Äidin tarinaa...

Poistettu

Clematis,
hyvä että löysit rohkeutta kirjoittaa Vilpolaan.

Ennenkuin menemme yhdessä eteenpäin tämän asian kanssa, haluan kysyä sinulta onko tämä ensimmäinen kerta kun pääset tai kykenet purkamaan itseäsi ja sisintäsi poikasi käytön suhteen?

Olen kertonut asiasta parille ystävälleni ja saanut heiltä kyllä tukea. Mutta kukaan sellainen ei voi täysin ymmärtää, joka ei ole kokenut samaa.

Clematis,
mainitsit vertaistuen ydin- tai johtoajatuksen: “kukaan sellainen ei voi täysin ymmärtää, joka ei ole kokenut samaa”. Tästä juuri on kyse vertaistuessa.

Sen perusteella, mitä kirjoitit viimeistä edellisessä kappaleessa ensimmäisessä viestissäsi, olen kyllä huolissani jaksamisestasi. Kirjoitit seuraavaa: "Olen ihan lopussa. Yöllä ajattelin jo itsemurhaa. Mutta sitten tajusin, että pienempi lapsi tarvitsee vielä äitiä. Pelkään, että sairastun, tulen hulluksi tai saan vaikka sydänkohtauksen murheesta. Häpeän tätä kaikkea. En kehtaa enää liikkua keskustassa ihmisten katseita peläten. Ajattelen heidän ajattelevan, että olen ollut huono perhe ja että perheemme on ollut paska perhe (onhan meillä ollut miehen kanssa ajoittain vaikea avioliitto, mutta olemme kuitenkin ns. kunnollinen ja tavallinen ydinperhe, jossa lapsista on pidetty hyvää huolta, tuntuu että liiankin hyvää).

Voitko kertoa, missä päin Suomea asut? Asuinpaikkaasi kysyn siksi, että toivon voivani ohjata sinut joko lähimpään saman pöydän ääressä kokoontuvaan vertaistukiryhmään tai kahdenkeskiseen tapaamiseen ammatti-ihmisen kanssa. Miltä ajatus sinusta tuntuu?

Mielelläni juttelisin jonkun kanssa ensin kahdestaan ja myöhemmin ryhmässä.

Clematis, ymmärrän hyvin kantasi. Juuri niin, miten sinusta itsestäsi tuntuu, on hyvä ja toimiva tapa edetä.

Jotta pääset puhumaan tilanteestasi kirjoittamisen lisäksi, niin ehdotan että soitat Irti Huumeista ry:n Tampereen osaston aluevastaavan numeroon 040 510 4068, kerrot tilanteen ja sovit jatkosta ja kahdenkeskisestä tapaamisesta. Lisätietoja löydät netistä: irtihuumeista.fi, josta löytyy mm. Tampereen osaston tiedot.

Kirjoitit aiemmin, että olit raivostunut kun poikasi yhdessä kaverinsa kanssa poltti kannabista huoneessaan. Teit aivan oikein raivostuessasi hänelle, ei ole olemassa mitään syytä tai oikeutusta miksi hän voisi tehdä niin sinun kodissasi. Koti on sinun kotisi.

Kerro sitten, miten asiat etenevät. Voimia sinulle!

Hei Clematis ja ihan ekaksi sinulle iso halaus!

Olen noin kymmenen vuoden (viisi viimeistä pahimmat) ajan käynyt läpi noita kuvaamiasi tunteita lähes itsemurhan partaalta toivoon ja uskoon paremmasta. En ole laskenut valvottujen öiden, itkettyjen kyynelien tai ylivoimaisen ahdistuksen määrää. En myöskään ole laskenut, kuinka monta kertaa minua on kirkkain silmin kusetettu - valehdeltu päin naamaa, jotta on saatu se, mitä kulloinkin on tarvittu (rahaa, kyytiä, yösijaa myös kavereille ym. ym.). Olen kasvattanut lapseni mielestäni rehellisyyteen, hyviin tapoihin ja perusarvojen kunnioittamiseen. Ne kaikki ovat vuosien aikana rapisseet…myös luottamukseni tyttäreeni on mennyt aivan täysin. En usko mitään, en sanaakaan hänen puheistaan.

