Ahdistus ja masennus

Moi. Oon 25-vuotias ja oon kärsinyt nuoruudesta asti eriasteisesta masennuksesta ja nykyään ahdistuksesta. Koen, että terapialla on nyt päästy siihen pisteeseen kun asiat alkavat nousta pintaan. Hyvin raskasta tämä elämä tällä hetkellä ja tuntuu, että valoa ei näy. Kun sen tiedostaa, että tätä haettiinkin terapialla niin tekisi kuitenkin mieli tunkea pää pensaaseen ja unohtaa esiin tulevat ongelmat. Ahdistuneisuus tullut päivittäiseksi noin kaksi kuukautta sitten. Tuntuu, että kaikki ahdistaa. Välillä aina löytää niitä syitä ahdistukseen ja välillä on ihan hämillään, että mistä tää nyt taas tuli. Rasittaa miettiä menneisyyttä ja sen vaikutusta nykytilaan. Halunnut varmaan niin epätoivoisesti unohtaa ikävät asiat (yksinäisyys, seksisekoilut, alkohli ym.), että on ne saanut hyvin pidettyä aisoissa. Vuosien varrella kuitenkin välillä iskenyt itsensä aallonpohjaan josta kuitenkin suhteellisen nopeasti päässyt ylös. Alkoholi ollut aina ystävä, joka nyt ollut neljä viikkoa pois käytöstä. Se on ollut keino täysin unohtaa. Alkoholia olen käyttänyt viikoittain, ei perseet olelle mutta vääriin syihin eli asioiden unohtamiseen ja luultavasti ahdistuksen lievittämiseen. Nyt tässä voimia keräillen jotta jaksaa vaan ajatella, että selviää tästä päivästä. Lääkkeitä en halua käyttää, koska toisaalta koen, että ne eivät edistä tilannetta. Toisaalta saisi toivoa, en tiedä. Mitä mieltä ootte lääkkeistä?

Mielellään kuulis muiden tarinoita ja toivoa herättäviä keskusteluja :slight_smile:

Käytännössä kun terapia tuo väkisinkin esiin noita ahdistuksen tunteita, niin normaalin selviytymisen kannalta itse valitsisin lääkehoidon. Eihän sen tarvitse olla jatkuvaa, esim. riippuen oireista psykiatri voi määrätä mietoa rauhottavaa, jota voi ottaa silloin kun asiat tulevat liikaa päälle. Tietysti tämä on jokaisen oma valinta.

Varsinkin kun on lääkevastainen, niin harvemmin rauhottavista saa mitään ongelmaa aikaiseksi. Itse aikoinaan läpikävin nuorena kolmivuotisen terapian (pääosin masennuksen, paniikkioireiden ja ahdistuksen takia) niin mulla oli 12 vuotta rauhottavat käytössä niin, että otin ihan vaan silloin tällöin, kun asiat kävivät liian vahvasti päälle. Toki ahdistuksesta voi selvitä ilmankin rauhottavia tai muuta lääkitystä, riippuu ihan siitä miten kestät niitä tunteita.

Ennen kun asiat voivat lähteä menemään parempaan suuntaan, niiden täytyy pahentua. Koska todellakin terapiassa joutuu kohtaamaan syyt ja seuraukset. Loppujen lopuksi terapian onnistuessa, on sen jälkeen vahvempi ihminen kestämään myös epäonnistumisia.

Jos asia sua vaivaa niin kehotan käymään psykiatrin vastaanotolla ja kertomaan näistä terapian aiheuttamista tunteista. Jos lääkäri sulle katsoo siihen lääkityksen olevan hyvä, niin voit myös itse miettiä aloitatko sen vai et. Ainakin se on sitten varalla, jos sitä tarvitset.

Voimia ja tsemppiä taisteluun!

Joidenkin esim. SSRI-lääkkeiden sanotaan auttavan aivokemioihin ja sitä myötä vointiin siten, että asioiden käsittely ylipäänsä tulee mahdolliseksi. Toisaalta taas, kun ite aikoinani kävin terapiassa ja yritin ikään kuin hakea terapeutilta tukea lääkityksen aloittamiseen, niin hän oli sitä mieltä, että ei kannata. Mutta tosta nyt ei mitään yleistystä voi tietenkään tehdä, koska meitä ihmisiä -niin asiakkaita ku terapeutteja- on niin monenlaisia.

