aikansa kutakin

Muistui mieleeni,että eilen tuli kuluneeksi seitsemän vuotta viimeisestä saunakaljasta. En sitä varmasti muuten muistaisi, mutta kun Täällä plinkissä on tullut niin moneen kertaan höpistyä asiasta. On sitten se päivämäärä jäänyt mieleen. Yksi tarpeettomia nippelitiedoista sekin.

Yksi murhe siis elämässä vähemmän ollut tuon ajan.

Murheiden mukana toimittamisen suhteen olen muutenkin pyrkinyt minimalistisen elämäntapaan. Yksinkertaista on , monessa mielessä, elämäni. Mutta toisaalta,kun en murheita ja paineita mukana raahaa, niin tilaa jää kaikenlaisille kovalle. Tyhjiö täyttyvät, uskokaa pois!

Täällä plinkissä siis olen roikkunut,ties minkä takia, vuosia itse ongelman jo muututtua menneiden talvien lumina elämän kaikennielevän menneisyyden hulevesiviemärin hiljeneväksi lorinaksi -yhä kaukaisempana ja vieraampana.

Plinkissä olen saanut paljon. Paljon sellaistakin millä ei ole oikein mitään tekemistä varsinaisen aiheen kanssa. Sellaistakin, josta kertominen saattaa jäädä… Mutta paljon olen saanut.

Itse asiassa olen nykyisin melko lailla onnellinen mies. Ja murheita minulla on kovin vähän.

Saattaa muuten olla niin,että onnellisuuden tavoittelu ei olekaan kovin hyvä elämäntehtävä. Kunhan jättää niitä murheita pois,tiputtelee tienvarrteen ja kulkee vaan muina miehinä eteenpäin, niin jostain sitä onneakin sitten vaan ilmestyy.

Ja sitähän minä toivon muillekin plinkin jutustelijoille.

Olipa niin samanoloisia ajatuksia, että pitää kompata. Itsellä raittiutta takana kuusi vuotta. Raitistuin ryhmässä toisin kuin sinä mies metsänlaidasta, minulla muiden tuki oli tärkeä alussa. Pitkiin aikoihin en ole ryhmissä kulkenut, nyt ankeat uutiset yhdestä vanhasta tutusta laittoi pistäytymään palstalla kun vanhoja muistelin.

On kiitollinen olo kun oma elämä on kulkenut koko ajan seesteisempään ja onnellisempaan suuntaan. Ei voi olla ylpeä mistään hillittömästä tahdonvoimasta, ehkä enempikin salaisen tyytyväinen jonkinlaisesta pienestä viisaudesta elämän valintatilanteissa, tuntee itsensä ja osaa valita niitä itselle sopivia juttuja ja jättää ne alkuaan houkuttelevat, mutta pitemmän päälle itselle kehnot polut käymättä. Tuosta kai se onnellisuus kumpuaa, omasta hyvästä olosta elämässä.
Ryhmistä ja AA-opeista minulle se tärkein on ollut asioiden hyväksyminen. Tyyneysrukouksessa kehotetaan hyväksymään asiat joita ei voi muuttaa. Minä olen minä, joitakin puolia itsessäni olen pystynyt hiomaan, muut osat vain hyväksyn ja etsin ympärille ihmisiä jotka hyväksyvät myös. En enää juurikaan väännä tai käännä itseäni muiden hyväksymisen vuoksi.

Pikkuhiljaa opettelen hyväksymään muidenkin valinnat. Aluksi sattui todella paljon kun joku kanssani raitistunut retkahti, yritin tukea ja koin lähes henkilökohtaiseksi loukkaukseksi jos ei päässytkään jaloilleen. Nyt ajattelen enemmän, että jokaisella oma tiensä, ehkä se rypistely retkahdusten ja juomattomuuden kanssa on joillekin se heidän valintansa. Vieläkin pohdituttaa paljon mikä oikein selittää parhaiten raittuden löytymistä toisilla ja sen vaikeutta toisilla. Jotenkin tuo kyllästyminen juomiseen pitää olla totaalinen ja juomattomasta elämäntavasta tultava parempi kuin entinen, että se hinku palata takaisin häviää. Itselläni terapia auttoi pääsemään liioista paineista, opin hyväksymään itseni vaillinaisena. Uudet hyvät ihmiset ympärillä ovat auttaneet tuossa. Mutta jos elämä heittäisi rähmälleen - en tiedä kuinka kävisi, toivon etten retkahtaisi siihen entiseen lääkkeeseeni mutten voi vannoa etteikö niin voisi käydä. Tuossa suhteessa elän vielä AA-oppien mukaan, tulevasta en tiedä, mutta nyt ei ole mitään syytä juoda, ja hillitön määrä syitä miksi haluan elää.