Nämä oman lapsen päihdeongelmat ovat siitä niin tolkuttoman rankkoja ja kuluttavia, että vievät lopulta uskon koko elämään. Ja kestävät yleensä pitkään, vuosikausia. Toivon toki, että sinun kohdallasi olisi toisin. En halua maalata piruja seinälle, mutta kun hyväksyy sen, että ollaan tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joihin voi itse kovin vähän vaikuttaa, niin se hiukan helpottaa. Olen itse työstänyt asioita ryhmissä ja nyt myös yksilöpsykoterapiassa. Olen lukenut valtavan määrän kirjoja ym.

Vertaistukena voin antaa sinulle vain sen neuvon, että kun olet vasta lähtemässä hakemaan apua ja työstämään asiaa, niin ota ihmeessä yhteyttä ammattiauttajiin ja juttele muiden kanssa. Täällä tai/ja ryhmissä. Olemme kaikki samassa jamassa, eri vaiheissa, mutta taistelemme samaa helvettiä vastaan ja ymmärrämme puolesta sanasta, mitä tarkoitat, kun puhut mustista epätoivon hetkistä. Ei muuta kuin hakemaan apua!

Petunia

Petunia,
kiitos vertaistuestasi Clematikselle.

Kirjoitat hienosti omasta tavastasi selviytyä. Haluaisitko kertoa lisää ja yksityiskohtaisemmin siitä, mitä keinoja sinä olet käyttänyt selvitäksesi tähän saakka?

Kirjoitat myöskin hyväksymisestä. Mikä tai mitkä asiat sinulle ovat olleet vaikeimpia hyväksyä? Miten olet ne itsellesi perustellut?

Toivon, että jos jaksaisit vielä kirjoittaa ja jakaa kokemuksiasi muille vilpolalaisille. Uskon että siitä olisi heille apua ja tukea. Kaveria ei jätetä!

Aloittajalle sen verran, että oikeasti koulukiusaaminen jättää niin pahat jäljet, että sen jälkeen huume-porukoihin on helppo sopeutua koska sinne otetaan lähes kaikki mukaan ja suhteet ovat todella tiiviit. Siinä saa sellaisen vääränlaisen ala-kulttuurin josta on vaikea irtautua. Mä uskon kans et ilman teitä lapsi olis jo paljon pahemmalla tolalla. Valitettava fakta on, että vaikka käyttäjät salaavat ja peittelevät käyttöään, koska eivät tahdo läheisien huolestuvan; he myöskin tuntevat syyllisyyttä että vanhemmat stressaavat (turhaan omasta mielestään). Tuo käyttö on niin henkilökohtainen asia ja se on jaettu kolmeen ryhmään; viihteeseen käyttävät jotka tahtovat pitää hauskaa, elämää helpottavat eli lievittääkseen elämän iloja ja suruja ja sit elämää pakenevat ketkä eivät vain kestä todellisuutta.

Itse kuuluin tähän viimeiseen ryhmään ja osa siitä johtui koulukiusaamisesta joka alkoi kun puolustin kiusattua. Lapsilla, nuorilla ja aikuisilla (nuoret aikuiset) on kova tarve kuulua johonkin joukkoon ja vaikka omat vanhemmat kuinka kehuisivat nuorta tai lasta, lapset tietävät että heissä on jotain “vikaa” mikäli muut samanikäiset eivät hyväksy heitä. Jokainen lapsi tietää myös, että vaikka vanhemmat mitä sanovat, niin oma lapsi on aina ykkönen, joten vanhempien sanomiset ovat puolueellisia… Kiusaaminen jättää pahat traumat ja itsetunto on aivan nollassa jolloin huumeet saavat ajatukset nollaantumaan ja olon varmemmaksi. Toisaalta koska sun poika käyttää mm. LSD:tä, ni uskon että hän kuuluu myös tuohon ryhmään joka vain tahtoo paeta elämää, koska ei usko kuuluvansa joukkoon… Tää on spekulointia mut kuulosti niin tutulta nuo asiat. Mäkin vaikka lupasin ihan oikeasti yrittää olla selvänä vanhempien takia, ni silti oman itseni takia käytin, koska koin oloni varmemmaksi, paremmaksi ja pääsin “parempaan paikkaan” edes hetkeksi ja kaiken lisäksi “kavereita” oli aivan älytön määrä.

