Äidin helvetti

Hei

Olen 22- vuotiaan pojan äiti ja nyt on kaks vuotta tullu katottua enemmän ja vähemmän aineiden käyttöö. Rahahanat oon laittanu kiinni jo aikaa sitten. Apua oon tarjonnu ja joskus jopa kokenut pientä onnistumista, mutta valitettavasti vain hetkellistä.

Nyt on oma selkäranka katkeemassa ja kuitenkin pitäs jaksaa huolehtia muista perheenjäsenistä ja kodista, sekä opiskeluista ja töistä. Tuska on suunnaton ja puristaa jatkuvasti rintaa. Äidin rakkaus on helvetillistä tässä tilanteessa, mutta palkitsevaakin joskus.

Tämän kirjoituksen tarkoitus oli helpottaa oloa, mutta en osannut ainakaan vielä tuoda kaikkia ajatuksia esille. Toivon, että jossain vaiheessa löydän tästä apua.

Hei Sanna K

Aivan varmasti saat apua kun vain jaksat lähteä sitä hakemaan.
mm. Vilpolassa kirjoittaa paljon samassa tilanteessa olevia äitejä ja isiä, muita läheisiä.
Hyvä että olet tehnyt jo ratkaisuja auttamisen suhteen: olet laittanut rahahanat kiinni.
Tämä on joskus vaikea päätös läheisille mutta tukea ja apua voi tarjota muutenkin kuin
antamalla rahaa. Käyttäjälle se mahdollistaa jatkumon päihteiden käyttöön, vaikka olisi kyse
pienistäkin summista.
On todella raskasta kun tuntee että omat voimat eivät enää riitä ja kaikki mitä on
lapsen auttamiseksi tehnyt ei enää toimikkaan.
Siinä sivussa pitää antaa myös itsestään muille perheenjäsenille ja viedä eteenpäin töitä ja opiskeluja.
Ihminenhän kestää tilanteita jossa on alku ja loppu.
Huumeidenkäytössä ei sitä loppupäivää ole kirjoitettu. Varsinkaan silloin kun käyttöä on ollut jo jonkin aikaa.
Tämä on se kaikista raskain totuus.
Silti suuri joukko heistäkin kuntoutuu ja pääsee kuiville. Joillakin matka on pidempi joillain lyhempi.
Kukaan ei ole toivoton tapaus tämä tulee muistaa.
Pojallasi on vielä kaikki mahdollisuudet tehdä toisenlaisia valintoja.
Hänelle on tarjolla apua ja tukea kun hän sitä itse haluaa.
Ymmärtääkö hän itse tässä vaiheessa ongelmansa? Oletteko pystyneet puhumaan siitä?
Jotta jaksaisit suosittelen tutustumaan Huumeiden käyttäjän läheisille tarkoitettuun Vertaistukiryhmään.
Sinne voi mennä vaikka vain kuuntelemaan. Vertaistuki on korvaamaton apu.
Voitte myös varata keskusteluaikaa vaikka koko perheelle täältä:
irtihuumeista.fi/
Pidä huolta omasta jaksamisestasi, älä jätä tekemättä asioita jotka tuottavat sinulle mielihyvää.
Kun omat voimavarat ovat edes jotenkin kunnossa, jaksat tukea poikaasikin silloin kun hän on valmis siihen.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Luulin ensin että olen itse kirjoittanut tämän kun aloitin lukemaan… Olen myös 22-vuotiaan pojan äiti ja tällä hetkellä tilanne on - vähintäänkin tulenarka.
Tämän vuoden puolella poika kolme (omassa tiedossani) itsensä vahingoittamista ja viimeisin viime perjantaina kun löi veitsellä itseään vatsaan niin, että maksaan tuli kolme reikää. Tyttökaveri katosi viestin “vastaa hätä” jälkeen ja kukaan ei tiennyt mistään mitään. Kaksi tuntia soittelin ja lopulta soittokierroksen jälkeen löysin poikani sairaalasta, hänet oli juuri viety leikkaussaliin. Menetti 2,5 litraa verta mutta kasaan saivat kursittua. Käyttöä on ollut aiemmin enemmän, ja nykyisin ilmeisesti satunnaisemmin, mutta nyt oli kyseessä kahden huumausaineen sekoitus ja joku ristiriitatilanne (tyttöystävän kanssa?) johti tähän.

Nyt poika on pääsemässä sairaalasta, ja ymmärtääkseni hänelle on tarjottu psykiatrista arviointia. Tuntuu siltä että arviointi oli kai sitä että kysytään haluaako psykiatrista hoitoa/kuntoutusta. No ei tietenkään halua jos kerran annetaan vaihtoehto! Pääsee siis kotiin ja toivotetaan onnea jatkoon. Piste.

Äitinä kauhuskenaario välähti heti aivoihin, että kauanko menee… Itkettää joka kerta kun ajattelen sanoja jotka pojalleni olen toistanut; “En halua järjestää sinulle hautajaisia”…

Yritän auttaa, tarjota kanavia ja kertoa mahdollisuuksista joita näihin ongelmiin tarvitaan. Lähetän linkkejä ja puhelinnumeroita. Olenko liian ahdistava? Pärjäävät kuulemma ihan hyvin kun vaan menevät kotiin ym… MITÄ?!

Menevät kotiin ja…? Ovat siellä neljän seinän sisällä etteivät tapaisi vääriä ihmisiä, alkavat kyllästyä olemaan sisällä ja alkavat riitelemään tai/ja lähtevät “liikkumaan”… Ei hoideta asioita, kun ei uskalleta liikkua missään ettei tule houkutuksia. Miten näitä nuoria (lapsia) voi ohjata oikeaan suuntaan?

Olisi niin paljon asiaa ja kysymyksiä, mutta en jaksa/ehdi kirjoittaa tässä kohtaa enempää.