, jos mielekästä tekemistä on riittävästi, toisinaan tarvitaan se toinenkin puolilitrainen.

En tiedä, kuinka tavallista on, että alkoholisti itse myöntää ongelmansa. Mieheni on ihan itse sanonut olevansa alkoholisti. Olemme käyneet useita keskusteluja siitä, miten tähän tilanteeseen on tultu. Juomisen historia ulottuu 90 -luvulle, jolloin alkoholi toimi mieheni mukaan unilääkkeenä vaikeassa elämäntilanteessa, jossa häntä revittiin moneen suuntaa, jolloin hänen piti olla se vahva ihminen. Vuosien saatossa alkoholista muodostui ongelma ja miehestä alkoholisti.

Lukiessani muiden tarinoita, pystyn samaistumaan niihin. Ehkä ne eivät mene ihan samaa rataa, kuin mitä meillä. Juominen ei ole oikeastaan koskaan ollut niin rankkaa, että mieheni olisi oksentanut muualle kuin pyttyyn tai esimerkiksi laskenut alleen. Olenhan minä saanut ihan fyysisesti muutaman kerran tuntea alkoholin nahoissani. Tosin yleensä syy siihen, että mies on raivostunut on ollut hänen mukaansa minussa. Olen jankuttanut tai jotain, joka on saanut hänet raivostumaan. Silti, ei mikään oikeuta käymään toiseen käsiksi, kuristamaan tai tönimään niin voimallisesti, että kaatuu. On vain ollut helpompaa siinä tilanteessa olla hiljaa. Laskujeni mukaan mieheni on kolme kertaa käynyt minuun käsiksi. Viimeisen kerran jälkeen totesin, että seuraavan kerran kun näin tapahtuu, lähden. Ilmeisesti hän tuntee minut niin hyvin, että tietää minun olevan tosissani, sillä kiinnikäymistä ei tämän jälkeen ole ollut, vaikka ääntä onkin kohotettu kerran jos toisenkin. Vahvuutemme on onneksi se, että pystymme riidan päätteeksi puhumaan asioista, joista riitä on syntynyt.

Ulkopuolisen silmin elämämme on mallillaan. Meillä on molemmilla vakituinen, hyvä työpaikka. Asumme omakotitalossa, pihassa on uusi auto, matkustelemme. Pidämme molemmat puutarhatöistä ja metsässä liikkumisesta. Elämämme varasti monen mielestä unelmaa, mutta he eivät tiedä sitä salaisuutta, joka elämäämme kätkeytyy.

Kuten aiemmin kirjoitin, mieheni myöntää olevansa alkoholisti ja tästä on puhuttu monet kerrat. Ehkä siitä syystä, että asiasta voidaan meillä puhua, olen itse käynyt omat “keskusteluni” itseni kanssa siitä, että tässä meidän elämässä on kuitenkin paljon niitä hyviä asioita ja rakastamme toisiamme, etten ole valmis vielä luovuttamaan.

2

"Kuten aiemmin kirjoitin, mieheni myöntää olevansa alkoholisti ja tästä on puhuttu monet kerrat. "

Joku muu saa vastata piemmästi, on hieman kiire.
Mutta tämä kuulostaa tutulta, musta tuntuu että nuo alkoholistit ovat ihan fiksuja ihmisiä. Tuo että suostuu puhumaan alkoholismista, muttei lopeta juomista koskaan, on vähän sen kuuloista että ostaa itselleen aikaa.
Koukussa oot, koska mies tarjoaa sinulle jotain mitä haluat, ja sinä vastineeksi kestät juomista.
Jos kestät niin siihenpä ei ole nokan koputtamista kenelläkään.
Mutta minulle ei enää mene läpi se, että alkoholismista puhutaan. Tiedän miten katarttinen ja vaikuttava se hetki on, kun saa kysyä alkoholistilta kaiken, mitä on halunnut ikinä kysyä ja sanoa kaiken, mitä on ikinä halunnut sanoa, ja alkoholisti “Kuuntelee” ja on “rehellinen”. Äkkiä siihen tuppaa kyllästymään, kun nämä keskustelut eivät koskaan johda muutokseen. Mutta toisaalta ilman niitä keskusteluja, mikäpä se silloinkaan auttaa. Se on vähän niin, että teit niin tai näin… Siihen toisen juomiseen ei voi vaikuttaa. Hyvä vaan, jos hän pystyy omaan käytökseensä vaikuttamaan yhtään. Muttai eipä kukaan juoppo varmaan ennen juomista suunnittele, että tällä kertaa on se kerta, kun muisti pätkäisee ja teen jotain mitä katua selvittyään.