Tuossa nuorten ja nuorten aikuisten kohdalla vielä vaikuttaa se, että yleensä ne ketkä käyttää kamaa, on niitä suositumpia. Se kääntyy kyllä päälaelleen viimeistään 20v, mutta mikäli ei tunne oloaan eheäksi ilman huumeita niin tuntee vain lisä-syyllisyyttä että lupasi lopettaa, koska varmasti lapsi rakastaa teitä…

Mä olin ite tosi hajalla 13-18v. Viiltelin, dokasin, vedin lääkkeitä ja pilveä sekä kokeilin piriä ja huomasin että maailmaa pääsee pakoon. Mä huomasin sen jo kun ekan kerran join, jonka jälkeen tahdoin juoda jatkuvasti. Tiesin aina etten jaksa itseäni koska en sietänyt itseäni tai piirteitäni; oli selkeä valinta alkaa käyttämään kaikkea mitä vain sai! Äiti kysyi kerran että tahtoisinko juttelemaan ammatti-auttajalle kun näki mun viillelleen, mut loppuvaiheessa he piilotteli veitsiä ku dokasin kotonakin. Nyt lähtisin kyllä puhumaan ammattilaiselle, mutta tuon ikäisenä (17-19) sitä koki ettei kukaan voi ymmärtää mua, korkeintaa joku joka on kokenut saman ku mä! Mikäli lapsi on sen verran selvä, että ammatti-apu auttais (terapia), ni kannattais käyttää, koska siinä sais valmiudet kohdata omat tunteensa ja hyväksyä ne. Kamaa käyttämällä se ei onnistu vaan kun lopettaa käytön on siinä iässä henkisesti kun mitä käytön aloittikin joten se on tosi vaikeaa siinä vaiheessa.

Mut mä ku käytin ni yllättäen tutustuin näihin entisiin kiusaajiinkin. Mä sit ku kamaa käytin ni tietty pidin puoliani ja menin tivaamaan et mitä hemmettiä ne mua silloin haukku ja paria mun kaveria kans… Oli tosi pahoillaan, oli olleet niin nuoria ettei sitä oltu edes ajateltu että joku siitä loukkaantuis. Se auttoi oikeasti. Ikävä fakta on, et jos lasta kiusataan, ni se alkaa omaksumaan sen identiteetin ja ulkomuodon mitä muut kiusaavat. Minäkuva vääristyy ja tuntee itsensä aina huonommaksi kuin muut. Vaikka olis pari kaveria ni silti mä ainakin jaoittelin ihmiset kasteihin ja itse tietysti kuuluin kaikkien alapuolelle. Mul ainakin tuli sellanen vastakkain-asettelu et kerrankin mut hyväksytään ja tahdon olla sekasin, koska oon paljo rohkeampi ja iloisempi silloin mut toisaalt ahdisti ku vanhemmat ei hyväksyny elintapaa. Yritin pitää mahollisimman paljon etäisyyttä just sen takia, ettei sais tietää kaikkea. Mikäli lapsi tuntee itsensä huonommaks ku muut ni narkkari-seura, johon kuuluu suosituimpia ihmisiä koulusta ja jossa se yhteishenki on todella vahva on sellainen porukka, et sitä ei tahdo menettää, koska ei usko sopeutuvansa ns. tavallisten ihmisten joukkoon.