Tuossa on jo filosofisia ulottuvuuksia. Kypsää pohdintaa.

[size=85]Saattaa muuten olla niin,että onnellisuuden tavoittelu ei olekaan kovin hyvä elämäntehtävä. Kunhan jättää niitä murheita pois,tiputtelee tienvarren ja kulkee vaav muina miehinä eteenpäin,niin jostain sitä onneakin sitten vaan ilmestyy.[/size]

Kun minä kamppailin viinapirun kanssa huonolla menestyksellä, mutta kuitenkin, eräs viisas ystäväni totesi, ettei kaikki ole niin monimutkaista, pelottavaa ja vaikeaa, vaan elämä kantaa. Helppoa ja yksinkertaista, mutta niin tavattoman vaikeaa uskoa.

“Saunakalja” on niin mainio käsite. :slight_smile: Tulee mieleen päihdekuntoutuja, joka tulee aamulla puhaltamaan alkometriin 1,5 promillea, ja sanoo juoneensa “illalla vaan saunakaljan”.

Niin, olemme täällä Plinkissä roikkuneet itse kukin, ties mistä syystä. Itsellänikin kyseessä lienee vain nostalgia, side suureen muutoksen vuoteen 2007 jolloin ensi kerran tänne mitään naputtelin.
Paljon on sen jälkeen vettä virrannut, ja paljon muuttunut. Oikeasti paljon enemmän, kuin vain pelkkä nimimerkki, hehe.

Olen tuntenut sukualaissieluisuutta sinuun Metsänreunan mies, vaikka meissä on paljon erilaistakin. Yhteistä lienee se alkoholismin taakse jättäminen, ja mielenkiinnon suuntaaminen moniin muihin asioihin maailmassa, yhteiskunnassamme ja elämässä.
Olemme molemmat uskonto-, uskomus-,ja huuhaa -kriittisiä, josta löydämme usein yhteisen sävelen.

Joistakin asioista olemme puolestaan eri mieltä, ja niistäkin olemme viime vuosina osanneet keskustella avartavasti, ja antoisaa dialogia käyden.

Aikansa kutakin. Niin minäkin ajattelen, pientä haikeutta tuntien. Plinkillä on ehkä ollut pieni osansa siihen, että minusta on tullut viimeisen 10 vuoden aikana sekin mikä on tullut.
Taival on ollut pitkä, mutta mennyt nopeasti.

Se juoppo siivooja, taivaanrannan maalari joka tuli foorumille ensi kerran vuonna 2007, kävi katkaisuhoidossa kolmesti sen vuoden sisään, on erilainen mutta hieman samanlainen kuin se sosiaalialan ammattilainen ja kunnallispoliitikko vuonna 2017. Joka tosin kerkeästi tunnustaa olevansa vähintään entinen juoppo jos ei nykyinen alkoholisti.

Sinä, Metsänerunan mies, olet ollut minulle tärkein yksittäinen keskustelija täällä.
Kiitos. :sunglasses:

Hei Metsänreunanmies!

Tämä ketju taitaa olla enemmänkin teille raittiusveteraaneille, mutta antakaa anteeksi osallistumiseni…pakko kirjoittaa ja kiittää!

Kolme kuukautta sitten, tänne päihdelinkkiin liittyi ihmisraunio, joka oli jo lähes kaiken toivonsa menettänyt elämiseen alkoholinkäytön ja sen mukanaan tuomien oheisongelmien suhteen. …useita keskusteluja olin ennen liittymistäni, täältä lukenut ja erityisesti juuri sinun Metsänreunanmiehen kokemuksista ja kirjoituksista sain toivoa yrittää vielä kerran.

