Aika katsoa totuutta silmiin

Hei vaan hei kaikille!

Hetki sitten onnistuin kirjoittamaan tänne ensimmäisen viestini ja tässä lähtee toinen…kohta niistä ei varmaan pidä enää lukua.
Mä mietin että mitä ihmettä tänne kirjoittaisin, entä jos kaikki tunnistaa meidät. Äsken vaan sitten tuli jokin kolahdus että ei hel…ti, nyt tai ei koskaan on aika ruveta purkamaan tuntojaan. Jos tänä yönä saisi sitten paremmin nukuttuakin.

Vähän taustaa tästä elämästä…Jos lähdetään siitä, että olen elänyt alkoholistin kanssa nyt yli seitsemän vuotta. Oma ikäkään ei niin suuri vielä ole, eli hiukan vaille kolmen kympin. Yksi lapsi, toinen tulossa ja muutto edessä yhteisestä kodista tässä kuussa. Taisin tajuta tän ongelman jo kun odotin ensimmäistä lastamme, sitä ennenhän alkoholin käyttöön ei niin kiinnittänyt huomiota. Nyt kun odotan toista on vaan niin elävästi palannut mieleen se, miten olen itkenyt suihkun lattialla sitä kun mies tulee kännissä töistä kotiin. Ja lapsen synnyttyä sitä, kun mies minuutin varoitusajalla ilmoittaa, että kaverit on juuri oven takana hakemassa mökkireissulle ja kaivaa kaljakorin eteisen kätköistä. Ensimmäisemme oli silloin ehkä noin kuukauden ikäinen.
Elettyä elämää takana ja jatkuvaa oravanpyörää. Lupauksia vähentämisestä ja mun kova työ sen eteen että mies raitistuisi. Nyttemmin kun olen lukenut näitä lukemattomia viestiketjuja, olen ymmärtänyt tämän kamppailun olleen turhaa. Oma kamppailuni se on ollut, ei miehen.
No tällä hetkellä mennään siinä, että mies muutama viikko ennen joulua ilmoitti (olleensa kaksi viikkoa raittiina) että ei halua elää minun ja lastemme kanssa. Ettei ole koskaan onnellinen ja ettei hänellä ole kanssamme hauskaa…tätä sanaa hän nimeen omaan käytti. Tällöin kypsyi päätös siitä, että haen itselleni ja lapsillemme asunnon. Tietysti olin mielessäni aina uhitellut tällä ajatuksella, mutta en ollut saanut mitään aikaiseksi. Myöhemmin mies pyörsi sanansa ja sitten taas mennäänkin siinä, että hän haluaa jatkaa yhdessä. Asunto minulla on, muutto tulee olemaan tässä kuussa. Nyt sitten pyörittelen mielessäni haavekuvaa siitä, miten vielä onnistumme ja toisaalta taas salamana vajoan siihen kuoppaan jossa olen varma etten halua nähdä miestäni enää ikinä.
Juopottelu jatkuu…tässä juuri laskeskelin että ehkä noin kaksi tai kolme selvää päivää viikossa, siis neljänä päivänä viikossa kännit on ihan normaalia. Joskus on sitten sattunut näitä, kun olemme olleet kuukaudessa siinä kohtaa jolloin juopottelu on riistäytynyt käsistä ja kriisi ollut huipussaan, niin yks kaks mies on ollut selvänä puoli viikkoa, ehkä viikon tai jopa kaksi. Selvänä kaksi viikkoa on ollut maksimi ja niitä muistan kesän jälkeen olleen kaksi jaksoa. Joulu ja uusi vuosi onkin sitten mennyt juopotellessa ja vuodatettuja kyyneleitä osaltani runsaasti. Päivät menee joskus ihan ok, joskus ei. Alkuillasta yleensä sitten huomaan humalan olevan jo selkeästi havaittavissa ja tänäänkin ennen kymmentä miehen jalat jo notkistelivat siihen malliin, että hyvä kun pystyssä pysyi. Eikä meillä ole yhtään ihmeellistä se, että töistä tullaan kännissä kotiin. Onhan miehellä kortti pois juomisen takia ja kun työkaveri on kuskina on helppo ottaa “muutama” koti matkan aikana.
No entäs minä…Minä se olen vaan yksi jahkan pähkän enkä saa mistään otetta. Käyn töissä, hoidan kotia, itken iltaisin. Itken sitä menetettyä elämää jonka olisin niin kovin toivonut saavani, itken sitä rakasta ihmistä jota säälin aina iltaisin kun se örveltää, itken niitä haaveita ja sitä kaikkea, mikä on loppujen lopuksi taitanut olla oman pääni sisällä olevaa kuvitelmaa. Jossain vaiheessa tuntui mahdottomalta ajatus, että lapseni menettäisi isänsä. Vaikka eihän ero sitä tarkoita. Nyt kun olen pitänyt väkisin kulisseja pystyssä jottei lapsemme joulu menisi pilalle, tuntuu lähinnä helpottavalta se, että muuttaessamme pois ei minun tarvitse enää peitellä mitään. Ja kaikesta huolimatta tulevan lapsen syntymä tuntuu ihan hyvältä ajatukselta.
Jos mä nyt sitten vaan pystyisin ajattelemaan selkeästi ja toimimaan sen mukaan. Jos tän joku jaksoi lukea, niin aika loistava suoritus. Omat ajatukset ainakin taas vähän selkeytyivät. Tää oli vaan tilanteen purku. Kommentoikaa ja ihmetelkää jos siltä tuntuu. Kyllä tällaisissa ristiriitaisuuksissa varmaan ihmeteltävää riittääkin.