Itse painiskelen tällä hetkellä aika kamalassa oloissa nimenomaan ssri-lääkkeen takia. Pari kk sitten, kun todella tajusin masennukseni uusiutuneen, suostuin aloittamaan ssri-lääkkeen pitkän tauon jlk. Tiedän, että alkuun siitä voi tulla kaikille huonompaa oloa, mutta mulla tuli (taas…) niin huono, että nyt sitä jo puretaan.

Mullekin kävis varmasti paremmin toi mistä Lucrezia mainitsi; rauhoittavia silloin, kun on pahin angsti päällä. Vuosia oon käyttänyt siihen beta-salpaajia (myös ennen vieraisiin, suljettuihin tilanteisiin menoa), mutta voinnin pahennuttua ne ei oikein enää riittäneet. Mulle ei rauhoittavia oo ikinä määrätty, mikä on harmi sinänsä, kun mullakin ahdistus on välillä ihan lamaavaa. No nyt lähti vähän sivuraiteille, sori. Mutta, kannattaa tosiaan keskustella omasta tilanteesta sut tuntevan lääkärin kanssa, koska onhan joskus terapia ja lääkehoito yhdistettynä varsin toimiva parikki. Voimia!

Ai niin vielä; jos kiinnostusta ja voimavaroja riittää suosittelen tutustumaan erilaisiin fyysistä ja psyykkistä itsesäätelyä kehittäviin toimintoihin esim. hengitys-ja mielikuvaharjoitukset, tietoisuus-taidot ts.mindfulness. Itse alkuun lähes pakotin itteni aloittamaan taas niiden ottamisen mukaan arkeen ja kyllä ne on alkaneet taas jotain helpotusta noihin ahdistuksiin tuoda.

Moi, itsellä aika samanlainen tilanne, 25-vuotias mies olen.

Kärsinyt kovasta jännittämisestä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta jo kauan. Myöhemmin siitä seurasi masennus seuraksi.

Alkoholia olen kans käyttänyt itselääkintään. Voin kuitenkin omalta kohdalta sanoa, ettei se pidemmän päälle ole hyvä ratkaisu. Hyvä siis, että olet saanut alkoholin jätettyä.

Jos tuntuu, että alkoholista apua tarvii, ei lääkkeet ole mielestäni huono vaihtoehto. Mulla ollut kahteen otteeseen mielialalääke käytössä, SSRI ja SNRI. Pitkä aika oli näiden välillä, ekalla kerralla jäi lääke pois, kun tuntui, ettei auta yhtään.

Ei ne mielialalääkkeetkään mitään ihmepillereitä ole, ei tee susta yhtäkkiä onnellista tai poista huolia. Ei myöskään muuta sua. Ne nostaa serotoniinipitoisuuksia, joka yleensä vaikuttaa mielialaan positiivisesti ja näin hyviä kokemuksia on helpompi lähteä hankkimaan tai ei ne paskat jutut tunnu niin pahoilta.

Itse siis voisin suositella lääkettä, mutta kuulee myös negatiivisia mielipiteitä, myös niitä käyttäneiltä. Jotkut sanoo, että ne turruttaa kaikelle ja mikään ei tunnu miltään. Itse en tätä ole huomannut. Edelleen voi tuntea surua ja iloa ja edelleen voi olla myös paska fiilis. Taitaa olla ihan käyttäjäkohtaista.

Tietenkin jos oma terapeutti on sitä mieltä, ettei lääke kannata, ehkä kannattaa häntä kuunnella, mutta jos asia mietityttää, voihan sitä ottaa asian uudelleen tarkemmin puheeksi tai kysyä jonkun toisen mielipidettä.

Ja ei koko ajan käytössä oleva SSRI-lääke ole ainoa vaihtoehto. Tosiaan jotain mietoa rauhoittavaa voi ottaa vain, kun on tarve, esim. niitä tosi vaikeita asioita käsiteltäessä tai jos ne pompahtaa kesken päivän mieleen, kun niitä ei millään tekis mieli käsitellä just nyt.