Epätoivoisena kirjoitin tänne ja pyysin apua, ja sitä sainkin…juuri sellaista henkistä tukea mitä minä puolierakko metsämietiskelijä tarvitsin…ihan ensimmäisiä viestejä oli sinulta tulleet alkoholistin ajatusmaailmaani kolahtavat järkevät,realistiset ja toivoa antavat kirjoitukset…kiitos tuhannesti niistä! Luin etenkin sitä viestiäsi missä kerroit oman raitistumisesi ihan alkutaipaleesta, todella monta kertaa, koska sain siitä itselleni paljon apua ja rohkaisua… JOS kerran joku toinen metsäläinen on selvinnyt, niin kyllä minäkin aion ja onnistun…

…alkutaipaleella olen raitistumisessa, mutta tällä kerralla uskon itsekin selviytymiseeni…

KIITOS SINULLE METSÄNREUNANMIES PALJON!!

Kiitoksia mieltälämmittävistä kommenteista, Jaloillaan, 6000-päivää, Vadelmamunkki ja Metsien mies!
Hienoja ja ymmärrystäkuvastavia lauseita teltä kaikilta.
Niinhän se on, Jaloillaan, että tuloshan tärkein on, eikä niinkään se millä työkaluilla siihen on päästy. Vähän eri tavoin olemme asian kohdillamme käsitelleet, mutta jotain olemme muuttaneet paremmaksi.

Kirjoitit :" terapia auttoi pääsemään liioista paineista, opin hyväksymään itseni vaillinaisena. Uudet hyvät ihmiset ympärillä ovat auttaneet tuossa. Mutta jos elämä heittäisi rähmälleen - en tiedä kuinka kävisi, toivon etten retkahtaisi siihen entiseen lääkkeeseeni mutten voi vannoa etteikö niin voisi käydä. Tuossa suhteessa elän vielä AA-oppien mukaan, tulevasta en tiedä, mutta nyt ei ole mitään syytä juoda, ja hillitön määrä syitä miksi haluan elää."

Saattaahan se maailma kolhia, ja jos halutaan olla kyynisiä niin todennäköisestikin, tavalla tai toisella. Kaikenlaista tapahtuu, ja jos uskaltaa elää, niin riskit senkuin suurenevat. Ja sittenkin kannattaa elää. Kun nyt olet jo vuosia kohdannut maailman raakana ja luomuna, ilman kemiallista pehmennystä, niin mitäpä tuota murehtisit sen enmpää kuin minäkään; eletään vaan ja ollaan siinä uskossa että kyllä tässä jaloillaan myös pysytään.

Ja jos alkaa vaikealta tuntumaan, niin eiköhän tässä ole “selvän elämän” aikana joitakin työkaluja mukaan tarttunut, ehkäpä ei olla niin lainakaan niin heikoilla kuin jollain edellisellä kierroksella?

6000-päivää, olemme ihan samaa mieltä; elämä kantaa, ja kantaa paljon paremmin kuin tällainen kaikkea hiukan epäilevä ihminen uskoisikaan. Maailma ja maailmankaikkeus järjestelee ja nostelee palikoita toisinaan aivan ihmeellisellä tavalla, usein on parempi jättää murehtimatta ihan kaikkea, kyllä ne asiat aina johonkin päin alkavat kääntymään. Yksinkertaista olen minäkin pyrkinyt elämästäni tekemään, toisinaan niinkin yksinkertaista että ne harvat lähempää katsomaan päässeet hiukan päätään puistelevat… mutta kun asioiden monimutkaistamisesta saa välillä ihan vaan harmia ja työtä itselleen…

Vadelmamunkille taas ihan erityiskiitokset ja terveiset metsänreunasta; onpa tässä tosiaan pitkään ja monelta kantilta asioita väännetty -löydetty yhteisiä arvoja ja näkökulmiakin, ja monesti yritetty avata asioita niinkin että ne näkökannat eivät ole oikein kohdanneet. Ja kyllä, kasvettu on molemmat, myös näiden keskustelujen myötä. Eikä kai sentään ihan kokonaan lopeteta? Elämä kun tuo eteen aivan uusia tilanteita, uusia asioita, haasteita ja tehtäviä niin osa sitten menettää merkitystään, kuten varmasti sinunkin kohdallasi tämän plinkin kanssa on käymässä, niin harvenee, tietysti. Mutta, eiköhän sentään vielä silloin tällöin muutama sana vaihdeta.

