Täl hetkel ahistaa jotenkin aivan älyttömäst… Mul ei oo ylimääräsiä lääkkeitä, mikä ahdistuttaa vielä enemmän; samoin alkoholipitoisen juoman puuttuminen (on mul avaamatta 2 ykkösbissee 4:st).
Porukat on edellee eteläs; ei oo klinikka auki ja jo mä sinne soitinkii kolmee kertaa tänää … Ensineuvoa ei enää oo (puhelinpäivystys 24/7), ei oo ketää kelle soittaa… Ja sit suomalainen pariskunta on joutunu siäl paikas mis porukat onnettomuutee joist toinen kuol ja toinen on sairaalas; stressaa sekii et kait ois ilmotettu jos meijän vanhemmat olis!
Muutenkii nykyää pelästyn jo postinkantajaaki! Oonkohan mä tiputtanu liikaa rauhottavia vai tuuunkohan mä vaa vainoharhaseks tääl yksin ollessani!!! Mua pelottaa, et koht en uskalla enää ees liikkua minnee, ku tääl ollu niin kauan… Ja jatkuva etova tunne (ollu jo varmaa vuoden) ja useest sellanen fiilis, ku pulssi hakkais sataa
Laittakaa tänne jos ahistaa tai pelottaa, jos joku osais auttaa… Jakselkaa, mä yritän jos mies tulis aiemmin kotii, et saisin edes mun dosettini Ei jääny ystäväkään tänne ku oli sekasin… Jakselkaa kaikki!
PS. Voiks alkost tulla viekkarei, vaik ois juonu ehkä 5-7krt/vko vähintää n. kaljan tai pari päiväs jonku aikaa??? Yli 4 annost oon ottan 1-2krt/viikko… Ja juonhan mä toista ykköst…
Mua pelottaa parisuhteeni tulevaisuus. Tämä lasteni äiti alkoi taas aprikoimaan tuntemuksiaan mua kohtaan. Tuli tosi kurja olo kun kuulin ettei toinen ole enää, taas, varma tunteistaan. Nyt olisi ollut viikonloppu ihan kahestaan ilman lapsia. Mut se siivoaa ja haluaa olla ihan yksin. Ohan sillä ne yksinäiset päivät vähissä kun lapset on ja mulla ne kaikki täällä kerran kuussa kaksi yötä. Sitä vaan kaipaa niitä hetkiä kahden kesken ja nythän olisi ollut mielestäni paljonkin puhuttavaa ja suhteen hoitamista. Jotenkin pitäs pystyä hyväksymään tilanne… Ääh, sitä kun ei todellakaan kaikki mene mun pääni mukaan. Nöyryyttä ja uskoa tulevaan tarvitaan. Epävarma olo. Mut en voi kun antaa toisen olla rauhassa. Puskemalla omaa tahtoani (siinä minä mestari ) vaan pahennan tilannetta ja saan pelkoni käymään toteen. Siihen olenkin usein sortunut. Hatuttaa tämä itsekeskeisyyteni Tämmöstä meitin suhde on ollut aina ja tähän olen jotenkin jo tottunut, enkä ihan täysin repeile enää. Raittius ei kuitenkaan kärsi kävi miten kävi. Taas näemmä ajattelen asioita jo tapahtuneiksi vaikken voi tulevaa ennustaa, enkä arvailla Nautinkohan tästä velloamisesta? Vai miksen osaa lopettaa ja luottaa tulevaan Ikuinen murehtija.
Mua ahdistaa mun pää joka pyörittää asioita aamusta iltaan. Nyt on viikonloppu ilman muksua muksua ja en saa itseäni liikkeelle. Pitäisi lähteä ryhmään mutta en saa taaskaan lähdettyä vaan jään vatkaamaan kotiin. Tiedän että tästä eristyneisyydestä mun just pitäisi päästä eroon mutta en pääse millään.
Hyvä et pääset sinne ADHD-testeihin. Mul on nimittäin ollu sama ongelma niin pienestä ast ku muistan; yleensä se on sekä ajatukset & musiikki… Mul autto Concerta, puhuminen ihmisten kans vaikeist asioist, kaman lopettaminen ja sit lopult se, et mä arvostan sitä, minkä oon jo saanu aikaan.
