Aika katsoa totuutta silmiin

Ja mun alkkarini on tietysti nyt vuoren varma, että tämä touhu loppuu tähän ja tästä viikosta alkaen alkaa raitistuminen. Tästä todistuksena on kuulemma se, että oli eilen aamulla kaatanut kolme viimeistä kaljaa lavuaarista alas. Totesi oikein itse, että koskaan ennen ei ole semmoista erhettä mennyt tekemään. Mutta nyt siis alkaa uusi elämä :confused: hmm…ja olettaa että otan hänet avosylin takaisin…

Olenkohan mä nyt se kenen kohdalle osuu se lottovoitto??? :laughing: :laughing:

et ole kun sen piti olla minä :laughing: :laughing: :laughing: :laughing:

Palasin taas tälle palstalle tauon jälkeen ja hyvä niin. Luin ketjun läpi ja ihailen sinua Sevilla. Olet saanut paljon aikaan ja olet monta askelta edellä minua. Pähkäilen näiden ihan samojen asioiden kanssa, mietin samoja juttuja kuin sinäkin ja tiedän jopa sen kamalan musertavan syyllisyyden tunteen, joka tulee lasten surun kautta.

Olen kertaalleen jo eronnut 11 vuotta sitten. Ja löysin uuden rentun tilalle. Tämän kanssa on nyt taisteltu 7 vuotta eikä loppua näy, vaikka se jo häämöttää. Eron poikanen oli syksyllä, sitä kesti viikon ja minä idiootti uskoin siihen ihmeparantumiseen ja miehen vakuutteluihin antabuksesta ja lääkäreistä ja aa-ryhmistä ja vaikka mistä. yksikään niistä ei toteutunut, hän osaa käsitellä asian itse, sillä hänellä ei ongelmaa ole, se on vain minulla. Sehän on selvä.

Sinulle sanoisin neuvoksi, että älä ainakaan anna nyt periksi. Olet päässyt irti ja hyvä niin. Pidä asia juuri noin niin kauan, kunnes mies ihan oikeasti tekee aisoille jotain, todistaa sanansa teoillaan. Kyllä minä uskon, että ihminen voi muuttua, mutta se vaatii paljon ja näissä tapauksissa sanoihin ei ole uskomista. Sen olen tuhannet kerrat kantapään kautta oppinut.

Minä olisin niin totaalisen valmis jäämään yksin lasten kanssa, tiedän jo ne metkut. On paljon rasittavampaa kun mies asuu täällä ja olen silti käytännössä yksinhuoltaja. Toivon todella, että jonain päivänä minäkin pääsen askelen eteenpäin ja eroan.

Tsemppiä toivotan minäkin. Olen alle kolmikymppinen nainen, jonka mies juo enemmän ja vähemmän, meillä vain ei ole muita huolehdittavia kuin itsemme. Itse olen löytänyt hyvää keskusteluapua perheasiainneuvottelukeskuksesta, joka on kirkon ilmainen palvelu. Suosittelen sitä lämpimästi ainakin oman kokemukseni perusteella, koska sen avulla olen alkanut itse kiivetä “pullosta” ulos…Siis vaikka kyseessä on kirkon palvelu, niin se on tarkoitettu ihan kaikille. Seuraava askel olisi alkaa käydä al-anonissa ja tuumailla asioita sen avulla.

Voimia!

On aina hienoa huomata että hei, taas joku on lukenut minun tarinani ja on valmis uhraamaan aikaa myös vastaamiselle. En ole ennen kuullut perheasiainneuvottelukeskuksesta, mutta aion ottaa asiasta selvää. Meneehän niitä veromarkkoja siihenkin suuntaan :slight_smile: Ja vielä tärkeämpää, taidan todella tarvita keskusteluapua!

