Aineen himo ja oma tahto

Luin juuri loppuun Bill Cleggin muistelmateoksen Nuoren addiktin omakuva. Clegg on kolmekymppinen menestyvä kirjakustantaja, joka ajautuu hallitsemattomaan crack-kierteeseen. Kirjassa hän kuvaa yksityiskohtaisesti, miten karmeaa riippuvuus on, miten pakonomaisesti hän toimii saadakseen koko ajan lisää ainetta. Hän menettää muutamassa kuukaudessa kaiken: rahansa, firmansa, rakkaansa. Hirveät vainoharhat ahdistavat, mutta silti ainetta on vaan pakko saada. Lopulta ainoa vaihtoehto on kuolla, Clegg yrittää tappaa itsensä käyttämällä hirveät määrät kamaa, viinaa ja unilääkkeitä. Hän ei pysty itse lopettamaan tai menemään hoitoon, riippuvuus on niin voimakas. Tällä tositarinalla on kuitenkin onnellinen loppu: viimeisillä voimillaan Clegg palaa kotiin, josta läheiset toimittavat hänet sairaalaan ja vieroitukseen.

Suomessa ei ilmeisesti juurikaan crackin käyttäjiä ole, liekö se sitten kaikista pahin aine? Omaa addiktipoikaani seuranneena olen kuitenkin monesti miettinyt tätä “oma tahto pitää olla” -kysymystä. Poika on ainakin parin vuoden ajan halunnut lopettaa huumeiden käytön, mutta ei ole pystynyt siihen. Onko niin, että kun riippuvuus on liian pitkällä, ei oma tahto enää autakaan? Katkoja ja vieroitushoitoja on ollut, mutta ne eivät ole kovin kauas kantaneet, kun kaman himo taas iskee. Ja sitten seuraa armoton masennus, jonka katkaisuun on useimmmiten tarvittu taas kamaa. Suoraan sanoen helvetillinen kierre. Tällä hetkellä on taas masennusvaihe päällä. Tilanne on pelottava, kun poika on kaukana. Olen yrittänyt järjestää puhelimitse apua, mutta hän ei oikein jaksa ottaa sitä vastaan. Vielä vaikeampi hänen on itse lähteä apua hakemaan, vaikka tietääkin, mistä sitä saisi. Pelkään nyt kahta varsin mahdollista seuraavaa vaihetta: poika tekee itselleen jotain kamalaa tai sitten etsii sen helpotuksen tuovan kaman vaikka kiven alta (rahaa ei juuri ole eikä kamakontakteja vieraalla paikkakunnalla).

Onko teillä muilla kokemuksia lapsensa tai läheisensä kamppailuyrityksistä päästä irti? Tai siitä, miten aineen himo menee kaiken muun edelle? Mitä minun pitäisi tehdä tai voinko tehdä mitään? Eihän syvästi masentunutta saa jättää heitteille vaikka olis narkkari? Bill Clegg olisi varmasti kuollut ilman läheisten apua.

Kysyit NM läheisiltä, mut mä voisin ihan nopeasti sanoa oman kokemuksen asiasta masentuneena käyttäjänä, toivottavasti ei haittaa että teidän puolella kirjoitan välillä…

Mä ite oon ollu tosi masentunu ja oon tällä hetkellä myös ahdistunu yms. Ku kamaa on käyttänyt ni sitä on tottunut ahdistuksen sillä poistamaan. Myös asia, että kokee ettei pysty vain selviytymään elämästä ilman kamaa ja tosiaan usein kokee että vaihtoehtoja on tasan 2; ne jotka mainitsit. Viekkareissa morkkikset ja fiilikset ovat vielä potenssiin 10, kun myös serotoniini ja muut välittäjä-aineet on kulutettu loppuun; silloin raitis jakso jonka aiemmin vietti, tuntuu myös lattealta vaihtoehdolta… Selvänä pysyminen on todella vaikeaa etenkin kun vaikeuksia kasautuu ja asiat tuntuvat kohtuuttoman suurilta kestää. Itselläni on useamman viikon vaihdellu mieli-alat aivan laidasta laitaan selvänä ja välillä tuntuu et ois hypomaniaa ja hetken pääst kunnon depis… Tällöin joskus miettii, et oisko sittenkin helpompi vetää kamaa ja onko musta oikeasti edes elämään ilman, kun vastoinkäymistä ja ahdistusta kestää niin huonosti?! Tosin selvänä ollessa tuo kyky tietenkin kehittyy, mut ainakin mulla ku on aiempia; todella kamalia masis-jaksoja takana jo nuoresta saakka, niin mieleen tulee että toista sellaista jaksoa en enää kestä…

Itelläni puhuminen auttaa hiukan, tällä hetkellä tosin ei oo mahista puhua mut pitää olla uskoa et pärjää ja se usko itseen palautuu todella hitaasti… Kaikilla ihmisillä on vaikeita jaksoja, mut entisen käyttäjän kyky kestää asioita on todella alhainen… Asiasta olis hyvä puhua jonkun kanssa, koska masiksessa asiat näyttää toivottomilta vaikka eivät sitä olisikaan. Mikäli jaksaa uskoa että olo on tilapäistä ja tietää sen johtuvan aivokemioista ni on helpompi kaikesta masiksesta ja ahistuksesta huolimatta odottaa vain olon paranemista… Ite päätin et huomen otan yhteyttä lääkäriin, koska tiedän etten pidemmän päälle kestä mielialojen huimaa vaihtelua. Mulla ongelma ei ole enää et tahtoisin kamaa käyttää, koska en siihen enää voi turvautua mut pelkään itsetuhoisuutta tai retkahtamista jota en osaa enää odottaa kun selvää aikaa takana niin paljon…

Voimia sulle ja toivottavasti poika jaksaa taistella. Viikon putken jälkeen kestää pari-kolmekin viikkoa, että aivokemiat palautuu ja lisäks kokemuksen saa muutettua päässä tarpeeks negatiiviseks. Mulla oli aikoinani ajatus, et miks MÄ muka selviäisin, miksei joku muu ku musta ei siihen vain ole? Yksinään ajatukset vielä paisuvat suhteettomiin mittasuhteisiin… Toipuminen on retkahtelua ja sitä on tosi vaikea henkisesti kestää… Mulla se, et päätin aina yrittää uudestaan saman ajan jonka olin selvänä ennen retkahdusta; auttoi asiaa. Se pidenti retkahtelu-väliä niin paljon, et huomasin et jos en itse pääse eroon vaikka sitä oikeasti tahdonkin ni sit mun on pakko alistua ja ottaa apua vastaan sekä ennenkaikkea olla laitoksessa se aika jonka raitistuminen tarvii. Itsetuhoisia ajatuksia oli ja on ollu pitkään mut enemmän mä oon itteäni satuttanu sekasin ollessani ku viekkareissa. Sitä on kuitenkin lähtenyt laitoksista ja retkahtanut niin monia kertoja kun on päättänyt lopettaa. Mikäli kuitenkin pystyny olemaan melko pitkään jo aiemmin, ni vaikka ajatukset on itsetuhoisia ja retkahtaminen veis sen osittain pois, ni silti ku on paljon tehnyt sen eteen että vois kuivilla pysyä, sitä taistelee kahden välillä… Se helpottuu kun on kuivilla muutaman viikon, mut silloin se tuntuu ikuiselta ajalta ja turhalta kärsiä…

Tsemppiä teille molemmille ja jos puhut pojan kanssa ni mua ainakin auttoi hiukan kun joku muistutti et oon pystyn aiemmin samaan, huonot fiilikset kuuluu asiaan ja menee ohi sekä etenkin se, että masennus ja itseinho oli päällä myös kun kamaa veti… Iteltää ei kannata vaatia myöskään liikoja, koska ei ole kunnossa… Toivottavast tilanne paranee pian…

Malibu, älä ole ollenkaan huolissasi siitä, että jotakuta ehkä haittaisi sinun osallistumisesi tänne läheisten keskusteluun! On todella hienoa, että jaksat auttaa meitä ja valaista meille käyttäjän näkökulmaa, vaikka itselläsikään ei totisesti ole helppoa. Kiitos sinulle!