Tyypilistä tarinaa oli kertomuksesi. Noinhan se menee hyvin monella tässä suloisessa Suomessamme. Onko vika kasvatuksessa vai geeneissä? Alkoholismi, tai paremminkin päihteet aiheuttavat valtavaa tuhoa yhteiskunnassamme ja vielä suurempaa murhetta yksilötasolla. Eikä alkoholismi tai muu päihderiippuvuus ole sitä, että käytetään jotakin. Käyttö on vain ongelman ulkoinen, näkyvä oire. Se on oire jostakin paljon syvemmällä olevasta syystä, joka istuu korvien välissä. Ovatko riippuvuuteen sortuvat ihmiset, kuten minäkin, jotenkin viallisia jo alun perin? Vai mistä moinen johtuu?
Se ei johdu ainakaan niistä, jotka joutuvat kärsimään juopon tai käyttäjän lähipiirissä. Ei, vaikka -nisti tai -listi niin väittääkin. Mutta yhtä väärin on väittää, että rakkaus, rukous tai loitsu läheisen taholta muuttaisi tilanteen. Ei se muuta.
Jos ongelmainen ei itse halua vapautua ongelmastaan, tai ei edes myönnä sitä olevan, ei muutostakaan tapahdu. Silloin olisi läheisen parasta kaikkien, niin itsensä, lasten ja ongelmaisen, repäistä itsensä irti sairaasta suhteesta ja antaa uusi mahdollisuus paitsi itselleen, myös ongelmaiselle. Valitettavasti tuon ratkaisevan askeleen tiellä on usein oma riippuvuus. Se on läheisriippuvuus, joka on ongelmana aivan yhtä paha kuin päihderiippuvuuskin, koska se pitkittää kärsimyksiä kaikkien asianomaisten kohdalla.

oli pakko pinnistellä omia muistiinpanoja ja totean vain viime vuodella sattuneen yhteensä kaksi kertaa 14päivän selvänä olo… ai p*ska joo… oliki sitte lääkkeissä että niitä ei lasketa… mutta joo noin 70 päivää oli mies selvinpäin viime vuonna :smiley:

Kiitos molemmille vastauksista! Tosi hienoa huomata, että joku on valmis uhraamaan aikaansa lukeakseen tarinaani.