Ajoittain on sellainen olo, että olen saanut aikaan vain tuhoa. Luultavasti menee pitkään että pystyn suhtautumaan asioihin valoisammin. Tämä kanava on kyllä ollut suuri apu. Joskus voi jopa nauraa päättömille jutuille, ja se on tehnyt hyvää. Mutta päivä kerrallaan, se on ainut keino tällä hetkellä.

Oliko se sitten parisuhdeneuvonta, jota saavat kirkolta vain avioliitossa elävät, eivät avoparit? Kun kuulin tuon, tunsin itseni jo kolmannen luokan kansalaiseksi entisen toisen luokan sijasta. Hyvä silti niille, jotka apua ovat saaneet.

Lottovoittajista: Mun kohdalle osui kerran. Kolmen viikon kuluttua onnetar tuli toisiin aatoksiin ja puki asian mieheni suulla sanoiksi -Kyllä nyt sentään joskus voi ottaa! :mrgreen:

Melkein yhtä hyvä kuin kunnan perheneuvola. Ensimmäinen vapaa aika vuoden päästä. Pura siinä sitten parisuhdeongelmia…

Ja mullahan tuli myöskin lottovoitto, selvä mies katkolta. Mut kun oli edelleenkin mulkku, niin eihän sitä voinut katsella ja sittenhän olikin pakko lähteä ryyppäämään. Ku eukko heitti siltikin ulos vaikka oli selvä :unamused:

Jos mulla ei nyt sitten olekaan niin hyvä tuuri että lottovoiton saisin, niin saanpahan ainakin seurata mielenkiintoista näytelmää. Mies kertoi tänään soittaneensa a-klinikalle ja aika on varattu, joten nähtäväksi jää mitä sitten tapahtuu kun sinne pitäis mennäkin. :question:
Kyllä mä nostan jo siitä hyvästä lipun salkoon, jos se saa hilattua itsensä a-klinikan ovesta sisään. Joskus viime kesäloman jälkeen kun oli puhe moisesta paikasta ja miehen piti varata aikaa, niin eihän sitä saanut varattua, kun siellä ei tainnut ikinä olla ketään töissä :laughing: niillä oli vissiin pitkät lomat, kun ei kukaan kuulemma yrityksistä huolimatta puhelimeen vastannut :laughing:
Mutta ihan vakavasti ottaen, on tää vaan uskomatonta miten paljon pitää kärsiä ja kestää, jotta alkoholisti tajuaa, että muija ei ollutkaan vaan veemäinen valittaja, vaan ihan oikeasti jokin on vähän vinksallaan.

Ei se oikeasti sitä tajua. Eikä tule tajuamaankaan jollei sit jostain ihmeestä joskus oikeasti raitistu. Siihen asti kaikki on enemmän tai vähemmän näytelmää mitä alistuu tekemään että muut ymmärtävät että hän y-rit-tää. Ja kun emäntä ei kerran tue, niin eihän sitä voi onnistua…
Kylhä meilläki käytiin A-kilikilikalla ja katkollakin. Sieltä tuli niin parantuneena, niin parantuneena. Nyt voin sanoa et 4kk siitä niin asiat on aina vaan enemmän ja enemmän vituillaan ja joka ikinen asia on mun vika edelleenkin.
Mun onneni on et sen jutut alkaa karata niin käsistä että niitä ei enää muut usko (ainakaan ihan jokaista) Varsinkin kun mulle se syyttää niitä samoja ihmisiä joille mollaa mua… Alan kyl kohta nauhoittamaan puhelutkin, ei tarvi sit selitellä mitään. Tekstarit on jo visusti tallessa, niitä voi sit näyttää jos alkaa vetämään multa alta töitä tai lasta tai mielenterveyttä…

Välil vieläkin ihmetyttää et miten mä oikein olen joutunut tähän tilanteeseen…? Ja miksei tästä voi päästä pois kun haluaa? Toivottavasti vihdoin on asiat kunnossa kun muksu alkaa tajuamaan jotain. Tai siis kyselemään äidiltä selityksiä :wink:

No onhan tää kieltämättä aika surkuhupaisaa. Tulee ero ja viikon päästä mies on kuin jonkun valaistumisen kokenut. Mahtaako olla niin että tää meneekin just kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Eron jälkeen kadutaan ja tehdään parannus. Kohta sitten oletettavasti vihataan ja haukutaan, eikä haluta olla missään tekemisissä. Tää on oikeestaan aika hyvä että tulee kirjoitettua tänne. Voi sitten itsekin palauttaa mieleen, että mitä kaikkea se mies taas lupasikaan ja mikä on toteutus.

Jollain tapaa taidan kuitenkin salaa uskoa sen puheita, koska oma olo on ollut nyt huomattavasti parempi. Kai mä sit taas romahdan, kun seuraavan kerran tulee kännipuhelu tai jotain. Tästä kun yli pääsis, niin hyvä olis!

Joo no, mä olen jo saanut vaikka mitä niskaani tuon miehen suhteen, mut siltikin ihan vasta äsken katselin jotain risteilytarjousta. Kai se kihlajaisristeily jostain tuli mieleen, en tiedä, mut välähti päähän et tuol olis ihanaa miehen kanssa. Siis ihan oikeasti! Ei mennyt kyl kuin sekunnin murto-osa ennen repeämistä, mut silti. Pelottavaa… Juuri eilen kuitenkin juteltiin puhelimessa kun se oli menossa jotain linnakundifrendejä moikkaamaan ja voin sanoa ettei ollut se henkilö johon haluaisin olla missään yhteyksissä. Selkäpiitä vaan karmi.

En tiedä sit onko nuo niitä loputtoman naivismin ja tyhmyyteen asti venyvän optimismin merkkejä, vai vain sitä et yrittää kertoa itselleen miehessä olevan hyviäkin puolia. Eikä siksi että palaisi takaisin, vaan siksi ettei ole ihan niin kusetettu olo. Oli siin oikeasti hyvääkin, en mä nyt ihan niiiin tyhmä voinut olla et olisin ehdoin tahdoin lähtenyt tähän linkoukseen.

Siitä perheasiain neuvottelukeskuksesta, siis kyllä se on ihan kaikille. Kävimme siellä miehen kanssa ensin yhdessä, ja ei siellä mitään aviotodistuksia tai kirkkoonkuulumisiakaan kyselty. evl.fi/kkh/to/kpk/pankapua.htm

Ainoa vain että ajanvarauksessa päivystänyt tyyppi ei meinnannut ensin antaa aikaa! :smiling_imp: selitin et olis perheessämme masennusta ja alkoholiongelmaa ja että haluttaisiin yhessä setviä asiaa. Kuvitelkaa sellanen matala lässyttävä miesääni hokemaan, että “ei se suhde jatku, jos on alkoholiongelmaa, että turhaan tulette”. Jumankauta! En olis ikinä osannut odottaa tuollaista vastausta, kun itku kurkussa soitan et meidän täytyy puhua jonkun ulkopuolisen kanssa ja että teiltä ilmeisesti sitä apua saisi. Kai se on oikeassa, mutta oli tylyä saada tuomio heti puhelimessa ilman että asian käsittelyyn saisi sitä kuuluisaa apua.

Sain kuitenkin tingittyä ajan melko nopsalla aikataululla ja meille sattui todella hyvä ammattilainen, jonka kanssa ainakin mun pää on alkanut ajatella asioita uudella tavalla. Sen ihan ensimmäisen ajan jälkeen tapaamisia on saanut hyvin. Mies lähti alussa mukaan mun pyynnöstä, joten häneltä tietenkin loppui motivaatio. Mut ite olen saanut sieltä apua.