Olen paljon miettinyt tätä masennusasiaa. Kuten Nurturing Mother sanoi “eihän syvästi masentunutta ihmistä saa jättää heitteille.” Sanotaan, että masentunutta pitäisi auttaa hoitamaan asioitaan, käydä hänen kanssaan jopa kaupassa ym., mutta toisaalta käyttäjä pitäisi jättää selviytymään itse, ottamaan vastuu, pohjakosketus, perälauta, miksi sitä nyt milloinkin sanotaan. Meillä tämä nyt on teoreettista pohdintaa, poika ei halua apua, ei usko, että mikään (puhuminen) auttaa ja elää vaan ahdistuksessaan säästöliekillä, käyttää aineita, jos saa rahaa. Masennus on kyllä ymmärettävää, velkaa on tuhansia euroja ja vankilatuomio uhkaamassa … Luulisin, että kaikesta tuosta puhuminen jonkun järkevän realistisen ihmisen kanssa auttaisi kyllä, mutta miten saan hänet uskomaan ja näkemään valoa jossain harmaudessa? Malibun tekstissä on kyllä avaimia tähän kysymykseen …

Hyvä, että täällä on ajattelevia ja pohdiskelevia ihmisiä, kuten te molemmat Nurturin Mother ja Malibu. Itse olen tällä hetkellä jossain tyhjyyden tilassa. Aivoni eivät ikäänkuin toimi. Toisaalta poika on ollut useita päiviä rauhallisissa tunnelmissa kotona ja naureskellut pikkusiskon vitseille. Olen totisesti ottanut niistä hetkistä kaiken ilon itselleni talteen!

Minäkin toivon hartaasti , malibu , että jaksaisit kirjoitella näihin viestiketjuihin, sillä sinun kirjoituksistasi saa niin paljon tietoa ja pystyt valamaan uskoa, että voi olla toivoakin. VAikka tuntuukin, ettei masennus-ahdistus-viina-tupakka-pilvi-lääkkeet-viina-pilvi-kierteestä mihinkään pysty ponnistelemaan. Kun alkoholinhimo on pahimmillaan, sitä koetetaan vähentää pilvenpolttelulla, kun masennus on pahimmillaan tarvitaan joko pilveä, tupakkaa jatkuvalla syötöllä tai viinaa. Ja jos joskus on selvä päivä, on kamala halu pelaamiseen. Siis kaikki mahdolliset riippuvuusgeenit samassa yksilössä,jos ne sitten ovat erigeenisiä. Kun nyt on “lailliset huumeet” saatavilla, kunto vaikuttaa välillä siltä, että sekin oli vikatikki, siis juosta psykiartin vastaanotolla. En kyllä pysty sanomaan pojalle: “On ihan omasta tahdosta kiinni…” Mietin ylipainoisia tuttaviani, joilla ei se kuuluisa oma tahto saa vähentämään edes pullan syöntiä, miten voisin olla ehdoton näin pitkälistaisen riippuvuussairauden kanssa?
No, nyt on joku nikotiinin vieroituslääke menossa, ja olen ihaillut ääneen pojan vähäistä tupakointia. Jotain positiivista siis.
Luen Susanna Alakosken kirjaa: Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna.

Kiitos Malibu, että jaksat kirjoittaa myös täällä.

Itse toivoin kovasti, että hoitojaksot olisivat paljon pidempiä,kuin mitä mieheni sai. Juuri kun merkkejä tervehtymisestä tuli, loppui hoito ja hän palasi kotiin entisiin kuvioihin. Ei aikaakaan, kun käyttö taas alkoi. Olisin toivonut, että hoitolaitoksessa olisi saanut olla vähintään puoli vuotta, mieluummin pidempään. Ei välttämättä koko aikaa, mutta päivä pari kotona ja taas takaisin muutamaksi päiväksi. Irtaantuminen huumeista olisi voinut olla pitkäaikaisempaa. Pidemmän jakson jälkeen pitäisi olla vielä terapiaa pitkän aikaa. Huumeiden käyttöön liittyy masennus ja moninaisia psyykkisiä ongelmia. Usein jo alunperin. Huume on varmasti monille “itsehoitokeino”, joka karkaa käsistä.

Luin aikoinani kirjan Kivaa kuin kissanraadolla. Se kertoi alkoholistin vaimosta, mutta samat kuviot siinä on kuin narkomaanin kanssa eläessä. Suosittelen, se ei ole synkkä, vaikka aihe onkin. Toivoisin, että meilläkin voisi omaiset ja ystävät yhdessä hoitohenkilökunnan kanssa hankkia päihderiippuvaiselle hoitopaikan. Myös ilman henkilön omaa suostumusta.

Ihanaa Malibu kun vastasit tähän viestiin! Oli helpottavaa kuulla ja tajuta, että pojan raju masennus johtuu todellakin edellisen viikon kamaputkesta. Sitä tosin epäilinkin. Vaikka se voi olla tosi vakavaakin (oikeesti riskit olemassa), on hiukan helpottavaa ajatella, että ehkä tuo olo pikku hiljaa helpottaa. 2-3 viikkoa tosin tuntuu aika pitkältä ajalta! Poika on ihan yksin siellä kaukana, ei tyttöystävää, ei kavereita, ei sukulaisia. Opiskelu voisi varmaan vähän normalisoida fiiliksiä, jos pystyy kouluun menemään. Tai avun hakeminen. Oon selvittäny pari paikkaa, mihin hän voisi nyt arkipäivinä mennä hakemaan apua. Epäilen kuitenkin ettei mene. Mikäli vanha kaava toistuu, se kaikkein pahis depis on nyt jo ohi, eikä silloin lähdetä lääkäriin.

Hyvä että sinä Malibu oot menossa lääkäriin! Oletko kokeillu mielialalääkkeitä tuohon ahdistukseen ja masennukseen? Mulla itselläni on niistä erittäin hyvät kokemukset. Alun inhottavien sivuoireiden jälkeen (2-4 viikkoa varmaan kaikki mitä listassa luki) mieliala koheni huomattavasti. Ahdistuneisuus väheni noin kuukaudessa ja mieliala parani edelleen vielä parin kuukauden aikana siitä eteenpäin. Parin vuoden jälkeen yritin lopettaa, mutta ahdistus, masennus ja univaikeudet palasivat. Aloitin uudelleen varovasti aluksi hyvin pienillä annoksilla, jottei sivuoireita tulisi. Nyt ei tulisi mieleenikään enää lopettaa. Luulen että aivokemiani on sellainen, että se tarvitsee nämä välittäjäainelisät. Olen yrittänyt puhua poikaanikin hankkimaan masennuslääkkeitä. Hän ei kuitenkaan suostu enää yrittämään niitä, väittää että sivuoireet on liian pahat.