Mä kasvoin tuosta yli sit lopulta ku päätin et oon oma itseni, jos ei kelpaa ni sit ei kelpaa mut ketään muuta en ala esittää. Ei se helppoa ole koska ujous ja epävarmuus tulee takaisin, tosin loivemmin ku aiemmin, mut sitä luokittelee itsensä edelleen ulkopuoliseks, vaik pitäis miettiä et on aivan eri ihminen kuin koulu-aikoina, samoin entiset kiusaajat. Mitä enemmän ikää (selvänä) tulee lisää, sitä vähemmän se ujous näkyy tai haittaa. Aikuiset kuitenkin puhuu enemmän tunteistaan ja siellä ei jätetä ulkopuolelle ryhmästä vaikka kaikkien kans ei tulisikaan toimeen. Toivottavasti teillä asiat kääntyy parhain päin, varmasti poika on tosi surullinen kun joutuu pettää lupauksiaan sulle, mut jos tuntuu ettei kertakaikkiaan jaksa selvänä ni silloin mielummin ottaa huonon omantunnon ku kestää sitä omaa karseaa oloaan joka johtuu siitä ettei tunne itseään tai tunteitaan…

Mä kirjotin tähän nyt omia kokemuksia ja mitä muilta oon kuullut. Mut usein käyttäjillä on huono itsetunto ja minäkuva ja niin kauan ku kamaa vetää ni asiaa ei voi muuttaakaan, koska päihteet estää henkisen kasvun. Monel käyttäjällä on myös pers. häiriö tai joku muu mielenterveydenhäiriö. Käykö poika a-klinikalla tai miekkarissa juttelemassa? Siellä (klinel) oon itse melkein 8 vuoden aikana saanu selvitettyä tosi hyvin syitä miks käytin ja myös tunnistan lähes 100% retkahdus-vaarat ja nyt aion lähteä ilmaiseen 3 vuoden terapiaan jonka kela lupas mulle jo useampi vuos sit maksaa… Voimia teille paljon… <3

Kiitos taas Malibulle pitkästä kirjoituksesta! On oikeesti tosi avartavaa, kun äitinä saa tutustua entisen käyttäjän näkökulmaan! Oma lapseni oli myös aikanaan koulukiusattu ja varmaankin tuo kaikki mitä Malibu kirjoitit, on saattanut koskea myös poikaani. Se että kokee itsensä erilaiseksi, se että saa kuulua “arvostettuun” ja “erilaiseen” käyttäjien porukkaan, se että saa helpotuksen ensin viinasta, sitten kamasta. Äitinä huomasin pojan huonon voinnin ja yritin auttaa. Koulukiusaamiseen puututtiin, se ei taainnut kuitenkaan loppua ennen kuin poika meni lukioon eli aivan eri kouluun kuin kiusaajat. Psykiatrista apua ei saatu; nuorisopsykiatri sanoi, että pojalla ei ole hätää, kun koulu menee hyvin ja on harrastuksia ja kavereita! Ja poika velloi kuolemanajatuksissa, viilteli ja käytti päihteitä! Poika tietysti itse myös väitti psykiatrille, ettei hänellä ole mitään hätää, ettei tarvii hoitoa. Huumeita hän väitti silloin käyttävänsä / kokeilevansa hauskanpidon ja itsensä etsimisen vuoksi. Eri kamaa eri tarkoitukseen. Ja väitti, ettei mitään ongelmaa ole.

Noista ajoista on nyt kauan, lähes kymmenen vuotta. On yritetty vaikka mitä, mutta riippuvuus ja aineet ovat vain pahentuneet. Nyt poika jo itsekin haluaa lopettaa. Tai haluaisi, mutta ei pysty. Koska on “nisti”, siis omien sanojensa mukaan. Hänen on mielestäni vaikea ottaa apua vastaan. Kukaan muu ei tajua häntä. Kukaan ei oikeesti ymmärrä. Hän ei luota päihdetyöntekijöihin, ei hoitajiin, ei lääkäreihin, ei terapeutteihin. Vaikea on silloin auttaa.