Tuli nyt lähinnä keskityttyä tähän lääkepuoleen, vaikka se on loppujen lopuksi jokaisen oma päätös.

Kiitos vastauksista. Taas pari päivää miettinyt lääkitysasiaa. Koen sen jonkinlaiseksi luovuttamiseksi jos ottaisin lääkettä. Oon niin ankara itselleni, että en soisi tyyliin mitään helpotusta. Haluan jolloin tavalla kärsiä kaikki kerralla vaikka sen toisaalta tajuaa, että ei tämä mikään hetken tilanne ole, koska nyt oikeasti kohtaa niitä tunteita mitä on vuosien ajan torjunut. On ollut ihan mahdottomia olotiloja ja tuntunut, että ei hyvänen aika, voiko tällästä ees olla?? Oon ne kuitenkin sinnitellyt. Pelkään kuitenkin, että ne todella ahdistavat hetket vammauttavat minua. Nukkumaan meno tuntuu ahdistavalta. Viime yö meni toisaalta hyvin.

Eilen aloin lukemaan vihdoin tuota Mindfullness -kirjaa jonka oon kirjastosta lainannu. Nyt kokeillu tietoista läsnäoloa ja tietoista syömistä. Koin, että niistä oli apua kun tuli uni hyvin. Ehkä omalla kohdalla se, että kaikki tämä tunne-elämä on niin outoa koska en ole aikaisemmin tuntenut oikeastaan mitään. Terapeutti sanoikin, että uuni on ollut kylmä. Viime yönä kun tosiaan näin uuniin liittyvää unta. Fyysinen ylikuumeneminen stressaa mua, viilentäminen auttaa :slight_smile: Näihin tunne-elämän asioihin kun ei tunnu olevan nopeaa ratkaisua ja tutustun oikeastaan vasta nyt itseeni. On ne sisäisen turvallisuuden lisäämisen keinot olleet vähissä. Nyt oon noin kuukauden päästä muuttamassa pois soluasunnosta ja sen koen olevan pitkään aikaan niin iloinen asia. Saa omassa kodissa tehdä mitä vaan. Olla sellainen kuin on ja eikä tarvi toista ollenkaan miettiä.

Mua on ehkä ihmiset aina hämmentäneet. Se hämmentää kun aistin toisten tunteet hyvin selvästi ja en ole niitä aikaisemmin havainnut itsessäni. Tekisi mieli palata siihen vanhaan rooliin jossa olin kylmä mutta pärjäsin kuitenkin. En kuitenkaan koe, että silloin pääsisin esim. rakastavaa parisuhteeseen jos olisin kylmä ja hanakala lähestyä. Itsensä rakastamista ja arvostamista harjoittelen <3

Uh ja voih. Pitää kuunnella itseään ja se on vaikea kun toi kämppis on täällä :smiley: Helvetti, ei enää ku vaja kuukausi…

Oletko tutustunut erityisherkkyyteen? Esim.Elaine N.Aronin kirjasta Erityisherkkä ihminen… Tuli mieleen kuvauksestasi miten herkästi aistit toisten tunteet. Mulla sama asia ja erityisherkkyys-testissä huiman selkeät pisteet. Toki toi on vain yksi alue muiden joukossa toi sun mainitsema.

Yks kaveri vinkkas asiasta. Kyllä mä siihen miellän itseäni, mutta en halua ajatella että olen sellainen ja tuollainen. Olen Minä. Terapeuttini tukee minua siihen, että ihminen on aina yksilö ja itsestään tulee löytää ne piirteet mitä on. Mielelläni ajattelisin, että joo, tuollainen olen. Mutta huomannut sen, että on niin monisyistä tämä elämä. Se on toisaalta lohdullista, koska silloin ei tarvi tunkea itseään mihinkään muottiin joka sitten ahdistaa.

Erityisherkkyys -piirrettä olen miettinyt, että miten sen kanssa teen muiden ihmisten kanssa. Tuntuisi, että olisi helpompi olla yksin kun muut ihmiset on niin rankkoja toisia kohtaan. Miten olet asiaa lähestynyt?