Kerroit Malibu myös, että puhuminen auttaa, mutta tällä hetkellä sinulla ei ole mahdollisuutta siihen. Et ilmeisesti tarkoita avokumppaniasi, vaan jotain ammattilaista. Oletko yrittänyt hakea terapiaa? Lääkärin B-lausunnolla voisit hakea Kelan terapiakorvausta. Varsinkin nyt kun opiskelet (“jotta opiskelu onnistuisi”), ja olet ollut jo noin kauan käyttämättä aineita (vuoden vai miten se oli?), olisi sinulla hyvät perusteet. Poikani kelakorvaushakemus hylättiin sen vuoksi, ettei terapia ollut kuulemma oikea-aikaista eikä ollut näyttöä, että päihteiden käyttö oli loppu. Sulla olisi varmasti nyt ihan oikea-aikaista.

Anyway, älä vaan edes harkiste Malibu koulun lopettamista! Jos tunnet olevasi oikealla alalla ja huomaat vielä pärjääväsi hyvin opiskelussa, tee kaikkesi, että saat koulusi suoritettua! Sitä et tule ikinä katumaan! Tässä suloisessa Suomessamme koulutus ja siitä saatu paperi on melkein välttämätön edellytys pitkäaikaiseen toimeentuloon. Jos joskus ahdistaa liikaa tai et ole pystynyt nukkumaan, ota vaikka sairaslomaa vähäksi aikaa.

Toivoisin, että poikanikin jaksaisi opiskella, vaikka toisaalta ajattelen, että on ehkä liian aikaista ryhtyä noin vaativaan ja pitkään koulutukseen, kun ei ole kuitenkaan “normaali-ihmisen olotilassa”. Voi hyvinkin olla, että tässä on edessä vielä pitkä tie, pitkät laitoshoidot ja koko elämän uudelleen rakentaminen. Ja voi olla, että sellaista pitkää tietä hänelle oikeesti toivoisinkin. Hän kyllä tarvitsisi mielestäni vertaistukea (eikä normiopiskelukavereita) toipuakseen, voi kunpa hän lukisi vaikka Malibu noita sinun kirjoituksiasi! On pelottavaa ajatella sitä kolmatta vaihtoehtoa…

Senjamilena! Olen ajatellut sinua ja poikaasi. Toivon todella, että hän välttyisi vankilalta. Tai sitten että siellä olo ei olisi pitkä. On niin pelottavaa ajatella, millainen viiteryhmä ja kulttuuri siellä on. Mukava kuulla, että hän on nyt kotona ollut välillä paremmalla mielellä ja normaalisti muiden perheenjäsenten kanssa! Voimia sinulle!

Huomenta NM, kannanpa nyt minäkin korteni kekoon ja kommentoin ensiksi tätä masennusasiaa.
Huumeiden käyttö aiheuttaa masennusta, vaikka henkilö ei siihen muuten olisikaan taipuvainen tai altis. Malibu kuvaa käyttäjän näkövinkkelistä asiaa hyvin. Ja kun käyttö jatkuu, niin masennusjaksotkin jatkuvat, ja siitä saattaa syntyä kierre joka voi johtaa mainitsemiisi vakavampiin seurauksiin, vaikka onhan tuo masennus jo sinänsä aivan riittävän vakava asia. Etenkin kun sitä “hoidetaan ja lääkitään” huumausaineilla, mikä on tietysti täysin väärä tapa. Mikä olisi mielestäsi sellainen juttu, joka saisi poikasi havahtumaan ja hakeutumaan avun piiriin?

On helpompi arvailla, miksi poika ei hakeudu avun piiriin. Hän ajattelee ehkä näin:

  • Kerrankin kun olisin tarvinnu apua ja ollu valmis ottamaan sitä vastaan, en sitä saakaan! Huomiselle tai viikonlopun jälkeen pääsis, mutta miksei nyt just heti kun olisin valmis…

  • Ihan pahin ahis ja depis meni jo ohi, nyt ei tarviikaan enää apua vaikka eilen olis tarvinnu. Enpä viitsi vaivautua edes peruuttamaan varattua aikaa.

  • Oon vähän muiden yläpuolella, en tarvitse vieroitushoitoja, lääkkeitä tai muuta apua, osaan ihan itsekin päästä kamasta eroon.

  • Kukaan ei kuitenkaan ymmärrä mua, oon niiiin erilainen kuin kukaan muu. Turhaa siis yrittää puhua kenenkään “ammatti-auttajan” kanssa.

  • Vertaisryhmät ei oo mun juttu. En oo samanlainen kuin NA-tyypit, jotka on ihan outoja hihhuleita

  • En ehkä kuitenkaan halua tai pysty lopettamaan kaman käyttöä vielä ihan kokonaan.

Ne kerrat, kun poika on päässyt hoitoon asti (katkolle, lääkärille, terapeutille tms.), poika on ollut tosi huonossa kunnossa ja apua onkin saatu samana päivänä. Me vanhemmat ollaan silloin viety poika katkolle tai sairaalaan tai tilattu ambulanssi. Kyllä siitä on sitten saattanut alkaa pitempikestoinenkin hoito- tai kuntoutusjakso, enimmillään n. 3 kk. Ja motivaatiota on sitten kyllä ollut tai tullut, ainakin joksikin aikaa. Mutta sitten se aina loppuu…

Ehkä hän sitten kuitenkin tarvitsee tuollaisen ´Bill Clegg´kokemuksen, että ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin melkein kuolla, ja siihen tilanteeseen jonkun pelastaamaan hänet. Tämä on niin ristiriitaista. Välillä uskon, että hän yrittää oikeesti lopettaa kaman käytön ja että hän haluaa olla normaali ihminen. Ja haluan auttaa häntä siinä kaikin mahdollisin tavoin. Välillä olen taas niin turhautunut tähän tilanteeseen. Esimerkiksi juuri nyt, kun huolissaan olon ja auttamisen jälkeen saan vain vihamielistä huutoa korvaani.

No olkoon nyt siellä kaukana ja yrittäköön omin voimin kamppailla. Mä yritän ajatella muuta ja tehdä muita asioita vaihteeksi. Onkin jääny kaikenlaista rästiin, kun on mennyt kaikki aika ja energia vapaa-aikana tuon pojan asioihin. Ja kyllähän se sitten taas soittaa, kun oikeesti tarvii apua… Tää on tällaista suota ja vuoristorataa. Voi olla, että huomenna taas mullakin on jo eri fiilikset ja ajatukset…

Kiinnitin huomiota tuohon “haluaa olla normaali ihminen”. Luulen, että meidän poika ei omasta mielestään ole normaali, eikä haluakaan sitä olla. Eli on jotenkin ristiriitaisella tavalla toisaalta ylpeä omasta erikoisuudestaan, mutta myös alemmuudentuntoinen tästä kokemastaan erilaisuudesta. Jotain “happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista”-juttua, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Aimo annos nöyryyttä tarvittaisiin tuohon, että myöntää olevansa normaali ja että normaalissa olisi jotain tavoittelemisen arvoista.