3

hyvä, että myöntää olevansa alkoholisti, monet eivät edes myönnä. Eri asia sitten, haluaako tehdä asialle jotain. Tosta noin vaan ei juomista lopeteta, se on psyykkinen ja fyysineb sairaus tuo alkoholismi. Joka pahenee ja josta ei voi parantua. Ainoa lääke on raittius.
Sinun on mietittivä, mitä itse haluat. Pidettävä itsestäsi huolta. Alkoholistia et voi raitistaa. Hän voi jos haluaa sitä. Haluatko elää juovan alkoholistin kanssa?
Suosittelen lämpimästi sinulle Al-Anonia al-anon.fi

4

Tottahan se on, että pelkkä puhuminen ei paranna ketään, eikähän alkoholisti koskaan parane täysin. Kuten joku jossain totesi, ainoa lääke on täysi raittius. Olen kuitenkin todennut, että keskustelu on kuitenkin jo yksi askel lähemmäksi raittiutta (toivottavasti). Loppu on kiinni miehestä. Olen hänelle useasti sanonut, että minä en häntä voi raitistaa, se hänen on tehtävä itse.

5

Näinhän se on, alkoholistin on itse tehtävä päätös raittiudesta. Syitä juomiseen tuntuu vain olevan niin paljon.
Olenhan minä tätä meidän liittoa miettinyt, paljon. En ole vielä valmis luovuttamaan. (Tiedä sitten onko se luovuttamisen vai minkä pelkoa, mutta kun tämä meidän elämä on muilta osin hyvää ja mallillaan.)
Olen minä itseänikin miettinyt, että tätäkö minä haluan elämältäni?!

6

Pari ajatusta tulee mieleen… Kerroit, Tuttuajuttua, että pidätte molemmat puutarhatöistä ja metsässä liikkumisesta. Ja että pystytte puhumaan ongelmistanne, alkoholisti miehesikin tuntuu ymmärtävän osuutensa asioista. Tuohan on aikalailla, niin kuin oli meilläkin, ja piti perhettämme kasassa sen 20 vuotta… Itselleni on kuitenkin tärkeää, että puhumisen lisäksi tapahtuu teoissa jotakin. Meillä mies pystyi kerta toisensa jälkeen “ryhdistäytymään”, minkä jälkeen elimme seesteistä, mukavaa, turvallista ja onnellista perhe-elämää. Minä jaksoin toivoa, että mieheni pystyy niin paljon tsemppaamaan, että hiljalleen iän lisäännyttyä alkaisi entisestään ne vaikeammat vaiheet vähenemään. Toisin kuitenkin kävi. Ja nyt olemme tosiaan entisiä toisillemme.

Yksi niistä asioista, mihin myönnän avioliiton aikana sortuneeni, oli se, että koetin keksiä kaikenlaista mielekästä tekemistä, ettei miehen tekisi mieli lähteä baarikierrokselle. Niinpä meilläkin samoiltiin metsissä (myös miehen aloitteesta, nautti näet luonnosta ja liikunnasta), tehtiin pihapuuhia (niistä tosin ei niin nauttinut), kuntoiltiin yms. Pysyttelin viikonloppuisin mahdollisimman paljon kotona, koska helposti, jos minä lähdin johonkin, mies “livahti” sillä aikaa olusille. Siis silloin, kun oli se tietty vaihe menossa.

Meillä mies kävi minuun käsiksi vain kaksi kertaa yli 20 vuoden yhdessäolon aikana. Molemmat kerrat reippaasti päihtyneenä. Ensimmäinen lyönti tapahtui jo muistaakseni ensimmäisen yhdessäolovuoden aikana. Sain mustelman poskipäähäni ja päätin, että en piilottele tapahtunutta keneltäkään. Niinpä asiasta puhuttiin ihan reilusti mm. vanhemmilleni. Mieskin pystyi seisomaan tekonsa takana eli kantoi siitä vastuun. Seuraavaan lyöntiin meni varmaan seitsemän vuotta. Silloin sain silmäni mustaksi ja jouduin jäämään töistä pois. Kutsuimme kotiimme lääkärin, jolta sain sairauslomaa. Mies oli siinä läsnä ja kerrottiin (kerroin) taas ihan avoimesti, mitä oli sattunut. Ylipäätään noina kahtena kertana edellytin mieheltä tietynlaista peiliin katsomista eli en päästänyt häntä siinä mielessä helpolla, että tapahtunut olisi lakaistu maton alle piiloon.