Itsekään en enää luota mihinkään, en uskalla luottaa. Liian monta pettymystä on ollut hoitoyrityksissä. Kun ei odota liikoja, ei myöskään tule takapakkien tuottamia shokkeja. Ne on aina vaikea kestää. Hiljainen toivo on kuitenkin yhä olemassa, pieni hiljainen toivo jossain kaukana…

Hyvä Nurturing Mother,

Pidä tiukasti kinni toivostasi, sillä sen avulla autat parhaiten itseäsi ja omaa jaksamistasi sekä myös poikaasi kohti päihtettömyyttä.

Hei Malibu :slight_smile:

Kirjoitit kaiken syvällä ymmärryksellä. Tutkijat ovat päätyneet samaan. Sinulla olisi paljon annettavaa päihdealalla. Oletko ajatellut kouluttautua päihdealalle?

Minun pojallani oli lukihäiriö, mitä vanha fanaattisesti uskonnollinen opettaja ei ymmärtänyt. Itse oli niin tyhmä, etten ottanut poikaa hänen luokaltaan pois ennenkuin oli liian myöhäistä. Poikani on kouluallerginen varmaan loppuikänsä ja itsetunto romahti ja huumepiireissä pääsi pätemään… Aloitti käytön 12 v. ja kovemmat huumeet 16v. ja 3 vuotta oli helvetti irti ja nyt vuosi paremmin retkahduksineen ja puolivuotta mennyt nyt melko hyvin. On asunto, luottotiedot ja työharjoittelua ja perhe tukemassa. Välillä on ollut tosi vaikeaa, toivoa, pettymyksiä ja taas toivoa. Kokonaissaldo kuitenkin vuoden takaiseen isolla plussalla. Pelko kuitenkin aina alitajunnassa…Autan minkä voin, enempää en pysty, loppu kiinni hänestä itsestään…

Tervehdys Tumati, Malibu, Nurturing Mother ja muut,
Nurturing mother kirjoittaa aiemmin: “Itsekään en enää luota mihinkään, en uskalla luottaa. Liian monta pettymystä on ollut hoitoyrityksissä. Kun ei odota liikoja, ei myöskään tule takapakkien tuottamia shokkeja. Ne on aina vaikea kestää. Hiljainen toivo on kuitenkin yhä olemassa, pieni hiljainen toivo jossain kaukana…”
Toivon ylläpitäminen, vaikka kuinka pienenkin toivon on se tärkein asia läheisten ollessa tietyssä vaiheessa oman lapsensa huumeidenkäytön elinkaarella. Edellä olevassa lainauksessa on Nurturing Mother kertonut niitä toivon kipinöitä, millä hän on saanut pidetyksi oman elämänsä koossa. Luottamus, pettymys, liian paljon odottaminen liian nopeasti. Sitä rataa läheisten elämä pyörii, kun perheessä on käyttäjä. Haluatteko muut kertoa niitä voimaa-antavia toivon kipinöitä, joiden avulla itse olette selvinneet ja jaksaneet? Niistä voisi olla muillekin hyötyä ja apua.

Nurturing Mother tuossa kirjoittaa, että hiljainen toivo on aina kuitenkin jossain sisimmässä olemassa. Olen harrastanut meditoimista ja siellä olen oppinut joitakin meditaatioteknikoita. Niihin aikoihin kun kenenkään varmasti oli vaikea edes kuvitella, että poikani yleensä selviää hengissäkään 30-ikävuoteensa asti, oli puukotuksia,itsemurha-aikeita, aseita pyöri kaveripiirissä, pää oli jatkuvasti niin sekaisin, ettei pystynyt tuottamaan edes yhtä järkevää lausetta, aloin joka ilta luomaan itselleni mielikuvituskuvaa, missä istun pojan kanssa järven rannalla, ja kaikki on hyvin. Se antoi minulle jonkinlaista toivoa, että jos pääsen jotenkin kaiken sen hetkisen moskan läpi,ja joskus voivat asiat olla toisin.
Asiat ovat nyt toisin. Ei niin kuin äidit lapselleen toivoisivat: ei hyvää työpaikkaa, ei muutakaan maallista, ei koskaan todennäköisesti edes omaa perhettä. Aina on joku tiensulku, josta ei pääse jatkamaan muiden tapaan. Mutta kuten hän itse on sanonut. Niinkin voi elää. Tähän minunkin on tyytyminen. Mutta se, että toisen maailma on jo valoisammalla puolella edes välillä, on ilo minullekin.