Tuo on sivumennen sanoen niin kiusallinen kysymys tuo Laurin

. En tiedä! Ymmärrän, että Lauri haluaa patistaa meitä ajattelemaan ja mikäs sen vaikeampaa :slight_smile:

Nurturing Mother,kiitos kannustuksestasi ja välittämisestäsi tuolla aikaisemmin. Ihana kuulla, että joku välittää ja ajattelee minua, kun täällä yksinäni mökötän ja murehdin muun perheen nukkuessa. Pojan tuomiosta ei ole vieläkään mitään tietoa, hovioikeuden päätös tulee kuulemma kahden kuukauden päästä. En yhtään ymmärrä, miksi sitäkään pitää siellä näin kauan pähkylöidä! Rikoksesta on yli puolitoista vuotta ja kyllä se on musta pilvi pojan päänpäällä ollut koko tämän ajan, kun se on tällä tavalla kesken.

Senjamilena, pelkäsin jo että pahoitit mielesi tuosta, mitä sanoin vankilasta. Tulee välillä vaan sanottua (kirjoitettua) aika suoraan oma mielipide ajattelematta, miltä toisesta voi tuntua. Jälkeenpäin sitä sitten funtsii, että miltähän itsestä olis tuntunu, jos joku sanois jotain negatiivista sellaisesta, mille ei itse mitään voi. On kyllä muuten kummallisen pitkiä nuo oikeuskäsittelyt. Meidän poika oli kerran yhdessä epämääräisessä rikosjutussa (joko osallisena tai kohteena tai molempia). Käräjäoikeuden päätös tuli noin puolentoista vuoden päästä, hovioikeuden siitä noin puolen vuoden päästä ja korvaukset pojalle siitä noin kahden vuoden päästä! Eli yhteensä meni neljä vuotta!

Se, että poikani sanoo tahtovansa olla normaali ihminen, on ihan uutta. Ja olen siitä helpottunut. pelkäsin jo, ettei sellaista tapahdu koskaan. Poika on aina (tai siitä lähtien kun oli 14v) korostanut sitä, että hän ei edes halua olla mikään normi-ihminen: ei halua käydä töissä 8-16, ei halua perhettä, ei halua elää kuten tässä yhteiskunnassa on tapana. Hän on aika taiteilijaluonne, harrastanut musiikkia, maalaamista jne. Pukeutuminen ja hiustyyli ovat myös olleet erikoiset. Lisäksi hänellä on aika erikoisia ajatuksia ja näkemyksiä monista asioista. Tämä on kyllä varmaan aika tavallista monilla huumeisiin päin kallellaan olevilla. Minusta tämä kaikki on ollut yksi suuri este (vai ´selitys´) sille, miksi ei ole ollut motivaatiota muutokseen. Siis se, ettei haluakaan olla kuten muut. Siis ilahduttavaa, jos hän nyt on hiukan muuttanut ajattelutapaansa toiseen suuntaan. Mutta sehän ei vielä riitä. Vaikeita aikoja elellään. Tänään kuulin, että hän on tulossa viikonlopuksi kotiin! Voi hemmetti! Kun piti tulla vasta jouluksi! Arvaatte varmaan mitä pelkään…

Karmeaa varmaan teille kaikille tuo odottaminen, Senjamilena. Mutta voisiko se myös havahduttaa poikaa? Voisiko se auttaa häntä miettimään, mihin hänen elämäntapansa voi johtaa? Kaikesta huolimatta yrittäkää nauttia normaalista ajasta, kun poika on hyvässä kunnossa kotona. Ehkä siitä jää muistikuvia, joihin voi myöhemmin tukeutua, kun yrittää jossain vaiheessa omaa, itsenäistä elämää. Voimia sinulle ja perheellesi!

Terve taas Senjamilena (SM) ja Nurturing Mother (NM). Minusta tuntuu siltä, että nyt on sopiva hetki hiukan pöllyttää ajatuksia ja tunteita. Allaolevan tekstini tarkoitus ei ole loukata, kiusata tai syyllistää teitä eikä ketään vilpolalaista, vaan herätellä teitä ja saada teitä kaikkia ajattelemaan asiaa, omaa toimintatapaanne ja asenteitanne, ainakin hetkeksi. Pitää muistaa, että kukaan normaali ihminen ei voi toimia omaa etiikkaansa ja moraaliaansa vastaan, ja ajatukset ja teot eivät ole kuin tiiliskivi joka siirtyy minun päästäni jonkun toisen päähän noin vaan. Muutos vaatii oman aikansa.

SM, tiedän että kysymykseni on kiusallinen koska olen aikanaan itsekin kiusaantunut siitä. Kysymyksen tarkoitus on saada läheiset pohtimaan asiaa omalta kannaltaan eikä lapsensa kannalta. Minusta pahin tilanne on sellainen, jossa vanhemmat muodostavat mielipiteensä lapsensa näkemyksen mukaan, oli sitten kyse kaman kokeilusta, kaman käytöstä, kaman vaikutuksista, hoitoon hakeutumisesta, hoidoista, tuesta, avusta jne. Tämä lista voi olla lähes loputtoman pitkä, käyttäjä löytää aina jonkin tekosyyn olla aloittamatta jotain tai lopettaa edes hetkeksi käyttö.

Miksi tilanne on näin? Siteeraan seuraavassa Ulla Korhosta ja hänen kirjaansa Irti Riippuvuudesta ja sen lukua Riippuvuus on sairaus: Siksi, että käyttäjä on sairastunut päihde- ja huumeriippuvuuteen, jossa koko elimistö toimii saman tavoitteen saavuttamiseksi. Saadakseen tahtonsa läpi ihminen toimii siten kuin on tottunut toimimaan - tai riippuvuus hänessä toimii siten kuin on tottunut toimimaan. Hän on valmis manipuloimaan ja käyttämään kaikkia keinoja ja tahoja, jotka palvelevat hänen riippuvuuttaan: isäänsä, äitiään, isoäitiään. Hän on valmis tekemään rikoksia, koska hänen solunsa, hermostonsa ja tunteensa eivät selviä ilman päihdettä. Mutta kaikki tämä tapahtuu ihmiselle, joka ennen päihteiden ongelmakäyttöä oli oikeudentajultaan terve. Riippuvuus riistää ihmiseltä moraalin sitä enemmän mitä pidemmälle se hänessä etenee.
Päihteillä ihminen tukahduttaa oman pahan olonsa, muun muassa syyllisyyden jota hän kokee vaikkapa sen vuoksi, että kohtelee perhettään huonosti. Päihteiden käyttäjä vapautuisi osasta syyllisyyttä, jos hänen läheistensä toiminta olisi terveempää ja jos nämä eivät mahdollistaisi hänen päihteiden käyttöään, eivät menisi mukaan hänen “vedätyksiinsä”. Läheisten ei pidä kuunnella päihdeongelmaisen riippuvuuden sanelemia viestejä eikä hänen asettamiaan ehtoja. Heidän tulee säilyttää maalaisjärkensä ja kuulla ongelmaisen omaa ääntä, jonka riippuvuus hänessä yrittää tukahduttaa.

