Päätin sitten avata minäkin sanaisen arkkuni. Pitkään olen täällä jo taustalla lueskellut toisten kokemuksista, ja kyllä on ollut helpottavaa huomata, että en ole yksin.
Mieheni on alkoholisti, tämä on minun mielipiteeni. Omasta mielestään hänellä ei ole ongelmaa, korkeintaan nalkuttava ja pihtaava akka. Juomisen voisi lopettaa milloin tahansa, jos tahtoisi, vaan kun ei tahdo… Miehellä on hyvä työpaikka ja arvostettu ammatti, menestyy hyvin työssään ja on pidetty asiakkaiden ja työkavereiden keskuudessa. Hän on fiksu, hauska ja mukava mies. valitettavasti minä en ole tuosta ihanasta ihmisestä nähnyt kuin pieniä vilauksia viimeisen vuoden-parin aikana. Se ihana ihminen on jossain muualla, kotona on vain örisevä, raivoava, vainoharhainen juoppo.
En muista, milloin mieheni olisi viimeksi ollut vapaaehtoisesti edes yhden päivän juomatta. Arkisin menee 6-12 tölkkiä kaljaa joka ilta, viikonloppuisin ja lomilla sitten kaljan lisäksi viinaa, tavallinen annos on litra - puolitoista kirkasta päivässä ja kaljaa lisäksi. En käsitä, miten tuollaisilla määrillä voi olla enää edes hengissä! 
Kun miehen alkoholiongelman vakavuus ja suuruus paljastui minulle todenteolla, olimme olleet naimisissa muutaman vuoden. Alkuun yritin puhua, saada miestä muuttamaan juomiskäyttäytymistään, kiristin, uhkailin, peittelin ongelmaa muilta, pidin kulisseja yllä. Mies on taitava puhumaan ja saamaan kaikki näyttämään siltä, että joku muu on syypää. Nykyään se syypää olen tietysti minä ja alkuun todella uskoinkin, että jos minä vain olisin parempi ja mukavampi ja käyttäytyisin jotenkin toisin, miehen ei tarvitsisi juoda. Minulla ei ole aiemmilta ajoiltani mitään kokemusta alkoholismista, lapsuudenkodissani ei alkoholia käytetty eikä aiemmissa miessuhteissakaan ole ollut ongelmia alkoholin vuoksi.
Olen ollut aina hyvin itsenäinen ja vahva ihminen, elänyt pitkään yksin ja nauttinut elämästäni silloin. Jotenkin tuo mieheni kuitenkin on saanut minut nujerrettua ja alistettua kynnysmatokseen. Monta vuotta meni niin, että en voinut tavata omia ystäviäni ilman miestä, en käydä harrastuksissa enkä edes sukulaisten luona kylässä ilman miestä. Hän on hyvin mustasukkainen, jopa vainoharhainen epäilyksissään, ja tuntui helpommalta luopua menoistani kuin joutua aina syyttelyn ja ristikuulustelun kohteeksi, jos jossain olin ollut ilman miestä. Välillä tilanne oli niin hankala, että en olisi saanut käydä edes töissä. Jossain vaiheessa sisuunnuin kuitenkin sen verran, että päätin elää omaa elämääni ja pitää kiinni omista ystävistäni ja harrastuksistani miehestä huolimatta, ja nyt tilanne onkin siltä osin parantunut huomattavasti.
Täältä Plinkistä olen saanut valtavasti voimaa ja rohkeutta, kun olen lukenut toisten kirjoituksia. En ole vielä ihan valmis ottamaan eroa miehestäni, vaikka en uskokaan, että hän tuosta koskaan raitistuisi. Oma halu raitistumiseen puuttuu täysin, eikä mihinkään hoitoihin hän todellakaan suostu lähtemään. Asiasta on kyllä keskusteltu, mutta jos toinen haluaa juoda, niin en voi mitään. Yritän nyt elää omaa, omannäköistäni elämää välittämättä alkoholistin toilauksista. Vaikeaahan se on, varsinkin kun mies on ja ryyppää koko ajan kotona, kulkee perässä, vaatii palvelua ja jäpättää. On todella rasittavaa kuunnella päivästä toiseen samoja asioita ja jankutusta, vastailla jatkuvasti samoihin kysymyksiin ja yrittää säilyttää malttinsa. Riitelemisestä ei ole mitään hyötyä, kun toinen on humalassa, ei se silloin ymmärrä puhetta. Miehelläni on myös pakkomielle soitella ihmisille kännissä ollessaan, hän saattaa puhua (=huutaa kovaäänisesti) puhelimessa koko päivän, eri ihmisten kanssa. Ihmettelen, että kukaan enää viitsii vastata, kun ne samat asiat sieltä aina vaan toistuu kuitenkin.