Aiemmin mietin mitä vielä on tekemättä, mikä stressas jatkuvast. Nykyää mietin, et kuinka paljon mä oon kuitenkin jo saavuttan, asias josta en ois uskonu koskaa pääseväni/haluavani eroon… Tsemppiä !
Kiitti Malibu. Tärkeintähän se on että ekaks on loettanut roippeet muut asiat alkaa sitten menemään eteenpäin ajallaan. Hidastahan tämä lopettaminen + uusi alku on mutta ei ole onneksi kiire.
Onhan se niin, että nopein tapa edetä, on juuri se hitain tapa.
Mutta ahis. Olet tehnyt itsesi kanssa kovasti töitä ja se on tosi hyvä juttu. Olen käsittänyt että olet tullut jo sosiaalisemmaksi. Sitten välillä on aina tilanteita, että jumiutuu siihen entiseen eristäytymiseen. Kokonaisuutena kuitenkin olet siinäkin asiassa edennyt. Tuossa sosiaalistumisessa voisi katsoa kokonaisuutta, että miten olet edennyt.
Silloin kun mulla menee tosi hyvin niin jaksan olla myös sosiaalisempi mutta just silloin kun pitäisi lähteä ulos tai soittaa jollekkin kun ei ole niin hyvä päivä niin silloin sorrun siihen vanhaan totuttuun tapaan eli jään kotiin ja voin sitten entistäkin huonommin.
Ärsyttävintä on että tiedän miten pitäis toimia ja tiedän että olo helpottuisi mutta en vaan lähde. Kait se ajan kanssa kun saa varmuutta ihmisten kanssa oleilusta niin helpottaa.
Olenhan mä paljon edistynyt monessa asiassa- ja ainakin tiedostan monta asiaa mitkä pitää muuttua jotta elämä on mielekkäämpää onhan sekin jo askel eteenpäin.
Mulla auttoi tohon eristäytymisvaaraan kun vaan väkisin lähin ulos. Vaikka kaupasta ostaan nakkipakettia tai tuoremehua. Sit joskus surkuuttelin yksinäisyyttä enkä edes viitsinyt soittaa kellekkään että olisin saanut seuraa. En tiä oliko se sitten jonkin laista masentuneisuutta. Mut aina kun sain itseni liikkeelle niin olo helpotti. Voimia ahis! Lähe ryhmään
En päässy sängystä ylös ennen puoltapäivää, itkee piti taas ennen ku sain noustua…viikko sit yks mua 15v. nuorempi tyttö (ainakin sen verran…) tuli ja löi silmään ja mulle annettiin “ohjeita” mitä sanoo kuulusteluissa mut mähän sanoin niinku asiat oikeasti meni, no sit sen ns. sukulainen sellanen yli 45v.mies tulee uhkaileen mua mun työpaikalle, menin ihan paniikkiin soitin kyydin kaverilta ja sain lähtee kotiin. Mun äiti tapettiin vajaa 9v. sitten ja mulla on jääny siitä ihan hirveä kammo kaikenlaista väkivaltaa kohtaan.
Oon ollu viikon ihan hajalla, peloissaan, masentunut ym. eilen en ilman autokyytiä ovelta-ovelle uskaltanu edes kauppaan mennä.
Muutenki alko ennen tuota tapausta tuntuun, että joutuuko tässä taas jotku masis-lääkkeet hommaan tms… ihan hirvee olo on, tuntuu että ei mee ohi, ei millään.
Klinikan työntekijälle on aikomus tunnustaa mitä tässä on reilu vuosi tullu tehtyä, eli käyttöä ollu vähän väliä, millon useammin ja millon harvemmin, että sais kunnolla apua siihen, että pystyisin TAAS lopettaan, tälläkertaa toivot. lopullisesti!
Tsemppiä Notkea Rotta. Uskon itse että kannattaa todella kertoa noissa hoitomestoissa se millon/mitä on tullut vedettyä. Sitä vartenhan ne on - etkä sä niiden silmissä ole “tunnustuksen” jälkeen yhtään huonompi ihminen. Arvostavat varmasti sitä että on munaa kertoa asiat niinkuin ne on. Silloin sitä apuakin varmasti saa paremmin.