Itse allekirjoitan täysin Ulla Korhosen ylläolevan tekstin, jonka viimeisen kappaleen tummennettu sisältö voi tuntua läheisistä rankalta ja jopa heitä syyllistävältä, eli minäkö vanhempana olen muka aiheuttanut lapseni sairastumisen huumeriippuvuuteen!? Minustakin sen sisältö tuntui aikanaan pahalta, mutta kun ymmärrys riippuvuudesta sairautena lisääntyi aloin tajuta, miksi ei enää kannattanut kokeilla sellaista mikä ei ole aiemminkaan tepsinyt tai toimia tavalla, mikä ei aiemminkaan ole johtanut muutokseen. Piti siis uskaltaa kokeilla jotain uutta, muuttaa toimintatapaa ja -mallia, olla erilainen kuin ennen, olla lähtemättä mukaan “vedätyksiin”, ottaa itselleen aikaa ja siirtää fokusta huumeriippuvaisesta lapsesta omaan itseeni. Kaikki edellämainitut tuntuivat aluksi totaalisen mahdottomilta, oman lapsen hylkäämiseltä, liian itsekkäiltä, eihän-noin-voi-vastuullinen-vanhempi-toimia itsesyytöksiin ja niin edelleen ja niin edelleen. Läheisriippuvuuskin laittaa keksimään vaikka minkälaisia syitä olla toimimatta toisin tai ajattelematta toisin. Vertaistuen ja ammatti-ihmisten avulla onnistuin muuttamaan ajatusmaailmaani ja toimintaani ja myöntämään itselleni, että tilanne on nyt tällä hetkellä niin että lapseni on huumeriippuvainen ja sairas. Ikinä en kuitenkaan hyväksynyt hänen huumeidenkäyttöään. Toista et voi muuttaa, itseäsi voit.

NM, kirjoitit että sinun on helpompi arvailla miksi poikasi ei mielestään tarvitse apua, kuin listata mikä olisi sellainen juttu joka saisi poikasi hakeutumaan avun piiriin. Listasit samantien ainakin kuusi syytä, jotka kaikki ovat varmasti poikasi mielestä ihan tosia. Minä näen tässä sellaisen uhkatekijän, että saatat itse alkaa uskoa poikasi kertomia syitä olla hakeutumatta hoitoon. Toisinsanoen puhut pelkästään ongelmatiikasta poikasi näkövinkkelistä kun pitäisi etsiä ratkaisuja sinun lähtökohdistasi. Miltä tämä sinusta tuntuu ja kuulostaa?

Huh huh sentään, tulipa melkoinen essee mutta asiakin on yhteisen pohtimisen arvoinen. Kommentoikaa.

Lauri, en ole ihan varma, ymmärränkö mitä tarkoitat. Ajattelen, että poikani saattaisi pitää noita asioita hoitoon hakeutumisen esteinä. Ja täytyy myöntää, että olen jossain vaiheessa itsekin uskonut niihin. Mutta en enää vuoteen tai pariin, ainakaan täysin. Nyt juuri ajattelen suurin piirtein näin kuten tuossa viestissänikin jo kirjoitin:

Jäin miettimään, että tarkoitat kuitenkin muuta. Sitä että mitä minun itse pitäisi tehdä, jotta poika hakeutuisi hoitoon? En oikein pysty uskomaan, että minun tekemiseni liikauttaisivat poikaa suuntaan tai toiseen, sen verran itsekeskeinen hänestä on tullut. Edes vertaistukiryhmän vetäjät eivät ole saaneet minua vakuuttumaan sellaisesta.
Enemmän uskon esim. Malibun käsityksiin siitä, miten vaikeaa on lopettaa ja millaisia esteitä ja vastoinkäymisiä tulee. Tosin kyllähän Malibu on hakenut apua ja suostunut ottamaan sitä vastaan.

Kävin kuitenkin tänään ostamassa Ulla Korhosen kirjan (kirjastossa siihen oli useita jonottajia). Luen nyt sen ja kerron sitten, millaisia ajatuksia kirja minussa herätti.

Moi!

Mä laitan tähän sellasen pointin et ite en tahton olla normaali ihminen. En tiedä pelkäsinkö ettei musta siihen ole, mut ihailin aina sellasia rokkareita ketkä veti kamaa ja toisaalt kännissä meidän iskä jutteli mulle aina salakuljetuksesta ala-aste-ikäisenä ja siitä näki ku silläki oli vaikeaa et “silmät loisti” ku asiasta puhui… Ois tahtonu rauhoittavia ja pilveä mut ei sit vähän ajan pääst enää ollu samaa mieltä…

Mullakin oli pitkään asenne, et muut saa kattoa tai huomata et käyttää; se on oma valinta ja meitä on paljon… Eipä oo huolittu yhteiskuntaan sisään ni ollaa sit kunnolla ulkona. Sit kuitenkii ku kavereil (kahel) miehet sano etten saa nähdä lasta ku käytän ja sit ku sisaruksetkin alko pääsemään eteenpäin elämäs, ni mietin et ehkä pystyisinkin normiin elämään. Apua munkin oli todella vaikea ottaa vastaan, meillä iskä hoki aina et omista ongelmista on selvittävä yksin ja just katoin ohjelman jossa sanottii et esim koulukiusaamisesta vain 5% kertoo vanhemmilleen. Mäkin mietin et kotona on suurempia ongelmia kuin mun ongelmat joten en kertonu mitään vaan sulkeuduin…

Tuo että tahtois “normi-elämän” viittaa toipumiseen. Se, että tahtoo poltella tai käyttää satunnaisesti, vaik perheenlisäyst ois tulos; useimmiten kertoo ettei ole valmis lopettamaan… Vaikea prosessihan tämä on ja aina ku tulee vaikeaa (tosi ku sietokyky nousee ni tilanteet harvenee), ni voi tulla mieleen et “jos käyttäis”, mut tosiaa harvemmin ja vähemmän aikaa mielessä nuo jutut pysyy… Mullakin on turhan usein käyny mieles et piriä ostais (viimeks yhet vedot otettu 2 ja ½v sit, sitä ennen lähes 5v sit), ku siivoukset stressaa, mut en mä sit kuitenkaa vois ottaa; onneks…

Voimia kaikille omaan jaksamiseen ja toivottavasti muistatte pitää huolen itsestänne… Toivottavasti myös teidän läheiset edistyvät sairaudessaan… Mä en voi pitää sitä enää kuin sairautena, koska ajatusmaailma muuttuu niin paljon ja persoona samalla; tuntuu kuin mikään ei olisi hyvin ellei oo sekasin…

Ihanaa Malibu kun taas vastasit etkä vielä jäänytkään tauolle tästä nettikeskustelusta! (vaikka olis varmaan itse kullekin hyvä välillä pitää tästä taukoa ja tehdä ja ajatella jotain ihan muuta kuin tätä) Sä vaikutat jotenkin niin samanlaiselta kuin mun poika. Sen vuoksi mä varmaan pystyn täysin samaistumaan sun fiiliksiin ja uskon mitä sä kerrot. Mun poika ei vaan ole noin verbaalinen, se ei pysty noin hyvin analysoimaan itseään, vaikka muuten onkin älykäs ja fiksukin.

Mua kiinnostais kovasti tietää, mikä sai sut lopettamaan kaman käytön. Varmaan se oli jo pitkään harkinnassa, mutta mikä oli se viimeinen tikki? Ja miten se tapahtui? Lähditkö vaan itse katkolle vai veikö joku muu sinut sinne? Ja mikä sai sut sitoutumaan hoitoon?