Tuo viimeinen lyönti tapahtui keväällä -99 ja sen jälkeen elimme yhdessä vielä 15 vuotta. Olisikohan ollut 2009 kevätkesästä eräiden häiden jälkeen, jälleen kerran molemmat juovuksissa, mutta mies pahemmin, meille tuli sanaharkkaa. Meillä oli jo edelliset puoli vuotta ollut todella vaikeaa, mutta olimme juuri pääsemässä taas jonkinlaiseen yhteyteen, kunnes tosiaan tuossa kohtaa räsähti. Mies raivostui ja heitti imurilla sekä makuuhuoneemme että olohuoneen ikkunoihin sillä seurauksella, että sisäikkunat hajosivat pirstaleiksi. Nukuin lasinsirujen seurassa, mies taisi mennä yläkertaan, jos en väärin muista. Maanantaina mies kiikutti ikkunat korjattavaksi - vastasi siis taas seurauksista, mutta olihan tuo hänelle ja minullekin tosi kurja tapahtuma. Tuon jälkeen menikin muutama vuosi todella hyvin, ehkä parhaiten koskaan. Mies panosti hyvinvointiinsa ja perheeseemme tosi ihanasti, kunnes taas alkoi “juoksuttamaan”…

Nuo miehen maltinmenetykset eivät johtaneet koskaan siihen, että olisin alkanut häntä pelkäämään tai hyssyttelemään asioita. Jotenkin koin olevani niskan päällä, olinhan henkisesti ja psyykkisesti häntä paljon voimakkaampi. Sen kuitenkin opin, että en tieten tahtoen alkanut provosoimaan miestä, vaan otin asiat puheeksi sitten, kun tiesin sille olevan otollisempi maaperä. Eihän juopuneen mieli koskaan ota asioita vastaan mitenkään rakentavasti.

Mitä yritän tällä kaikella kertoa…? Ehkä sitä, että tärkeintä on tunnistaa omat tarpeensa ja tiedostaa, ettei elä niitä vastaan. Pitää pystyä lähtemään sieltä yhteisestä kodista omiinkin harrastuksiin ja ystäviä tapaamaan, eikä jäädä ns. neljän seinän sisälle miestä vahtimaan. Pitää myös saada elää turvallista elämää, jossa ei tarvitse hiipiä seiniä pitkin ja olla koko ajan tuntosarvet pystyssä siltä varalta, että mies räsähtää. Ja tosiaan, pitää oivaltaa, että ei ne puheet, vaan ne teot… Enkä tarkoita teoilla mitään hyvittelyä, vaan näyttöä siitä, että pystyy muuttumaan.

7

Kiitos “Hemmiina” kirjoituksestasi.
Tunnistan itseni ja toimintani kirjoituksestasi. Meillä mies ei käy baareissa vaan juo kotona.
Huomaan, että “harrastan” juurikin tuota vahtimista. Aika paljon olen vähentänyt yksin missään käymistä.

8

Hemmiina ehkä sekoitti nimimerkit, mutta kyllä idean kaikki varmaan ymmärsivät.

Minun mielestäni se raitistamisen idea pitää hylätä kokonaan. Ei kannata tuhlata omia voimia siihen, että yrittää raitistaa toista. Voi olla että itse haluaa keskustella asioista miehen kanssa, mutta jos taustalla on pienikin ajatus että tämä keskustelu nyt raitistaa miehen, niin uskon että se pitkällä tähtäimellä kuluttaa omia voimia.
Pitäisi olla aina tarkka siitä, että mitä tahansa tekee , tekee sen itsensä vuoksi, eikä siksi että toinen raitistuisi. Näin säästää omia voimia tilanteessa.
En tiedä miten muut tähän pystyvät, mutta itselleni oli ainakin vaikea alkoholistin kanssa keskustella ilman, että oli se pieni valistustarkoitus takaraivossa. Tai yrittää omalla esimerkillä näyttää, miten eletään.
Itselleni se oli mahdotonta, ja lopulta lakkasi kiinnostamasta. Aihe kiinnostaa edelleen, mutta itse alkoholistin kanssa yhteiselon olen päättänyt.