Tässä vaiheessa olen vihdoinkin alkanut tajuta tämän asian. Aiemmin olen kuvitellut, että jos tarpeeksi jaksan yrittää, niin toinen voi muuttua. Ja ihmeen kauan olenkin jaksanut yrittää. Tänä syksynä olen vasta ensimmäistä kertaa huomannut ajattelevani, että eihän se toisen juominen minun vastuullani ole. Kantakoon itse vastuunsa, ja jos siihen ei kykene, olen aika voimaton auttamaan. Ja tämän läheisriippuvuus asian myönnän täysin. Edelleen ajatuskin suhteesta irrottautumisesta tuntuu mahdottomalta. Yritys on kuitenkin kova ja siihen tarvitsen ihan selkeästi tukea. Tänään taas ajattelin ruokapöydässä, kun mies oli jo ottanut kaljaa, että onneksi tämä ei jatku enää pitkään. Mielessäni laskin päiviä, koska pääsemme lapsen kanssa muuttamaan. Ja samalla tietysti kävi mielessä, että onneksi tämä joululoma päättyy loppiaiseen, ei tarvitse enää katsella 24/7 toisen juomista. Ja nyt sitten tuli mieleen, että toivottavasti ei enää ikinä tarvitse näiden ajatusten kanssa odottaa että loma loppuisi, vaan voisi nauttiakin siitä. :confused:

Onpa ihanaa, että sinulla on paikka minne muuttaa! Vaikka käytännön asioilla on taipumus järjestyä tavalla tai toisella, niin mielummin mahdollisimman helposti. Ihan tarpeeksi raskasta eroaminen on muutenkin.

Toinen juttu on se, miten raskasta on vuodesta toiseen pettyä juopon lupauksiin ja ikuiseen itsekkyyteen. Ensin sitä pettyy itsensä takia, sitten lapsen/lasten puolesta, eikä niille pettymyksille tule loppua ellet lähde. Parisuhteen loppuminen on myös iso pettymys, mutta se on sentään pienempi paha ja siitä selviää ajan kanssa. Tilalle tulee paljon hyvää, kuten esimerkiksi oma elämä!

Mähän olen löytänyt uuden riippuvuuden itselleni, kotikanavan :wink: Täällä olen kahlaillut toisten ketjuja läpi aina ehtiessäni ja etsinyt kultajyvää…tai mitä lie. No ainakin olen tehnyt monta uutta oivallusta ja kumman helpottavalta tämä on myös tuntunut. Johan alkaa tämä meidän mahdottomalta tuntunut palapeli saada osasiaan paikalleen ihan itsestään.

Yhtä olen tässä miettinyt ja kai siitä jotain tutkimuksiakin on tehty. Kuinka paljon alkoholi todella voi muuttaa ihmisen persoonallisuutta ja välillä olen miettinyt että miten paljon se todella tappaa niitä aivosoluja??? Joissain tilanteissa välillä kun on tullut sellainen olo, ettei toisen rattaat pyöri ihan kunnolla…tai sitten olen itse käynyt niin kierroksilla, ettei minusta ole ottanut selvää. Vai olenko se sittenkin minä kuka olen muuttunut? Mene ja tiedä. Se on ainakin totuus, että miehestä on viime kesästä alkaen ruvennut ilmaantumaan ilkeitä piirteitä humalansa aikana. Nykyään puhuu mulle jo tosi törkeesti ja välillä on tosi kurjaa jos lapsi sattuu kuulemaan. Osaanhan mäkin sanoa ilkeesti takas, heh, mutta joskus olen katsonut sen oikeudekseni. :imp:

Meillä on muuten jo pitkään pidetty kaljoja ja muita ulkona piharakennuksessa tai jossain piilossa. Jääkaappiin ei ole ilmaantunut mitään kuin ihan muutaman hassun kerran. Luulisi että olisi miehellekin ihan helpottavaa, kun eron myötä saa sitten kantaa oluensa jääkaappiin. Ei tarvitse ravata ulkona pakkasessa jatkuvasti.