Niin, metsien mies, ei tämäkään ketju mitenkään veteraanilopettajien keskinäiseksi lämmittelypaikaksi ole tarkoitettu. Kyllä minun sympatiani täälläkin ovat aina just niiden puolella jotka just nyt irtiottoa päihteistä ja päihdekeskeisyydestä elämässään ovat tekemässä. Enhän minäkääntäällä ihan jatkuvasti roiku, enkä ehdi kaikille edes sitä perusasiaa kertomaan että kyllä toivoa on, eikä kannata kenenkään ottaa niskoilleen sellaista tuomiota ja ennustetta etteikö selviytyä voisi. Kyllä voi. Täällä Plinkissäkin on niin monta esimerkkiä siitä että taakseen voi jättää, ja keinojakin löytyy. Kun etsii ja katselee maailmaa muutenkin kuin päihdeasioiden kautta. Sinulla, Metsien mies, tuntuu olevan ajatukset aivan oikealla mallilla, kyllä sinä selviydyt! Ja joskus, kun sitten etäisyyttä on tullut niin luultavasti minun laillani ihmettelet etä olihan se kummaa ettei se “entinen mies” aikaisemmin hoksannut että toisinkin voisi elää. Mutta, ehkä se sitten on niin, että siihenkin asiaan on meillä itsekullakin oma aikamme. Ehkä on ollut just sen kasvun kannalta sittenkin tarpeellista myös niitä kivisempiä polkuja se tarpeellinen määrä? Mistäpä minä senkään niin tarkkaan tietäisin.

Semmoista tämä, minä taas tässä metsänreunan alkeellisiin olosuhteisiin viikonlopun nautinnollisesta ihmismoisemmasta elämästä (erittäin hyvässä seurassa) ja tämän päivän ajantasaisesta päivänpolitiikasta (Suomiareenaa siinä päivän seurailin, törmäilin tuttuihin vuosien takaa ja kovasti taas sivistyin) palanneena olen ihan vaan tyytyväinen elämääni, elän kesää ja ajoittain ihan oikeasti tunnen olevani osana tätä maailmankaikkeutta.

Ei tämä maailma niin paha paikka ole. Vaikka parannettavaakin toki on.

Tervehdys, mies metsänreunasta!
Lainaan tähän tekstiäsi, sillä niinhän se on, että vain luopumalla jostakin syntyy tilaa jollekin muulle. Alkoholistilla juomisesta luopuminen mahdollistaa sitten asenteiden ja elämän muuttumisen pikkuhiljaa.

Tänään et ole yksin

Kyllä asia kuitenkin on kuten Nykäsen Matti sanoi, elämä on ihmisen parasta aikaa.

Taas yksi maukkaita päivistä kääntymässä iltaan -ja huomenna uusi, ties miten mielenkiintoinen.

Ei tämä päivä niin erikoinen ollut, mutta minulle Just sopiva, ihan kuin minulle tehty. Ja totta puhuen, ihan niin se olikin. Omien mittojen ja ajatusten mukaan.

Muutaman tunnin luontolenkki, meren rannalla ja rantakallioilla,lehdoissa ja kangasmetsissä. Tapasin näädän, parilta vilaukselta, ja suru vaipan jolla ei kiire ollut minnekään. Sammakonpoikaselle juttelin, muutamalle kivelle kiipesin, sieniä tähyilin, kuuntelin lintuja.

Elokuvissa kävin, pitkästä aikaa. Napapiirin sankarit kolmosen katsoin. Ja tykkäsin. Naureskelin ja eläydyin. Komedia, niinpä kyllä, mutta lämminhenkinen semmoinen. Filosofinenkin, tarpeeksi, kyllä siinä sitä ajatusta kun oli.