9

Joo, nimimerkit menivät sekaisin, sorry :slight_smile:

Tuosta raitistamisen yrittämisen turhuudesta olen täysin samaa mieltä. Pallo on sen toisen hallussa ja itse voi vain huolehtia itsestään ja siitä, että OMA elämä on oman näköistä ja oloista, riippumatta siitä juovasta läheisestä.

Minä pyrin myös viimeisimpinä yhteisinä vuosina “itsenäistymään” ja lopettamaan miehen “vahtimisen”. Kaitpa siinä onnistuinkin, mutta se vain kasvatti välimatkaa takaisin toistemme luokse. Ei ollut enää tahtoa eikä voimiakaan yrittää lähestymistä. Surullista, mutta sellaista realismia, joka oli vain pakko hyväksyä.

10

Ehkä (toivottavasti) minäkin pääsen tästä vahtimisesta eroon ja opin jälleen elämään omaa, hyvää elämääni. Oikeastaan en ennen tämän palstan lukemista edes ymmärtänyt, että kyse on todellakin siitä, että on tarve vahtia toisen tekemisiä, menemisiä, ilmeitä, eleitä… luulin että olen mustasukkainen! (Tai kai sekin jonkinlaista mustasukkaisuutta on sitä pulloa kohtaan :smiley: ) Itsekin vähän asiaa ihmettelin, kun en koskaan aikaisemmin, edellisessä liitossani tai suhteissa ole koskaan tuntenut minkäänlaista mustasukkaisuutta.

Olen lueskellut tämän palstan kirjoituksia ja jotenkin huokaissut syvään; välillä on tuntunut, että olen asia kanssa aivan yksin, mutta nyt olen saanut huomata, että meitä samassa tilanteessa olevia onkin paljon, liian paljon.
Kiitos teille kaikille!

11

Niin, miten elämä onkaan voinut luisua tällaiseen jamaan.
Riitelemme usein, liian usein. Syy mieheni mielestä on aina minussa tai oikeammin siinä, mitä olen sanonut.
Eilenkin tilanne muuttui ihan yllättäen, riita alkoi jostain olemattomasta. Alkuilta oli oikeinkin mukava, molemmat touhusivat omiaan sisällä, puhuttiin siitä, kun mies oli eilen käynyt lääkärillä alkoholisminsa vuoksi.

Alkusysäys lääkärille menoon oli hänen halunsa raitistua. Kävi lääkärissä ensimmäisen kerran reilu viikko sitten. Otettiin labrat, joiden tuloksissa näkyy näin maallikonkin silmin se, että viinaa on juotu ja paljon. Eilen oli toinen lääkärikäynti. Jo heti ensimmäisen käynnin jälkeen mies kehui lääkäriä, oli asiallinen ja otti sairauden tosissaan. Eilenkin olivat kuullemma keskustelleet avoimesti sairaudesta ja lääkäri oli useaan otteeseen kehunut miestä siitä, että hän oli ihan itse hakeutunut lääkäriin. Ei nähnyt nyt esim. lääkityksen tarvetta parantumisprosessin tueksi. Oli sanonut, että uskoo mieheni pystyvän raitistumaan ilmankin, kun on vahva tahto. Olin vähän pettynyt, tiedän, ettei asia välttämättä ole niin yksiselitteinen. Olen minä nähnyt niitä raittiusjaksoja, mutta heti kun tulee jokin negatiivinen tai muuten epämiellyttävä asia (kuten että minä taas sanon tai teen jotain “tyhmää” joka antaa syyn jälleen korkata) niin paluu entiseen on edessä.

Siitä meinasi jo syntyä elämää suurempi riita, kun ehdotin ennen toista käyntiä, että mies puhuisi estolääkityksen mukaan ottamisesta toipumisessa. Minä kuullemma haluan ne lääkkeet, minä olen aina niin pessimistinen. No saatan ollakin, olen tätä soutamista ja huopaamista katsellut jo hyvä tovin, minä elän tätä elämää hänen kanssaan, ei se lääkäri.