Olisi tuon voinut tietysti jättää sanomatta tai sanoa vähän mukavammin. Mutta se “lässyttäjä” on varmaan nähnyt livenä sen, että ei se suhde tosiaan jatkukaan. Ei niin kauan kuin juova osapuoli on mukana vain turvatakseen selustansa juomisen jatkamiselle. Alkoholismiin ei ole vielä keksitty terapiaa joka toimii, jos oma halu ei ole 100% mukana.

Joo, siis taatusti on työssään nähnyt yhtä ja toista ja tuo mitä sanot alkoholismista on totta. Mutta, emmehän me ongelmamyrskyn sisällä elävät, alkoholista tai toisesta riippuvaiset, sitä asiaa noin nähneet, vaan tarvitsimme apua siihen että noin voi edes ajatella. Tai että tajuttiin edes mikä se ongelma meillä todella on. Että olisi se voinut jättää asian sanomatta. Mulle ainakin oli iso asia soittaa edes, kertoa ongelmani ja kysyä apua.

Tosin tapasin tän ajanvaraustyypin myöhemmin, ja hänen tapansa keskustella oli mielestäni varsin mustavalkoinen ja kärjistävä, siis välillä tuntui ihan pelottavalle ja hyökkäävälle. Se varmasti sopii joillekin, mutta tää mun terppani työskentelee pehmeämmällä tyylillä ja se tuntuu sopivan mulle.

Mä ainakin pahoin pelkään, että mun miehen, tai siis pitäis varmaan opetella kutsumaan ex-mies, a-klinikalle meno on ihan tasan tarkkaan esitystä, jonka tarkoituksena on vakuuttaa minut siitä, että mitään ongelmaa ei ole. Ja muahan on helppo huijata. Ja kaiken lisäksi nyt kun on muuttanut erilleen miehestä, muistaa jotenkin helpommin vaan ne hyvät ominaisuudet…siis ainakin tällä hetkellä.

Ens kerran ku se kännissä heiluu niin et kylmänväreet menee pitkin selkäpiitä, niin ota valokuva. Se sit seinälle riippumaan, voi muistuttaa itseään aina kun tuntuu siltä et “oli siel vankilas kivaa, aina joku kertoi mitä tehdä”

Ja mikäs siinä et muistat vaan hyvät jutut? Eikös se ole hyvä? Et jää katkeraksi etkä siirrä katkeruutta lapsiin. Niin kauan kun TIEDÄT ettei se ollut hyvää, niin eikös se ole parempi et muistelet vaan niitä kivoja hommia?

On näköjään muutama päivä kulunut, etten ole jaksanut päivittää tätä. Kai siitä yksinkertaisesta syystä, että olen yrittänyt elää arkea ja näiden omien juttujen mieleen palauttaminen on aika kipeetä puuhaa. Ja tietysti kun erosta on vasta niin vähän aikaa, niin olo on tuntunut ihan mielettömän väsyneeltä.

Mutta kyllä tää tästä. Töitä ja kodin pyörittämistä. Ja mukavaa viikonloppupuuhaa. Elämä voittaa, vaikka kaipaus ja suru on läsnä.

Ja toi toinen puoliskokin (siis ex) on tahollaan elänyt ihan kunniakkaasti. Ihmettelenpä vaan, kun ei muka oo vieläkään saanut a-klinikalle aikaa, vaikka soitteli sinne puheidensa mukaan jo viime viikon alussa. Meneekö se todella niin, että kun on puhelimitse yhteydessä sinne, niin ne ilmottaa vapaasta ajasta joskus monen viikon päästä? Vai onkohan se joku muu kun puhuu omiaan ajan varaamisista?

Mikä ihana viikon alku…oksennusta eteisen matolla ja vessassa epämääräinen haju…Mutta eipä ole ainakaan JUOPON aikaansaannosta :mrgreen:

Pikkuvekara se on oksennustaudissa ja erittäin kovassa sellaisessa!