Mulla ne viimeiset syyt lopetukseen oli et mä olin 4 vuotta yrittäny “oikeasti” lopettaa, olin saanu lopetettua muut paitsi opparit ihan tahdonvoimalla. Olin ollut jo vuoden tosi omituisessa tilassa, inhotti valehdella perheelle, inhotti retkahtaa vähän väliä, kun mieskin mökötti sit pitkään, onhosin itteäni ja sit ku tuli irtisanominen töistä koe-ajalla (kerran aiemmin kaman takia potkut), ni meinasin et laitos on mun ainoa vaihtoehto ku ei ollu koulua tai töitä enää “teko-syynä”; oletin pitkää et mä PÄÄSEN eroon ihan ite, koska pääsin ite mm. piristä, essoista, herskasta johon en ollu koukus mut jos ei ois vahtinu ni koukkuu ois jääny). Etenki ku mun piti mennä toisee laitoksee, mut katkol skitsosin ja peruin ajan joten en sit päässy sinne vaa lensin kitkuissani katkolta. Parisuhde oli tilantees jossa tää katko pelastais ainoastaan suhteen (jos enää pelastettavaa on), sisko oli saanu vauvan; olin hoidossa ensimmäisen tän sukupolven lapsen ristiäisten aikaa, olin ollu niin mones hoidos et tiesin et Järvenpää ku on paras paikka ni se on pakko selvittää tai ei oo mahiksia… Mä yritin itseni takia; kaikkien muiden takia lopettamista olin jo kokeillut… En olis uskonu et mun asenteet muuttuu niin paljon. Ei mikään siellä jaksolla, mut ku sain siellä muutama hyvän vinkin et kaikki on siitä kiinni miten ite tahdon elää (eli turha itkeä et on retkahtanu ja etenkin jatkaa retkahtamista jos tahdon elää selvänä oikeasti)… Olin kuitenkin 5 vuotta oikeasti psyykannu itseäni lopettamaan, mut ihmisil on eri keinot ja toiset pääsee helpommin. Mulla oli samalla niin paljon mt- ja itsetunto-ongelmia sekä itsetuhoista käytöstä ni lopettamisessa kesti kauemmin mut sen takia varmaan oon oppinu vihaamaan et aineet vei multa 10v ja osittain vie vieläkin, koska en tahdo mitään mahista et mun lapsi joutuis morfiini-tiputukseen synnyttäeen vain, koska mulla menee vielä subua… Voimia kaikille taistoon!

PS. Tietty jos mä ehin käydä lukees (=pystyn laiskottelee ilman omantunnontuskia :wink: ) ni vastailen. Ennemmmin mä täs ja kuivaushuoneel käyn ku saunas, jossa joutuu joskus jeesaa inhottavissakin asioissa! Mä oon yrittäny mun äiskää saada jakamaa juttuja tänne, mut se on niin huono tietsikas ja saamaton, et ehkä mun pitää näyttää tää palsta sille ja tehdä sille tunnarit, ni se vois sit jeesaa. Se on kuitenkin käyny varmaa aika samat vaiheet läpi ku tekin. Yrittän auttaa, unohtaa ja vaikka mitä… Sanoi, ettei sitä täysin pysty koskaa unohtaa mut ku hyväksyy määrätyt asiat ni sit saa tarpeeks etäisyyttä… Toivottavast saatais joku kirjottelee kellä käytön lopettanu lapsi et mitkä fiilikset silloin. Mä yritän jeesaa näis käyttöö liittyvistä asioista…

Nurturing Mother, hyvä että et enää usko etkä omaksu poikasi esittämiä tekosyitä olla menemättä hoitoon tai olla lopettamatta kaman käyttöä.

Kirjoituksellani tarkoitin juuri sitä, minkä itse kirjoitit: “Sitä että mitä minun itse pitäisi tehdä, jotta poika hakeutuisi hoitoon? En oikein pysty uskomaan, että minun tekemiseni liikauttaisivat poikaa suuntaan tai toiseen, sen verran itsekeskeinen hänestä on tullut.” Kaikki huumeriippuvuuteen sairastuneet ovat itsekeskeisiä, se on riippuvuuden yksi ulottuvuus. Olen kyllä kokemukseni perusteella vahvasti sitä mieltä, että läheiset voivat olla ja tulla osaksi ongelmaa tai olla tärkein tuki käyttäjän toipumisessa. Alkuvaiheessa kaikki läheiset ovat osa ongelmaa, ja näkevät vain sairastuneen lapsensa unohtaen itsensä. Jotkut ovat sitä myös myöhemmässä vaiheessa, eivät kaikki läheiset suinkaan kykene irtautumaan läheisriippuvuudestaan tai muuttaamaan toimintaansa.

Vertaisryhmänohjaajana ja tukihenkilönä toimimiseni runsaan kymmenen vuoden aikana olen tavannut satoja läheisiä, äitejä, isiä, mummoja, vaareja, siskoja, veljiä, setiä, tätejä ja kymmeniä huumeriippuvuuteen sairastuneita käyttäjiä. Kaikille läheisille lapsen huumesairaus on ollut todellinen shokki, jonka aiheuttama trauma on suureksi osaksi johtunut siitä, että he elävät kiinteästi huumeriippuvaisen kanssa ja unohtavat itsensä, oman elämänsä ja tarpeensa ja myös omat mielipiteensä. Jos ulkopuolinen, vaikkapa ryhmänohjaaja, sanoo läheiselle että hänen on lakattava suostumasta huonoon kohteluun, läheinen saattaa ihmetellä tai jopa loukkaantua ja sanoa, ettei tämä ymmärrä häntä tai että eihän tässä minusta ole kysymys, vaan lapsestani. Kun läheinen alkaa toimia terveemmällä tavalla, antaa se hänelle itselleenkin voimia ja hän saa onnistumisen kokemuksia siitä että onnistui olemaan tukematta ja mahdollistamatta huumeiden käyttöä. Kun läheinen ei suostu käyttäjän manipulointiin ja mene mukaan hänen sepityksiinsä ja valheisiinsa, käyttäjä alkaa vähitellen oppia että ne eivät enää tehoakaan, eli yksi tai kaksi manipulointivipua on poissa pelistä.

Ainakin oman läheistarinani kohdalla tämän asian ymmärtäminen ja ennen kaikkea toteuttaminen lähes kolmen vuoden manipulointi- ja mahdollistamiskierteen jälkeen auttoi minua todella pitkän askeleen eteenpäin. Siitä alkoi toipuminen.

Sain nyt Ulla Korhosen kirjan Irti riippuvuudesta loppuun. Suurelta osin se oli tuttua asiaa ja aika monesta asiasta olen samaa mieltä. Esim. siitä, että huumeriippuvuus on sairaus eikä oma valinta. Ei vaikeasti riippuvaisella ole kykyä hallita omaa tilaansa. Se pitäisi kuntoutushoidoissakin ottaa huomioon, kuten Korhonen sanoo.

Toinen tuttu, josta olin samaa mieltä on se, että huumeet aiheuttaa ahdistusta, paniikkioireita ja muita psyykkisiä oireita, eikä päinvastoin. Vaikka huumeita sitten näihin oireisiin otetaankin.