Ilmiriita syntyi sitten siitä, kun kävimme läpi hänelle teetettyä depressio testiä. Oli saanut siitä 9 pistettä eli masennusta ei ole. Yksi kysymys liittyi makuuhuone-elämään. Kertoi laittaneensa tähän kohdan, josta sai yhden pisteen ja meni jotenkin näin “Kiinnostukseni sukupuolielämään on vähentynyt.”. Minä sitten tyhmänäni lohkaisin siihen, että “kun vaimo on niin ruma ja kamala, niin pitää pimeässä puuhastella” (tai jotain tuohon suuntaan).
Tästä se sitten alkoi. Asiaa veivattiin loppuilta; Miksi sanoin noin?Hän kun on avoimesti hakenut apua niin sitten minun pitää päästää suustani tuollainen syytös! Hän ei enää kerro minulle mitään.Minun pitäisi osata pitää suuni kiinni! Minä olen lapsellinen, nättinokkainen.

Kyllä minä ensin yritin painaa asian villaisella, sanoin, että minuunhan tuo liittyi, mitä sanoin, ei hänen siitä tarvitse tulistua. Mutta ei auttanut, lopuksi mies huusi minulle pää punaisena, veti mukaan (jälleen kerran) ennen häntä olleet suhteeni (kuten aina riidan yhteydessä). Lopulta sitten paljoivat minunkin käämini, Tein “tarkastuskierroksen” pihalla, tuloksena yksi tyhjä viinapullo ja toinen, jossa oli vielä neljännes jäljellä, jonka kaadoin miehen edessä maahan. Nakkasin pullot vielä hänen eteensä ja totesin, että hän on valehteleva paska. Käy puhelemassa lääkärille, miten haluaa raitistua, kun minua niin rakastaa. Ja lääkäristä lähdettyään suuntaa Alkoon. Hän laittoi oven lukkoon ja jäin kylpytakissani pihalle. Sitkeä sissi kun olen, tongin vara-avaimen puukasan takaa :sunglasses: , johon mennessä hän avasi oven lukosta. Hyvänyöntoivotukseksi totesin miehelle, että hän on surkimus!

Minä olin jälleen kerran syyllinen siihen että meille tuli riita. Sanoin hänelle ääneen jälleen kerran, että ihmettelen miten minusta on tullut näin huono ihminen, riidanhaluinen ja kauhea.

Koitin sitten vielä illalla hieroa sopua. Halasin kun mentiin nukkumaan ja suukotin selkään, kun mies oli kääntynyt selkäpäin minuun. Aamulla koitin ottaa asian esiin, mutta mies vain makasi eikä vastannut minulle. Vähentää kuullemma puhumista kanssani.

En ymmärrä, miten tämä voi olla tällaista. Olemme usein puhuneet miehen kanssa tästä hänen alkoholismistaan ja sen vaikutuksesta suhteeseemme. Olen hänelle kertonut miten alkoholi muuttaa hänen käytöstään. Olen kysynyt, eikä hän nää sitä, että selvänä ollessaan on ihan eri ihminen, ihana ja rakastettava, malliaviomies. Viinaa juotuaan, minusta tulee se hankala ja kamala ihminen, joka aina sanoo ja tekee asiat väärin, jolla on ongelmia ja joka puhuu tyhmiä, on nättinokkainen ja lapsellinen. Joka ei tue häntä yhtään, tai tekee senkin väärin, jos yrittää!

Nyt tuntuu, etten jaksa. Työmatka meni hiljaisuudessa. Mies otti kyllä kädestä kiinni ja laittoi vielä viestin perään, pyysi anteeksi. Pyysi anteeksi aamullakin kun oltiin lähdössä. Jotenkin vain tuntuu että kaikki ne anteeksipyynnöt ovat menettämässä merkityksen. Tiedän että tämäkin episodi tulee toistumaan muodossa tai toisessa.

Miten minusta on voinut tulla näin huono ihminen!

12

Sitä alkaa sellaiseksi itsensä tuntemaan, kun elää alkoholistin kanssa. Tee yksi päätös ja pidäkin se kanssa. Ilmoita, että juttu oli tässä, jos mies seuraavan kerran juo. Ja jos juo, niin lähde.

(Tai vaihtoehtoisesti jatka itsesi kiusaamista hamaan tappiin asti.)

13

Alkoholisti voi teennäisesti myöntää olevansa alkoholisti, muttei ymmärrä sitä, mikäli ei hae itselleen apua. Ei näe minkälaista ongelmaa ympäristöönsä kylvää.
Lääkäri on voinut myös ehdottaa miehellesi lääkitystä tai muuta hoitoa, mutta miehesi valehtelee sinulle - muista että alkoholisti valehtelee aina, että saa ryypätä enemmän, paremmin ja rauhassa.