Ja nyt sitten, valmistaudun tässä pannarin ja hillon syöntiin, hartaudella suoritettavaan nautiskeluun.

Mikäpä mahtaisin muuta kaivata? EI ainakaan minkäänlaiseen biletykseen ole hinkua, Kai senkin aika joskus oli. nyt, tämän ikäisenä ja tällä elämänkokemuksella valitsen just näitä asioita. Ja valinnanvapaus on, kun nuo eivät edes hintaansa kaadu, tuollaiset ilot.

^ Kiva kuulla kivasta päivästä. Itsekin mietin haluaisinko tuota Napapiirin sankarit 3:sta nähdä. Olen nimittäin nähnyt vain ykkös-osan, josta pidin toki.

Leffassa käynti on kivaa yksinkin. Ajattelin että voisin mennä huomenna tai maanantaina katsomaan Dunkirk-leffan. Historia-friikkinä ja sotaelokuvien ystävänä, siis.
Kalenteriin on myös merkitty, milloin Tuntematon sotilas tulee ensi-iltaan kolmantena versionaan. Kiinnostavaa että rooleissa mukana mm. Paula Vesala.

Meillä on varmasti paljon kiintoisaa keskusteltavaa taas, kun vietämme loppuvuonna 100-vuotis itsenäisyysjuhlia. Niin on hyvä. Keskustelu jatkukoon, ja nauttikaamme Suomen kauniista syksystä.

Hyvä päivä on taas alkamassa.
Voi vähän vettä ropsauttaa, mutta semmoinen kuuluu luonnon kiertokulkuun. Menenpä silti vilkaisemaan olisko lähimetsässä sopivia sieniä kastikevärkeiksi, kermapurkki mulla jo jääkaapissa on. Ja sipulia, Ja paistinpannu. Valurautaisiakin pannuja, vaikka en siitä tiedä tuleeko niillä yhtään sen parempaa sapuskaa kuin teflonilla kuorrutella kevytmetallipannulla -kuinkahan lienee?

Joskus kymmeniä vuosia sitten, kun vielä lueskelin aikakauslehtiä, oli yhdessä haastateltu jonkun syrjäkylän hengellisen puolen edustajaa, keski-ikäistä äijää, joka oli saanut oikein naapureilta allekirjoitetun todistuksen että äijä oli heidän kesälomiaan ajatellen siirtänyt useimmat paikkakunnan sateista tapahtuviksi öiseen aikaan, lomalaisten nukkuessa. Mukava mies. Noin hengellisiä kykyjä tuleekin käyttää, muitten iloksi ihan konkreettisissa asioissa.

Vadelmamunkille erityistervehdys, tottakai. Keskustelu jatkukoon, maailmassa on vielä monta mutkikasta asiaa joihin olisi tarpeen saada useammanlaoista taustoittavaa ajattelua ja ajatusten kriittistä arviointia -kyllä tässä aina jotain oppii hiukan laajemmin ymmärtämään kun joutuu joskus ihan oikeasti miettimäänkin. No, aika rennosti olen ajattelunkin viime aikoina ottanut, ja valikoinut ajateltavakseni vain semmoisia asioita joiden ajattelu on minua huvittanut ja kiinnostanut. Sellaisen valinnan kun kans saa ihan vapaasti tehdä, ei ihan kaikkeen kannata aikaansa tuhlata. Kaiken ajatteluun kun ei kuitenkaan kukaan ehdi.
Suomi100 ryöpytyksen olen jo pikkuisen jättänyt vähemmälle. Ei lainkaan siksi ettei tämä suomen alue olisi hyvää aluetta ihmisen asua, ei siksikään etteikö tämä ihmisjoukko joka täällä nyt pyörii, tämä jokusen vuosituhannen aikana kaikista mahdollisista ilmansuunnista tänne muuttanut ja tänne jäänyt, olisi pääosin ihan mukavaa porukkaa, eikä siksikään ettei tämä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamalli -onhan siitä vielä sentään paljon jäljellä- olisi mielestäni oikein hyvä ja onnistunut, eikä siksikään että näiden uusien suojeluskuntavouhottajien ja kaikenvihaajien leijonariipus-hakaristi-pesäpallomailauhoajien takia olisin niin paljon pelkäämään alkanut että siksi hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen vetäytyisin, eihän nyt sentään.