Olen miettinyt sitä al-anoniin menemistä. Kun tämä pelkkä kirjoittaminen tänne tuntuu helpottavalta, niin voisin kuvitella sen tukevan omaa selviytymistäni vielä paremmin. Vähän vaan mietityttää se, että jos kohtaan siellä vaikka työn kautta tutuksi tulleita ihmisiä. Toisin sanoen mua taitaa pelottaa se, että joudun myöntämään toisille ongelmamme. Tehdäänkö al-anonissa jonkinlainen sopimus siitä, ettei siellä puhutut asiat mene niiden seinien ulkopuolelle?

Toisen juopottelun sivusta seuraaminen on ihan äärimmäisen turhauttavaa ja kuluttavaa. Välillä olo on ihan sietämätön ja tekisi mieli huutaa ja karjua, mutta onneksi voimat ei enää riitä siihenkään…sillä turhaahan se olisi. Mä todellakin kuvittelin että tänään mies kärsii sitten krapulansa kunnialla…ryyppyputki alkoi ennen joulua ja huomenna taas töihin paluu. Mutta ei. Ikäväkseni totesin iltapäivällä, että ei mies pystynyt olemaan ilman. Totesin sille vain että kyllä sillä itsekuri on ihan täys nolla, ja sen enempää en jaksanut asiaan paneutua. Mitä nyt sitten tänne kirjoitan ja purkaan tuntojani. Mua säälittää toi touhu ja surettaa ihan hirveästi. Saa nähdä miten töihin meno huomenna onnistuu?!
Kesällä mies oli kaksi erillistä päivää töistä pois juopottelun takia, ja silloin se vielä tunnusti pomolle poissaolon syyn. Nyt poissaoloja ei ole ollut, mitä nyt niiden pomo ei sitten tiedä, että kännissä kyllä töissä on oltu. Mutta kesällä mies sai heti varotuksen, ettei juopottelu poissaoloja saa enää ikinä tulla…Joten saa nähdä miten huomenna käy. :question:
Tää on vienyt voimat niin täysin ja mä en edes uskalla töissä kertoa, että olemme eroamassa. Sukulaisistakin vain mun oma äitini tietää…Kiitos hälle tuesta. Vaikka välillä on ollut kyllä hirveä olo siitäkin, että kaadan kaiken sen niskaan. Äitini nimittäin kertoi, että on myös viettänyt unettomia öitä takiamme. Miehen suku tietää jotain asiasta ja miehen isälle olen puhunut…täytyy kyllä tunnustaa että kaunistellen asioita :frowning:
Miten voikaan tuntea näin paljon surua ja tuskaa toisen tekemisien takia?!

Mä tossa joulun aikaa vähän porukoille valaisin asioita en kaunistellen mutta en nyt kaikkea kertonut kuitenkaan, lähinnä totesin että alkoholisti se on eikä olla oltu yhdessä kuin muutama päivä koko raskaus aikana eikä tulla olemaan myöhemminkään, eikä ne kyselly siitä sen enempää…
Jätkän suvulta sain vihat niskaani kun totesin valintani täysin sudeksi enkä niille omia tekemisiäni aiokkaan koskaan selitellä mitä ja miksi… mies on hoitanut sen puolen siihen malliin että minä olen hullu narkkari ja täysin pöllö sekopää… olkoon ne miten on aivan sama…
Kaikille muille tutuille ja kavereille olen vaan ilmottanut että en voi juopon kanssa elää ja piste.
Helpotti toi tänne kirjoittelu eikä tarvinnu muualle selitellä mitään.