Suostuisiko miehesi lähtemään Minnesota-hoitoon? Siellä harjoitellaan tyyneyttä nuihin raivokohtauksiin. Aseta raja! Jos hän ei lähde hoitoon/jos juo vielä kerran/tms. niin sinä lähdet. Ja noudata tuota suunnitelmaa. Mielestäni tuo on ainoa keino yrittää raitistaa toista ja jos se ei toimi, olet ainakin pelastanut itsesi.

Sekin on hurjaa kun olet jäänyt odottamaan milloin hän kilahtaa seuraavan kerran ja pahoinpitelee sinua pahemmin. Vai luotatko todella häneen??

14

Kyllähän nuo penteleet ovat valmiita myöntämään ihan mitä tahansa, että se “nalkuttava ilkee akka” on edes hetken hiljaa. Näin alkoholistit valitettavan usein toimivat. Ovat valmiita tekemään muka kaikkensa, usein hakevat vaan lisäaikaa itselleen.
Ja kun kerran on kiinni käyty fyysisesti, on se “helpompaa” seuraavalla kerralla. Me kun ei sinne alkoholistin pääkoppaan päästä näkemään niitä aivoituksia…
Oma elämä vaan kuntoon ja kohti uusia tuulia. Näin minä ajattelen. Itselläni se toimi ainakin kaikkein parhaiten. Ja koetin kyllä sen tuhatta muuta keinoa ennenkun poistuin takavasemmalle.

15

Olen miettinyt paljon tätä meidän elämäämme viimeaikoina.
Lähteminen tästä liitosta olisi varmasti helpoin ratkaisu kun asiaa miettii alkoholismin näkökulmasta. Silloin pääsisin irti siitä ikuisesta epävarmuuden tunteesta ja kyttäämisen tarpeesta, toivon ja epätoivon vuorottelusta.
Ne hyvät hetket, ne pitää liitossa. Selvät päivät, kun eletään ihan tavallista arkea.

Mutta jos tämä meno ei mihinkään muutu lähitulevaisuudessa, niin ihan jo itseni vuoksi onhan tästä lähdettävä.
Oma jaksaminen on kuitenkin tärkeintä.

16

Kyllä tuosta Minnesota -hoidostakin oli miehen kanssa puhetta.
Lääkäri oli tehnyt lähetteen a-klinikalle, sitä aikaa nyt odotetaan. Siellä sitten käsitykseni mukaan myös tuosta Minnesota -hoidosta ja sinne menemisestä keskustellaan.

Asioistahan pitäisi aina löytää myös niitä positiivisia puolia. Meidän tapauksessamme se on se, ettei meillä ole pieniä lapsia, on vain minä, joka tässä kärvistelen. No onhan tietysti miehen alle kouluikäinen lapsi, joka käy meillä säännöllisesti ja minun jo täysi-ikäiset lapseni. Mutta kukaan ei siis asu meillä, joten minulla on murheenani vain omasta itsestäni huolehtiminen.

17

Joulu on tulossa, mutta ei tunnu yhtään siltä!
On raskas olo. Muutama päivä menee aina hienosta, meillä on mukavaa. Nautitaan vaan sohvalla lötköttämisestä ja joutenolosta.
Takana on mukava viikonloppu, eilinenkin oli mukava päivä iltaan asti. Sitten taas räjähti, minä kuullemma suutuin.

Tilanne meillä on ollut suhteellisen sähköinen jo useamman viikon. Kaikki alkoi yhdestä päivästä, jolloin löysin lonkerokätkön. Taas oli käyty hakemassa juotavaa - olen oppinut jo tuntemaan mieheni ilmeistä, eleistä, liikkeistä, puheesta, koska alkoa on nautittu.Olin juuri kertonut, että seuraavan kerran kun löydän “kätkön” niin minä lähden. Minä ja viina emme asu samassa taloudessa, ja hän oli valinnut sen viinan. Poiketen aiemmista riidoistamme, nyt alkoholiongelma tuli myös minun sukulaisteni tietoon, mikä on osoittautunut miehelle todella vaikeaksi asiaksi.
Itse ajattelen jotenkin niin, että asian julkituominen voisi olla avain raittiuteen, ehkä. Nyt mennään bonusajalla.