Oma irtiottoni on käynnissä. Olen ymmärtänyt, että mitään en voi mieheni hyväksi tehdä enkä ole hänestä vastuussa. Onneksi nykyään hän ei ole käyttäytynyt väkivaltaisesti eikä pitkään aikaan ole tarvinnut pelätä varsinaisesti, ainakaan fyysistä väkivaltaa. Henkiselle väkivallalle olen jo tullut immuuniksi, aikansa mies minua itketti, ja sitten vain turruin. Minulla on omat, rakkaat harrastukseni ja ihania ystäviä, joista osa on tietoisia tilanteestani, ja osa ei. Pikkuhiljaa olen rakentanut uudestaan omaa turvaverkkoani ja sisältöä elämääni ilman miestä. Ihmeen vaikeaa se vain on, lähteminen. Vaikka tiedän, että kukaan muu ei minun elämääni voi parantaa, niin silti sitä vaan ajattelee, että jospa ne asiat sittenkin järjestyisi jotenkin itsestään. Jotenkin olen niin lamaantunut ja kertakaikkisen väsynyt.
Tulipas tästä jo romaani. Näköjään on aika paljon sisälle padottua paskaa, kun se alkaa purkautumaan niin ei tahdo tulla loppua ollenkaan. Harmittaa niin kovasti, kun hieno, älykäs ihminen juo itsensä idiootiksi, kun ennen niin urheilullinen ja siisti mieheni rötköttää sohvalla sammuneena haisten ja kuorsaten läskit tursuten. Harmittaa, että en osaa lähteä, mutta en osaa ollakaan. Harmittaa olla pelkuri! 
Vaikka tilanteeseen on tosi väsynyt, on kuitenkin jotenkin kasvanut kiinni. En silti pidä iseäni pelkurina, enkä usko että sinäkään olet. Ero ei ole mikään automaatti, jonka pystyisi toteuttamaan tuosta vaan. Se ei ole vain tekninen asia, kun tunteitakin on ainakin joskus ollut. Se on jokaisen oma ratkaisu, eikä toinen voi sanoa, pitäisikö erota vai ei. Vaikka järkisyyt sanoisivat mitä, ei ihminen voi tehdä vastoin luontoaan, ennen kuin on siihen valmis. Asia pitää ainakin saada itse tiedostettua ja työstettyä. Mutta on hienoa, että olet alkanut vahvistaa tukiverkkoasi ja irtautua henkisesti. Yritetään ajatella omaa hyvinvointiamme, vain omaan toimintaamme voimme vaikuttaa, toista ei voi muuttaa (olen oppinut täällä palstoilla viisaammilta 
)
Toisaalta välillä on tuntunut, että miehen koko persoona on muuttunut, että se ei edes selvänä ole enää sama ihminen kuin ennen. Vaan kiukkuinen ja ärtyisä, äkkipikainen ja pienetkin vastoinkäymiset saa usein aivan järjettömät mittasuhteet. Itsellä on vähän sekaiset ajatukset, välillä tuntuu, että ehkä tämä elämä näinkin menee ihan hyvin, ja kaikillahan meillä on omat heikkoutemme. Joskus tuntuu, että lähden heti huomenna tästä torpasta menemään enkä takaisin katso. Välillä ajattelen, että miehen raitistuminen olisi ainoa keino, miten tämä liitto voisi vielä pelastua, toisinaan taas tuntuu, että ei sekään muuttaisi mitään.
Sitäpä mökötystä sitten kesti vielä tämän aamunkin, saa nähdä joko on illalla palautunut. Kuulemma sitten ihan sama on kaljaa juoda, kun eukkokin on tuommoinen huora. Just, muutenhan se ei varmaan joisikaan…
Jos ei pysty olemaan vaimostaan erossa niin olkoot itsekin kotona.