Hei Sevilla,
Al-Anonin toimintatapaan kuuluu nimettömyys. Myöskään jäsenet eivät kerro kenellekään niistä asioista , joita siellä kuulevat. Jos sattuisit tapaamaan siellä jonkun tutun, arvaat kai, miksi he ovat siellä. SAMASTA SYYSTÄ KUIN SINÄ.
Tervetuloa Al-Anoniin.

Ja sinne anoniin kannattaa mennä useamman kerran, vaikka ensin tuntuisi oudolta. Mä en tiennyt ensin yhtään mitä odottaa, menin vain sellaisessa hädässä, että jotain oli tehtävä. Harmi vai, että se ryhmä, jossa mieluiten olisin käynyt kokoontuu mulle yleensä mahdottomaan aikaan.

Kiitos vastauksista! Aion heti kun olen saanut muuttoni hoidettua mennä ryhmään. Toinen vaihtoehto ehkä olisi jokin terapia, missä saisi käydä asioita läpi, mutta al-anon kuullostaa erittäin hyvältä vaihtoehdolta. Ja ainakin itse koen, että vertaistuki on se mikä tilanteessani auttaa. Ja eipä siitäkään haittaa olisi, jos sieltä löytäisi hyviä ystäviäkin :slight_smile:

Lueskelin tossa toisesta ketjusta pohdintaa juopon ja alkoholistin erosta. Mieheni kanssa olemme puhuneet joskus hoitoon menosta tms. mikä nyt ei ole ikinä toteunut. Ehkäpä siksi, ettei hän myönnä ongelmaansa tai siksi että sanoo, ettei tahdo edes raitistua. Tässäpä tämä ristiriitaisuus ja riidan aihe sitten onkin. Kun mieheni uskoo kohtuukäyttöön, kumma juttu, en ole kyllä meillä sellaista ikinä nähnyt. Ja toiseksi hän on sitä mieltä, että hän ei ikinä halua lopettaa juomista kokonaan. Näiden asioiden takia eropäätös tuntuu ainoalta oikealta. Itselläni tämän asian hyväksymiseen vain on mennyt kohtuuttoman pitkä aika. Mä en vaan itse siis oikein löydä eroa juopon ja alkoholistin välillä…

Älä välitä, en minäkään. Lopputulos on aika onneton parisuhteen kannalta oli tyyppi kumpaa tahansa. Kohtuukäyttäjähän tämä minunkin ongelmatapaukseni on, välillä vain tulee joutua liikaa, liian usein, vääräänn aikaan, väärässä paikassa tai liian pitkään. Tähän satunnaiseen (??!!) liikakäyttöönkin on tietysti tulossa muutos, kunhan vain olosuhteet muuttuvat suotuisiksi. :sunglasses:

Joka jepellä näyttää olevan samat selitykset.

Eihän ne määrät taida sitä alkoholistia tehdä, vaan se kokonaisuus, käyttäytyminen - kaikki, mikä taudinkuvaan kuuluu. Menihän meilläkin viikot siististi töissä & juomatta kotona, mutta viikonloput sitäkin tuhdimmin pullojen sihahdellessa auki. Pohjan tullessa vastaan, retku oli se, joka halusi hoitoon, halusi lopettaa juomisen (minä olin tässä vaiheessa jo avioeroa hakemassa). Aluksi sanoi, että on vaan juomatta ja haluaa sitten ns kohtuukäyttäjäksi. Nyt lähes puoli vuotta lopettamisen jälkeen retkulla ei ole ajatusta palata minkäänlaiseen käyttöön. Takuutahan tälle ajatukselle ei ole, mutta jokainen kulunut päivä, viikko ja kuukausi tuntuu antavan sille arvoa ja painoa: että elämänlaatu on yksinkertaisesti nyt niin paljon parempi kuin juodessa, ettei siihen ole mitään järkeä palata…
Mutta kuten jo monesti todettua: vaikka taudinkuva lienee samanlainen oli sitten juoppo tai alkoholisti ( :wink: ) niin jokainen tapaus on kuitenkin omanlaisensa.