Mies on käynyt lääkärin lisäksi a-klinikalla, jonne minäkin sain oman ajan. Saan mennä puhumaan tästä omasta olostani jollekin. Usko siihen, että tästä olisi vielä tie ulos on vahva tai ainakin oli.
Eilisen jälkeen en enää tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä? Kun rakastaa niin paljon, kun on kuitenkin niin paljon sitä hyvää. Mutta kuitenkin tunnen riutuvani tässä umpiossa, josta ei löydy ulospääsyä.
Huomaan muuttuneeni näiden vuosien aikana. Pinnani on lyhentynyt. Tuntuu, että olen koko ajan jonkunlaisessa “valmiustilassa”, valmiina ottamaan vastaan seuraavan saavillisen sontaa.

Tosiaan, eilenkin riideltiin ja sovittiin.

Tiedän, että itse olen paikkani valinnut ja itse teen ratkaisuni - vastuu on minun!

18

Aiotko tehdä nyt niin kuin sanoit, vai jatkatko sittenkin sitä samaa sanojen ja tekojen ristiriitakierrettä? Ei se pysähdy, ellei joku(sinä) sitä pysaytä.

19

Ongelmahan noissa uhkailuissa on se, että ne voivat kärsiä pahan inflaation, jos niitä ei sitten pystykään toteuttamaan. Siinä vaiheessa, kun uhkaa jättävänsä toisen, “kun seuraavan kerran teet niin tai näin”, on oltava oma asian prosessoiminen jo niin pitkällä, että asiaa ei tarvitse enää uudelleen pohtia. Muuten kaikki ukaasit menettävät merkityksensä (jos sillä on juopolle mitään merkitystä aluperin ollutkaan).

Uhkaus erosta on oltava aina se viimeinen keino. Sitä ennen voi kyllä, ja pitääkin, ongelmista tietysti puhua. Mutta monelle tosi paikan tullen tuleekin sitten pupu pöksyyn. Koskapa asiaa ei ole kuitenkaan mietitty ihan loppuun asti. Ja jääminen on vain sillä hetkellä (hieman absurdisti) se helpompi ratkaisu.

Tottakai tilanteet vaihtelevat eri perheissä ja parisuhteissa, eikä aina lähteminen ole edes mahdollista, ainakaan heti.

Kannattaa kuitenkin aina miettiä, mitä suustaan päästää. Vaikkei se helppoa olekaan, etenkään riitatilanteessa juopon kanssa.

En ole ollut tässä asiassa muita parempi, monet kerrat uhkailin omaa juoppoani erolla, ja jäin silti roikkumaan löysässä hirressä. Onneksi sain ajan myötä lopullisen ratkaisun tehtyä. Päivääkään en ole katunut, vaikka ei helppoa ollutkaan. Jälikikäteen mietittynä olen kyllä huomannut myös omat virheeni tuossa tuhoontuomitussa parisuhteessa. Yksi olikin juuri tuo turha uhkailu erolla. Vähempikin (yksi kerta) olisi riittänyt.

20

Minä olen huomannut, että kaikki mitä tekee pohjimmiltaan siksi, että se olisi “keino” tai “Konsti” johonkin juopon juomiseen vaikuttamiseen, tai että se on jokin tapa herättää juoppo ajattelemaan tai syvin motiivi on siellä…Niin se on ketkua, ja tuskin on vaikutusta.

Samaa mieltä että uhkailut heikentää sitä omaa vaikutusvaltaa, jota oikeastaan ei edes ole olemassa, mutta se vähäkin sanavalta menee kun kusettaa juoppoa ja käyttäytyy kuten juoppo itse: Lupailee eikä sitten pidä :slight_smile:
Juopon maailmassahan kaikki ihmiset ovat kuten hän itse. Kaikki haluavat vain juonitella hänet raittiiksi, samoin kun hän haluaa juonitella itsensä juomaan. Tai sanotaanko suoraan, joskus juoppo on rehellisempi juodessaan, kuin se läheinen on ketkutellessaan eri ratkaisumalleja ja ujuttaessaan ajatuksia juopolle raitistumisesta.

Kaikki kannattaa unohtaa ja heittää vain pois, ja päättää haluanko itse raittiin elämän vai en. Sitten alkaa elää sellaista elämää kuin itse haluaa, ja toivottaa raittiit ihmiset tervetulleiksi mikäli heillä kiinnostaa. Muille piut paut.