Mutta siksi olen jättänyt sen aiheen innokkaammille, että ei minusta oikein ole hehkuttamaan koko tämän pohjoisen alueen ja sitä työllä rakentaineiden ihmisten historiaa ikäänkuin ainoa merkittävä asia olisi se kuinka monta ns vihollista mikäkin esi-isistä on onnistunut tappamaan ja minkälaisella pyssyllä tai astalolla siinä kukin on onnistunut. Ei se jaksa oikein sytyttää minkäänlaista hengenpaloa tällaisen enemmän tavalliseen arkeen ja rakentavampaan työhön ajatuksensa suuntaavaa hiukan pasifistisiakin arvoja kunnioittavaa epäsotilaallista taapertajaa.

Heisulivei!

Minusta Suomi100 -fiilistelyssä on se hyvä puoli, että nyt ihmiset ehkä vihdoin kiinnostuvat siitäkin, million ja miten Suomi itsenäistyi vuonna 1917… ja millaista sitä ennen mahdollisesti oli. Meillähän oli kasvamassa uusi sukupolvi missejä ja Big Brother-kisaajia, jotka luulivat Suomen itsenäistyneen 1939, taikka mahdollisesti 1944.
Eli toivoisin myös, että historiasta kiinnostutaan nyt hieman laaja-alaisemmin: sota-ajan lisäksi myös rauhan ja rakentamisen vuosista, ja demokratian kehityksestä. Toki hyvä muistaa myös, että kansakunnan, kielen ja kulttuurin historia on paljon pidempi kuin 100 vuotta.

Leijonariipus on minusta ihan ok siinä merkityksessä kuin samainen vaakuna on vaikkapa jääkiekkomaajoukkueen pelipaidassa. Leijonariipustahan on käyttänyt mm. Vasemmistoliiton Suldaan Said Ahmed, joka usutti kansaa ottamaan leijonakorun pois rasistien ja natsien yksityisomistuksesta.
Vaakunaleijonahan on demokraattisen yhteiskunnan symboli. Esiintyypä se monen muunkin maan vaakunoissa, mm. Ruotsin, Tsekin ja Iso-Britannian.

PS. Ai niin, kävin katsomassa sen Dunkirkin. Oli se ihan vaikuttava leffa, vähän ahdistavakin. Leffateatterin äänimaisemassa tuntui kuin olisi ollut keskellä kovapanosammuntoja itsekin.
Leffassa voisi käydä enemmänkin pitkästä aikaa, vaikka se on nykyisin aika kallista. Tässäkin muuten sitä huomaa olevansa mainosten uhri tietyllä tavalla: tulee käytyä katsomassa niitä leffoja joita on mainostettu paljon, tai jonka traileri on tehnyt erityisen vaikutuksen. :bulb:

Juu, ei minullakaan ole mitään pahoja tuntemuksia alkuperäisen, ruotslaisen Vaasa-suvun leijonaa kohtaan. Siellähän se on, Kustaa Vaasan haudalla jo samanlaisena. Ja Venäjän vallan aikana, Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna oli jo melkein nykyisessä muodossaan, käyrine ja suorine miekkoineen, eli tulkinta jonka mukaan se käyrä miekka tarkoittaisi just venääjää jota leijona polkee ja suora miekka sit taas omia sotajoukkoja -ei se voi paikkaansa pitää , jälkikäteen sepitetty kuten tarinat yleensäkin.

Leijonan nykykäyttö sitten taas on mitä on, eikä se siitä miksikään muuttuisi vaikka minäkin alkaisin sitä käyttämään -antaisinpa vain itsestäni vastaantulijoille totuudenvastaisen kuvan.

Eihän se hakaristikään ollut natsien suunnittelema, menneisyydestä, vanhoista taikamerkeistä nekin sen lainasivat. Mutta ei sen merkitys alkuperäiseksi palautuisi vaikka sen minäkin nahkaani tatuoisin.