[quote=“Ohjaaja Lauri”]
Clematis,
mainitsit vertaistuen ydin- tai johtoajatuksen: “kukaan sellainen ei voi täysin ymmärtää, joka ei ole kokenut samaa”. Tästä juuri on kyse vertaistuessa.

: "Olen ihan lopussa. Yöllä ajattelin jo itsemurhaa. Mutta sitten tajusin, että pienempi lapsi tarvitsee vielä äitiä. Pelkään, että sairastun, tulen hulluksi tai saan vaikka sydänkohtauksen murheesta. Häpeän tätä kaikkea. En kehtaa enää liikkua keskustassa ihmisten katseita peläten. Ajattelen heidän ajattelevan, että olen ollut huono perhe ja että perheemme on ollut paska perhe (onhan meillä ollut miehen kanssa ajoittain vaikea avioliitto, mutta olemme kuitenkin ns. kunnollinen ja tavallinen ydinperhe, jossa lapsista on pidetty hyvää huolta, tuntuu että liiankin hyvää).

…Minä en ole kyllä itsemurhaa ajatellut, mutta olen ajatellut, että kuolen jaksamattomuuteen ja toivottomuuteen. Minulla ei ole huono perhe , olen vain kelvoton minä, uusioperheen äiti, jonka lapsi edellisestä liitosta vie lokaan ja häpeään koko perheen, suvun jne… Kellekään en voi puhua, kulissien on oltava moitteetomat.

Voi äippäminäkin :frowning:

Et ole kelvoton :exclamation: Lueppa nuo Malibun, entisen käyttäjän, kirjoitukset noista ketjuista. Hän valaisee hyvin asiaa ja ehkä sen jälkeen ymmärrät paremmin tätä koko vyyhtiä. Sinä olet arvokas ihminen niinkuin lapsesikin :exclamation: Käyttäjiä on tänä päivänä niin paljon, se koskettaa muodossa jos toisessa jo lähes kaikkia perheitä. Useammin kylläkin alkoholin muodossa. Sama hermomyrkky, sattuu vaan olemnaan laillinen poliittisista syistä, ei terveydellisistä.

Usko minua, mutta ei maailma tähän kaadu :exclamation: Pää pystyyn, kenelläkään ei ole oikeutta arvostella sinua. Kaikilla on omat luurankonsa kaapissa…myös muilla. Välillä ne tulevat sieltä ulos. Äläkä välitä muista ja heidän mielipiteistään. Teit niin tai näin niin aina on väärinpäin, jonkun mielestä. Elämä jatkuu kuitenkin, huolehdi itsestäsi :slight_smile:

Tervehdys äippäminäkin, tumati ja muutkin,
ensiksi kiitokset tumatille vertaistuestasi äippäminälle, sanasi voivat olla hänelle se pelastusrengas tai oljenkorsi joka kannattelee tässä tilanteessa pinnalla.

Äippäminäkin kirjoitti aiemmin: “…Minä en ole kyllä itsemurhaa ajatellut, mutta olen ajatellut, että kuolen jaksamattomuuteen ja toivottomuuteen. Minulla ei ole huono perhe , olen vain kelvoton minä, uusioperheen äiti, jonka lapsi edellisestä liitosta vie lokaan ja häpeään koko perheen, suvun jne… Kellekään en voi puhua, kulissien on oltava moitteetomat”
Vilpolassa voit kirjoittaa ja saman pöydän ääreen kokoontuvissa vertaisryhmissä puhua tästä asiasta turvallisessa miljöössä. Puhuminen auttaa, tutkitusti ja kokemuksellisesti.

Kumpi tuntuisi sinusta tässä tilanteessa paremmalta, kumpaan jaksaisit paremmin osallistua?