Mitä muhun tulee, niin olen päästänyt lapsen isän taas liian lähelle itseäni. Täällä se on ollut yötä ja mun on hirveen vaikee rajottaa sen olemista täällä. Saan varmaan kuulla kunniani miten läheisriippuvainen toimii just näin, mutta en mä sitä kielläkään. Erosta huolimatta mä en ole vielä onnistunut irrottautumaan tosta miehen retaleesta.

Kovasti mietin mitä nää tunteet juoppoa kohtaan on. Mä en edes uskalla ottaa puheeksi sen kanssa a-klinikalle menoa. Lupaukset sinne menosta on tainnut jo unohtua, koska jos uskallan kysyä asiasta, saan kiukkuisen vastauksen siitä, miten mua kuulemma riepoo se asia. Eli edelleenkään ei juomisesta voi puhua ilman riitaa.

Mä osaan kyllä antaa itelleni hyvän ohjeen: Ota nyt itseäsi niskasta kiinni, ja muista että olet halunnut muuttaa erilleen miehestäsi. Mitä se siellä sun kotonas tekee? :slight_smile: Uskokaa vaan, kyllä mä yritän :sunglasses:

On tullut tässä mietittyä, kun monessa ketjussa tulee esiin juomisen mahdollistaminen , niin miten mä olisin voinut omalla toiminnallani ehkäistä tai vähentää ongelmien kasaantumisen ja kärjistymisen.

Mieshän joi aluksi hyvinkin avoimesti, pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Mä aloin kyttäämään ja elämään varpaisillani ja pikkuhiljaa mun kyttäämisen tuloksena pullot siirtyivät jääkaapista varastoon tai autoon, jossa mies joi salaa. No sehän sai mut kyttäämään kahta kauheemmin ja raivoamaan aina kun huomasin miehen juoneen.

Välillä on vaan käynyt mielessä, että olisiko ongelmaa ollut helpompi käsitellä, jos meillä ei olisi siirrytty piilopullo kultturiin. Kuviohan meni osaksi mun kyttäämisen ja vahtaamisen takia vain sairaammaksi. Muistan yhdenkin jouluaaton, kun vahtasin yläkerran ikkunasta, kun mies kävi parkkipaikalla. No kaverithan sille kiikutti laatikollisen viron tuliaisia. Ja sen jälkeen oli mun joulu pilalla.

No tuskinpa mä olisin mitään tehnyt toisin, vaikka joku viisaampi olisikin osannut mua silloin valaista, että missä meidän perheessä oikein mennään. Jälkeenpäin on helppo jossitella. Se täytyy vaan todeta, että juominen ja mun ilmeinen läheisriippuvuus ovat ajan kanssa pahentuneet salakavalasti. Monihan olisi varmaan lähtenyt jo heti alkutekijöissään tällaisesta suhteesta. Mutta onneksi tilanne on nyt helpottanut. Tällä hetkellä sitä painitaankin ihan toisenlaisten asioiden kimpussa, joista päällimmäisenä on se, että erosta huolimatta, minä läheisriippuvainen roikun juopossa. Koitan pinnistellä että järjen ääni voittaisi tällä kertaa.

Tunnen olevani ihan hirveä. Mutta toisaalta olen vain helpottunut.

Nyt se sitten kävi ensimmäistä kertaa eron jälkeen, että käännytin lapsen isän kamalassa kännissä ovelta. Ja tää on ihan uskomatonta. MINÄ tunnen syyllisyyttä teostani.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että miten se “raukka” mahtaa pärjätä. Mitäs jos se sammuu lumihankeen ja kukaan ei huomaa. Ja mihin se nyt pääsee yöksi, kun en tänne päästänyt. On ihan HIRVEÄÄ taistella näitä ajatuksia ja tuntemuksia vastaan ja yrittää ajatella, että ei- se ei ole minun vastuullani. Miten mä saan nukuttua yöni rauhassa, jos mietin tällaisia???