Minkäs minä näille mahdan, tunnistan kyllä noita joitakin nykyään käytettyjä symboleja ja joihinkin sitten suhtaudun siten että mieluummin toteutan sitä väistämisperiaatetta, en lähde edes sanan miekalla kokeilemaan miten heidän kanssaan kävisi. Kuulunee näihin vanhenevan miehen ikimuistoisiin oikeuksiin, saa olla jo osallistumatta joka tappeluun.

Ihmiset ihailevat eläintä joka tappaa, tukehduttamalla, ja ovat mielestään sielultaan ja mieleltään yhtä rohkeita ja uljaita. Kasviksiin tyytyviä eläimiä halveksitaan. No, jotkut pedot harjoittavat vielä tylympää saaliseläinrääkkäystä, ei sen puoleen.

Kyllähän tuon uljaan jalopeuran vaihtaminen olisi nykyisellään ihan paikallaan. Paremminkin kuvaamaan tänä päivänä sopisi vaikka ihan lehmä tai ei sittenkään, lehmäkin on liian rohkea, joku kani tai sopulihan sopis vallan mainiosti. Juostaan sokeana toisten perässä vaikka kalliolta alas kuolemaan.

Minä näkisin asian mieluummin niin, että juuri käyttäjäthän sen määrittelevät mitä se käyttö on. Jos Suldaan Said Ahmed a.ka Musta Leijona, Vadelmamunkki ja Mies metsänreunasta käyttäisivät Leijona-symbolia, ei sitä voisi enää pitää ainakaan natsien tai rasistien omana symbolina.
Niin no, käyttäähän sitä se lätkäjoukkuekin tietty.

Totta, että hakaristi on myös muinainen symboli, joka on esiintynyt monissakin kulttuureissa. Hindulaisuudessa se on hyvän symboli, ja liekö nähtävissä hindu-symboliikassa nykyisinkin. Tietysti eri yhteyksissa symboli on esiintynyt hieman eri asennoissa; joskus vinossa, useammin suorassa.

Symbolien vaikutus ihmisiin on yhtä vanha kuin taikausko, ja ne on samaa peruakin. Symbolien merkitys voi tosin muuttua ja vaihdella. Joskus symbolit neutralisoituu täysin, niinkuin vaikka sirppi ja vasara tai kirjainjono CCCP jossain retro-henkisessä vaatteessa tai Leningrad Cowboys- rekvisiitassa. :slight_smile:

Mutta onko leijona rohkea? Tai onko se rohkeampi kuin jänis tai lehmä? Liitämmekö liian helposti eläimiin sellaisia piirteitä, jotka liittyvät omiin tunteisiimme?
Eläimet toimivat oman luontonsa ja vaistojensa mukaan, kuten tietysti mekin usein.

Toki eläimissä esiintyy piirteitä ja ominaisuuksia, joita olemme aiemmin pitäneet vain ihmisille ominaisina: rakkautta, empatiaa, hellyyttä, kaipuuta, surua… pelkoa.
Parhaiten niitä voi havaita lähimmillä sukulaisillamme eli muilla kädellisillä, mutta varmaan kukin myös lemmikkieläimillään.

Kalkkuna – se on rohkea – josko siinä olisi uusi kansalliseläin vaativimpienkin makuun.

Sen kerran kun maatilalla vierailin ja pihamaalla seisoskelin niin eikös talon häijy pitkäkaula katsonut asiakseen taapertaa kimppuuni. Jouduin turvautumaan legendaariseen puunkiertämistemppuun. Puuta markkeerasi tässä talon lipputanko. Onneksi isäntä tuli ja rukkasilla läimäytellen hääti riiviön navettatiloihin ja eskaloitunut tilanne purkaantui.

Leijona väistää paljon suurempaa norsua, mutta kalkkuna ei väistänyt paljon suurempaa minua, jos siis rohkeaa eläintä haetaan niin eikös vaan kalkkuna?

.

i

Bakteeri on vielä pienempi ja kovempi! Saa isonkin miehen paskoon sisuksensa pihalle tai yskiin keuhkonsa kuusenoksalle!

n