Mä oon illalla menossa. Sovin tällit sinne niin on pakko lähteäkin. Siitä se taas lähtee kunhan saa itsensä sinne- palaverin jälkeen on taas parempi olo.
Notkea Rotta. Kerro ihmessä klinikalla, millaista sinun käyttösi on. Suoraan sanottuna ihan turha sitä on peitellä. Sillä sinä huijaat ihan vaan itseäsi. Kun kerrot, millaista käyttösi on ollut niin silloin sinua pystytään oikeasti tukemaan. Tästä ns. kusetuksesta tai työntekijälle mieliskelystä, joku kerran tässä Kuivaushuoneessa kirjoittikin. En muista kuka. Mutta tuo asioista suoraan ja oikeilla nimillä puhumimen on juuri sitä rehellisyyskehitystä, mitä kuuluukin tapahtua ja tehdä!
Toiseksi, täysin ymmärrettävää, että tuossa tilanteessa sinua pelottaa. Ihan hyvä, että sinulla on kuitenkin kavereita, jotka voivat mm. kyyditä sinua.
Jep, jep. Se liikkeelle lähtö kun on vaan niin vaikeeta. Olin pykäämässä tänne Na:ta kun ajattelin ettei tars matkata muualle ryhmiin. Noh, eipä ole ollut kun muualta tukijoita ja yksi ennestään tuttu addikti. Sit kun ei jaksais lähteä bussiin istumaan jotta pääsis noihin kookkaisiin ryhmiin pelkäksi kuunteluoppilaaksi kun ei saa itse suutaan auki tai sitten alkaa ne omat asiat näyttänääm mitättömiltä kun toiset jakaa “ihan oikeeta asiaa” Aktiivisuutta sille saralle kaipaan
Imisethän usein pelkää virhettä tai siis katuvana ihminen pelkää. Mut kelatkaahan et ei Pisan tornin ollu tarkotus mennä vinoon. Ja jos ihmisellä on todella vahva usko Jumalaan ei ihminen pelkää mitään maanpäällä. Näin mä ainakin ajattelen.
Niinhän se on että usko poistaa pelkoa. Mut uskoa välillä koitellaan ja sillon pelko palaa. Mulla toimii rukoileminen ja sen ajatuksen muistaminen että, kävi miten kävi niin se on Hänen tahtonsa. Voimaa tarvin sen toteuttamiseen ja sitä rukoilemalla ammennan. Nöyryyden kanssa mulla paljon tekemistä, että vois luottavaisena alistua Jumalan tahtoon hän eittämättä tietää paremmin mikä mulle parhaaksi “mutku mää mää”…
… Ensineuvoa ei enää oo (puhelinpäivystys 24/7), ei oo ketää kelle soittaa… Ja sit suomalainen pariskunta on joutunu siäl paikas mis porukat onnettomuutee joist toinen kuol ja toinen on sairaalas; stressaa sekii et kait ois ilmotettu jos meijän vanhemmat olis!
Jakselkaa, mä yritän jos mies tulis aiemmin kotii, et saisin edes mun dosettini 
Jakselkaa kaikki!
) vaan pahennan tilannetta ja saan pelkoni käymään toteen. Siihen olenkin usein sortunut. Hatuttaa tämä itsekeskeisyyteni 
Tämmöstä meitin suhde on ollut aina ja tähän olen jotenkin jo tottunut, enkä ihan täysin repeile enää. Raittius ei kuitenkaan kärsi kävi miten kävi. Taas näemmä ajattelen asioita jo tapahtuneiksi vaikken voi tulevaa ennustaa, enkä arvailla Nautinkohan tästä velloamisesta? Vai miksen osaa lopettaa ja luottaa tulevaan 
!
Aktiivisuutta sille saralle kaipaan 
Lempäälä slogan kuuluu “Lempäälä on lähellä” 
hän eittämättä tietää paremmin mikä mulle parhaaksi 
“mutku mää mää”…