Sitten tuosta manipuloinnista ja läheisen toiminnasta. Olen samaa mieltä siitä, ettei pidä syyllistää lastaan siitä että voi itse huonosti. (IH-ryhmässä muuten on kyllä kehotettu kertomaan käyttäjälapselle, että äiti voi huonosti ja käy lapsen takia ryhmässä). Mieheni on usein sanonut pojalle, että äiti ei kohta enää jaksa hänen huumeiden käyttöä ja joutuu kohta sairaslomalle. Itse olen sanonut näin kerran, jolloin poika purskahti itkuun. Korhosen kirjasta sain tukea omalle käsitykselleni, ettei pitä syyllistää. Silti en usko sitä, että syyllisyydestä vapautuminen saisi poikani lopettamaan kaman käytön. Addiktio ja siihen liittyvä psyykkinen tilanne on niin vakava.

Jälkeen päin ajateltuna olen varmasti monta kertaa tämän 10 vuoden aikana toiminut niin, että olen mahdollistanut pojan huumeiden käytön jatkumista. Olen esim. mahdollistanut hänen itsenäistä asumistaan liian varhain, kun hän ei ole vielä pystynyt ottamaan vastuuta itsestään. Poika on pystynyt manipuloimaan monen monta kertaa. Silloin sitä ei huomannut manipuloinniksi. Erityiskohtelua poika on saanut, ollaan mm. tuettu hänen koulunkäyntiään poikkeuksellisen vahvasti, en edes viitsi kertoa mitä kaikkea silloin teimme ja kuinka paljon itsestämme uhrasimme, jotta poika saisi lukion loppuun. Silti se on asia, joka ei kaduta. Tiedän, että koulun kesken jääminen on yksi suurimpia syitä syrjäytymiseen. Yhdessä vaiheessa lupasimme auttaa pojan ulosottovelkojen maksamisessa, mikäli hän lopettaa huumeiden käytön. Poika ei kuitenkaan halunnut meidän maksavan velkojaan. Silloin ajattelin, että se tarkoittaa, ettei poika halua lopettaa kaman käyttöä. Ehkä kysymys olikin muusta.

Korhonen sanoo kirjassaan, että kun nuori on valmis muuttamaan elämänsä suuntaa, vanhempien on autettava siinä kaikin mahdollisin keinoin. Mitähän se käytännössä tarkoittaa? Poikani on halunnut muuttaa toiselle paikkakunnalle, jotta pääsisi kamakavereista eroon. Olen hankkinut hänelle sinne vuokra-asunnon omiin nimiini, omilla luottotiedoillaan hän ei olisi itse saanut. Teinkö oikein vai alistuinko pojan manipulointiin? Retkahdusviikon jälkeen pojalle tuli opiskelupaikkakunnalle palattuaan muutaman päivän rankka masennusvaihe. Soitin hänelle psykiatrista apua, kun hän ei pystynyt itse sitä tekemään eikä lähtemään ulos asunnostaan. Etsin myös hänelle paikat ja puhelinnumerot, mistä hän voi hakea apua. Saiko hän minulta erityiskohtelua? Autanko hänntä liikaa?

Vaikea on tietää, missä menee manipulointiin alistumisen, erityiskohtelun ja oikeanlaisen tukemisen raja. Kerropa Lauri meille siitä.

Juuri tätä samaa olen miettinyt. En yhtään hahmota sitä rajaa, missä autan käyttäjää ja missä omaa lasta. Mekin ollaan jeesattu poikaa just esim. tuossa luokion suorittamisessa, mutta ei me nyt sentään mitään hänen koulutehtäviään tehty … näen työssäni paljon ihan normi ylioposto-opiskelijoiden vanhempia ja kyllä se aika korkealla tasolla se auttaminen on :wink: Enempi koen syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi auttanut ja tukenut ennenkuin tämä huumeiden käyttö ryöstäytyi tälle tasolle, mitä se nyt on. Mutta sitähän on nyt turha valitettavasti enää murehtia …

Onko niin, ettei käyttäjää sais auttaa oikein missään asiassa? Jos hän sanoo, että hänellä on hampaat risana, enkö saa auttaa häntä hommaamaan hammaslääkäriä (=tilata hänelle aikaa ja muistuttaa siitä)? Onko käyttäjän hyysäämistä, kun hommaan jääkaappiin paprikaa, kun tiedän, että hän tykkää niistä ja ajattelen, että hänen on terveellistä syödä niitä?

En tiedä, mutta Lauri tosiaan kerro!

Hei Senjamilena ja Nurturing Mother,
kysytte molemmat kysymyksen jonka lähes kaikki läheiset riippuvuuden jossain vaiheessa kysyvät. Se on sellainen perinteinen “miljoonan euron” avain- tai ydinkysymys eli kysymys, jonka “oikeana” vastauksena on sellainen viisasten kivi tai selkeä valaistu polku selkeine risteysviittoineen, jota seuraten voi ratkaista ja poistaa koko huumeongelman hetkessä tai parissa. Kysymys lienee jonkinlaisesta käsikirjasta tai suunnistuskartasta, joiden ohjeita seuraten ja noudattaen löytää matkan varrella olevat rastipisteet, ja pääsee lopulta takuuvarmasti perille maaliin jossa palkintona odottaa oman rakkaan lapsen tai puolison tai muun läheisen päihteettömyys. Näin olen asian itse, reilun kymmenen vuoden vertaisohjaajakokemuksellani ja runsaan viidentoista vuoden omakohtaisella läheiskokemuksellani, oivaltanut. Tätä kysytään, tähän haetaan vastauksia ja se on aivan ymmärrettävä asia. Ajatukset ja toiminta eivät kuitenkaan ole mitään tiiliskiviä, jotka siistissä ja toimivassa paketissa siirtyvät jonkun päästä jonkun toisen päähän, ja saavat aikaan nopean ajatusten ja toiminnan muutoksen joka sitten johtaa haluttuun lopputulokseen.

Yritän seuraavassa hiukan avata tätä “Onko niin, ettei käyttäjää sais auttaa oikein missään asiassa?” -kysymystä:
Olen sitä mieltä, että tuskin mikään muu elämäntilanne vie vanhemmilta omaa harkintakykyä niin täydellisesti kuin oman lapsen huumeidenkäyttö. Maalais- tai kaupunkilaisjärki katoaa ja vanhemmat eivät tiedä mitä tehdä, kun lapsi muuttuu valehtelijaksi. Lapsen muuttuessa huumeiden käyttäjäksi vanhemmat alkavat ymmärtää häntä, vaikka eivät siedäkään hänen huumeiden käyttöään ja käyttäytymistään. Vanhemmat alkavat etsiä käytön syytä itsestään tai toisistaan, ja löytävätkin mielestään useita syitä. Sanonta: “Mitä etsit, sitä löydät” pitää usein paikkansa. Syitä löytyy lapsuudesta, kun silloin tehtiin niin tai näin. Usein löytyy lapsen luonteesta sellaisia erikoispiirteitä, joiden perusteella vanhemmat päätyvät siihen että syy huumeidenkäyttöön löytyykin heistä itsestään ja että kasvatustehtävä olisi suoritettu jotenkin väärin ja siitä löytyy syy lapsen huumeidenkäytölle. Näitä usein esille tulevia erikoispiirteitä vanhempien mielestä ovat esimerkiksi: herkkyys jo lapsena, korostunut oikeudenmukaisuustaju, taiteellinen lahjakkuus ja ylenpalttinen sosiaalisuus.