Tässä on nyt sitten katsottu totuutta silmiin jo jonkin aikaa ja nyt viikonloppuna se sitten tapahtuu. Nimittäin muutto pois omasta kodista.
Taakse jää: Talo (menee myyntiin), alkoholisti mies, monen vuoden eletty elämä ja hukkaan heitetyt unelmat perheidyllistä.
Edessä on: Kiva kolmio kerrostalossa ja monta helpotuksen huokausta.
Ei vaan, totuus on että mulla ei oo mitään hel…tin tietoa miten selviän tästä erosta ja miten raha asiat tms tulee hoitumaan. Mutta tämä askel nyt otetaan ja on ollut ihan hirveän vaikea pysyä tässä päätöksessä. Hain tänään sairaslomaa. Ei tässä muuten jaksa.

Saattaa kuulostaa kornilta,mutta näin mä uskon : elämä kantaa,kaikki hoituu!!!Oot tehnyt AINOAN OIKEAN ratkaisun ja niistä oikeista ratkaisuistakin tulee palkinto vielä joku päivä,luota siihen.Tulee päivä,jolloin huomaat,ettei enää satu ja…ihmettelet,miksi et tehnyt sitä irtiottoa aikaisemmin!Samassa veneessä ollaan…mut usko pois,nyt veneet lähtee keikkuun oikeille reiteille.Voimia!!

Voimia tässä juu tarvitaan, välillä tuntuu ettei niitä löydy enää yhtään ja välillä sitten taas asiat näyttää ihan valoisilta. Tietysti kun mukana on pieni lapsi, niin itsesyyttelyyn ja muuhun sortuu aika helposti. Mutta sitten olen yrittänyt ajatella, että eihän se juoppokaan ajattele asioita lapsen kannalta. Jos ajattelisi, niin ei joisi.
Mulla tulee olemaan paljon läpi käytävää ja mietittäviä asioita. Olen usein miettinyt miten puhua lapselle asioista. Syyttääkö hän meitä jostain isompana jne…

Se on hassua, kun pitää kaikki asiat sisällään, tai siis olenhan mä tänne kirjoittanut, mutta jos ajatellaan ihan asioiden läpi käymistä puhumalla. Niin kun kantaa pahaa oloa tarpeeksi kauan sisällään, niin yhtäkkiä se purkautuu ihan merkillisissä tilanteissa. Tässä nimittäin eilen aloitin pakkaamisen ja istuin keittiön lattialla käärimässä jotain lautasia sanomalehteen. Ja siitä kun nousin, niin kumautin oikein kunnolla pääni yläpuolella olevaan avonaiseen kaapin oveen. Ja itkuhan siitä tuli, eipä sillä etteikö olis sattunut, mutta siinä keittiön lattialla huomasin sitten itkeväni ihan muita asioita, kun sitä kolhuani. Onneksi muksu oli kattomassa lasten ohjelmia. Ois nimittäin ollut varmaan aika näky, äiti keittiön lattilalla itkemässä lautaset kädessä…mutta näin se ainakin mulla sitten näköjään menee. Se suunnaton vitutus kun joutuu lähtemään omasta kodistaan purkautuu ja sitten sitä itketään, kunnes taas rauhoitutaan. Ja tänään tuntuu ihan mukavalta jatkaa pakkaamista.

Piti vielä laittaa että mä niin toivon taas löytäväni sen oman itseni, kun pääsen eroon tästä kyttäys-piilopullo arjesta. Tuntuu kamalalta olla tämmönen hermot kireellä oleva kyttääjä osapuoli. Aina tuntosarvet kohollaan ja ikinä ei uskalla ottaa rennosti. Niin jospa se tästä muuttuisi ajan kanssa, kun pääsen elämään arkea muualle. Hei ja saa kommentoida jos jotain on.