Kuten kaikki vilpolalaiset tietävät, syyllisyyden tunteet ovat vakava ja kipeä paikka. Ne lievenevät hetkellisesti, kun nuorelle annetaan myönnytyksiä ja uskotaan, tai halutaan uskoa hänen lopettamisvakuutteluihinsa. Myönnytys on useimmiten rahan antaminen suoraan tai välillisesti. Kun lapsi tottuu tähän toimintamalliin, mikä tapahtuu todella nopeasti ja vielä usein huumeidenkäyttäjäystävien avustuksella, voi kierre saada vauhtia tästä toimintatavasta. Huumeiden käytön pitkittyessä tiedämme, että edes perheen tai isovanhempien rahat eivät riitä eivätkä auta ongelman ratkaisemiseen tai huumeiden käytöstä johtuvien erilaisten kulujen maksamiseen. Vanhempien tulisi rajata ja hankaloittaa käytön etenemistä ja jatkumista.

Mitä enemmän vanhemmat antavat rahaa, täyttävät jääkaappia, maksavat laskuja, antavat rahaa jotta käyttäjä voisi ostaa vaatteita mutta jotka rahat harvemmin sitten menevät vaatteiden ostoon, hoitavat asioita lapsensa puolesta ja tekevät muita vastaavia asioita tai palveluita, sitä enemmän lapsi niitä vaatii. Kyseessä on ikäänkuin saavutettu etu, jota ei voi pois ottaa. Kun etuja sitten aletaan vanhempien toimesta jossain vaiheessa poistaa lapselta, syyllistää hän ensin kaikin tavoin vanhempansa ja kääntyy sitten isovanhempien tai kummien puoleen. Ja homma vaan jatkuu.

Omaan kokemukseeni perustuen vanhempien on lopetettava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa lapsensa tai muun läheisensä huumeidenkäytön mahdollistaminen. Heidän on tehtävä kertakaikkiaan selväksi, että he eivät tue käyttäjää väärällä tiellä eli eivät mahdollista hänen käyttöään.
Kun sitten tulee se hetki, että käyttäjä on valmis muuttamaan elämänsä suuntaa, on vanhempien siinä tilanteessa tuettava häntä kaikin keinoin. Uskokaa pois Senjamilena ja Nurturing Mother, se hetki tulee varhemmin tai myöhemmin.
Tässä muutostilanteessa vanhempien tulee olla kykeneviä asettamaan tiukat rajat ja pitämään ne, heillä tulee olla tinkimätön ja periksiantamaton asenne joka pitää, heidän pitää olla lujia kuin peruskallio mikä ei rapaudu, ei lohkea ja mihin ei mikään lika tai paska tartu. Kun käyttäjä huomaa tiukkuuden, asenteet ja totuu asetettuihin uusiin raameihin, hän vähitellen tottuu niihin ja alkaa tuntea olonsa turvallisemmaksi ja myös itse syyllistyy vähemmän huomatessaan, että vanhemmat pysyvät terveinä hänen tukenaan.

Vanhempien ei tulisi syyttää lastaan omasta toiminnastaan ja siitä, että menivät mukaan hänen manipulaatioonsa. Ihminen on itse vastuullinen omasta toiminnastaan ja käytöksestään. Koskee sekä käyttäjää että läheisiä. Huumeriippuvuus on sairaus, ja sairaudelle on ominaista että se voi kehittyä pahemmaksi, se voi uusia, se voi aiheuttaa sivuvaikutuksia, se voi vammauttaa tai siihen voi jopa kuolla. Siitä voi myös parantua.

Yksi parantumisen merkittävistä muuttujista ovat vanhemmat. Riippuvuussairaudelle on ominaista, että sen edetessä lapsi ei voi eikä kykene lopettamaan vaatimuksiaan. Koska lapsi ei siihen kykene, on vanhempien ne lopetettava. Heidän on asetettava itselleen sekä lapselleen rajat ja kerrottava lapselleen, että he eivät suostu edesauttamaan hänen huumeiden käyttöään. Tähän lapsi usein reagoi syyllistämällä vanhempiaan rakkauden puutteesta sekä siitä, että hänestä ei välitetä. Tähänkään manipulaatioon vanhempien ei pidä lähteä mukaan vaan lapselle on kerrottava, että juuri siksi emme mahdollista sinun huumeidenkäyttöäsi, koska rakastamme sinua. Samaan hengenvetoon tulee kertoa, että heti kun olet valmis muuttamaan elämäntapaasi, tuemme sinua kaikin mahdollisin tavoin.

Lähteinä ylläolevaan olen käyttänyt Irti Huumeista ry:n kokemusperäistä tietoa ja osaamista vuodesta 1984 lähtien, omaa kokemustaustaani, Ulla Korhosen kirjaa Irti Riippuvuudesta ja Maire Leskisen kirjaa Koukussa lapseen - irti koukusta.

Mitä mieltä Senjamilena ja Nurturing mother olette ylläolevasta tekstistä? Mitä ajatuksia se teissä herättää? Entä muut vilpolalaiset? Lisäksi haluaisin kuulla, koetteko tekstin tai joitakin sen osia itseänne syyllistävinä tai ahdistavina?
Löysittekö tekstistä siemeniä, joita voisitte kylvää mieleenne itämään? Jos löysitte, niin mitä ne olivat?

Korostan jälleen jankkaamaani asiaa: Aina on toivoa, ellei yksi tie johda perille niin kokeile toista reittiä.

Kiitos Lauri pitkästä vastauksestasi! En kokenut sitä syyllistävänä enkä ahdistavana. Hyvä että yrität saada meitä muuttamaan ajattelutapaamme! Se ei vain ole kovin helppoa. Kerronpa miksi se on mielestäni minulle niin vaikeaa. Tunnen itseni tavallaan aivopestyksi tiettyyn “pehmokasvatuksen” malliin. Olen nuoresta saakka lukenut paljon psykologista ja kasvatukseen liittyvää kirjallisuutta, ja ennen kaikkea tiettyä psykodynaamista (freudilaista) suuntausta, joka oli kovasti muodissa kun olin nuorempi. Alice Millerin “Lahjakkaan lapsen tragedia” ja muut vastaavat teokset ovat jättäneet minuun lähtemättömän jälkensä. Niiden mukaan vanhemmissa, erityisesti äidissä on aina syy, jos lapsella menee huonosti aikuisena. Olen noissa ajatuksissa ja teemoissa varmaan yhtä sisällä kuin joku muu tosiuskovainen uskossaan. Järjen tasolla en niihin teorioihin ole enää vuosiin uskonut, mutta tunteen tasolla olen niissä edelleen kiinni. Ja tuo syyllisyydentunne ajaa minua toimimaan vastoin addiktilapseni etua. Siinä olet Lauri ihan oikeassa!

Juuri tämän vuoksi tarvitsisin ihan konkreettisia neuvoja. Siis koska olen juuttunut vuosikymmenten aikana niin syvälle tiettyyn ajattelutapaan. Tarvitsisin varmaan pitkän terapian, jotta poisoppisin väärät ajatusmallit. Ja nimenomaan sitten oikeanlaisen terapian, en sitä samaa suuntausta jossa olen kiinni. :wink:

Mutta ennen sitä terapiaa siis konkreettiset neuvot teiltä kaikilta vilpolalaisilta ovat tervetulleita. Ja paljon hyviä neuvoja olen jo saanutkin. Sen olen jo oppinut, ettei rahaa pidä antaa. Mutta muun “mahdollistamisen” kanssa olen sitten epävarmempi. Täytyy myöntää, että rajojen asettamisessa minulla on vielä oppimista!