Addiktin puoliso

Hei minriina ja iso hali täältä!

Täällä myös yksi kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, joka on asunut ja elänyt monta vuotta subutexriippuvaisen kanssa. Nyt tilaanne on se, että ollaan erottu ja mies on täysin päihteetön. Subun lopetti jo kuusi vuotta sitten, mutta en nyt siitä tässä enempää. Voit halutessasi lukea ketjuni “Narkista eroon”. Siellä asiasta vähän lisäinfoa.

Sinulla on se etu, että olet äiti ja saat apua todella helposti. Minullekin järjestyi asunto kahdessa viikossa. Ensimmäiset kuukaudet nukuttiin lasten kanssa pelkillä patjoilla ja syötiin lattialla. En halunnut ottaa mukaan tavaroita, joista minulle tuli mieleen ikäviä muistoja. Lapsista se oli kuitenkin vain hauskaa. Ja se onnen tunne, kun ensimmäistä kertaa astelin omaan täysin huume vapaaseen kotiin. Mitä sitä muuta ihminen tarvitsee, kuin hyvän mielen ja tiedon siitä, että omassa kodissa voi olla rauhassa?

Minulla, niin kuin varmasti myös sinulla nyt, risteili mielessä paljon erilaisia pulmia ja mietteitä. Miten selviän arjesta yksin? Miten raha-asiat sujuvat? Miten selitän lapsille eron? Miten he suhtautuvat siihen? Nyt reilun vuoden jälkeen voin todeta, että ei se elämä nyt niin radikaalisti ole muuttunut. Kyllä alussa oli vaikeaa. Niin minulla, kuin isommalla tytölläkin, mutta kun tyttö huomasi, että ei se isä ole mihinkään hävinnyt, niin homma muuttui. Mies auttaa edelleen kotitöissä ja lasten hoidossa. Erona on nyt se, että molemmat elävät ja ovat niin kuin haluavat. Ei ole enää riitoja, ei enää ahdista. Mies on nykyään täysin päihteetön ja ihan omasta halustaan. Erotessa tein sen täysin selväksi, että meille ei tulla kuin selvänä. Teillä homma on tietysti huomattavasti vaikeampi, koska miehesi on fyysisesti riippuvainen. Hän ei voi lopettaa ihan tuosta noin vain, mutta se on kuitenkin ajan kanssa mahdollista.

Minä en myöskään tuntenut mitään miestä kohtaan hänen subuaikoinaan. Subu kun on silloin miehen elämän keskipiste. Siinä ei paljon muille asioille jää tilaa. Uskoin jopa yhdessä vaiheessa, että mies on narsisti ja tavallaan hän olikin. Tämä piirre oli kuitenkin vain aineen aikaan saamaa. Voi olla, että sinunkin tunteesi heräisivät ihan uudella tavalla, jos näkisit miehesi selvänä. Kyllähän joskus olet häntä rakastanut.

Hirmuisesti voimia Minriina! Tuntuu, että olen sanonut tämän täällä jo monesti, mutta asiat yleensä kyllä järjestyvät ajallaan. Ajatellaan itseämme ja lapsiamme. Parempi yksi onnellinen äiti, kuin onneton äiti ja addikti isä. Ja ehkä teillekin käy vielä niin onnellisesti, että mies päättää myös muuttaa elämäänsä. Nyt on kuitenkin sinun vuorosi. Eletään tämä yksi elämä niin hyvin kuin voidaan. <3

Hei Minriina, ja tervetuloa mukaan Vilpolaan. Se on hyvä päätös. Hyvä että löysit tiesi tänne ja jaksoit kirjoittaa.Täällä sinun ei tarvitse hävetä, voit kirjoittaa asiat juuri niin kuin ne ovat ja juuri niin, kuin ne koet ja tunnet. Vertaistukea meiltä muilta vilpolalaisilta tulet taatusti saamaan roppakaupalla. Et ole yksin.

Kyselisin sinulta ihan aluksi hiukan lisätietoja:

  • kauanko olet tiennyt miehesi subun käytöstä ja toisaalta kauanko hän on käyttänyt?
  • minkä ikäinen hän on?
  • montako lasta teillä on, kuinka vanhoja?

Älä menetä toivoasi, apua ja tukea kyllä löytyy kun sitä etsii ja hakee.

En tiedä onko tämä oikea ketju minne kirjoittaa mutta pakko päästä purkamaan omia tuntemuksiaan jonnekkin.
Elikkäs olen seurustellut kihlattuni kanssa 2 vuotta ja lähes koko ajan on käyttänyt subua alussa vain viihdekäyttöön mutta viimeisen vuoden aikana käyttö jokapäiväistä. En tiedä miksi ei hälytyskellot ruvenneet soimaan heti suhteen alussa mutta jotenkin annoin ihastumisen tunteen mennä järjen edelle. Rakastan miestäni ja minusta tuntuu että olisimme muuten kuin luodut toisillemme ilman tätä hänen käyttämistää.olisin varmaan itsekkin tällä hetkellä päihteiden kanssa aivan hukassa ellen olisi tullut raskaaksi. Lopetin kaiken kuin seinään ei alkoholia/muita päihteitä plussan jälkeen. Päätimme heti yhdessä että lapsi pidetään ja mies lähtee katkolle mahd nopeasti että saisi asiansa kuntoon. No parin kk “jonotuksen” jälkeen hän lähti viimeinkin hoitoon. Silti huolestuttaa ja stressaa erittäin paljon miten tuo lopetus tulee onnistumaan kun suurin osa kavereista käyttää… Haluan yrittää tukea häntä lopettamisessa parhaani mukaan vaikka tiedän etten pysty vaikuttamaan siihen, itsestäänhän se raitistumisen pitäisi lähteä. Huh heti helpotti kun sai kirjoitettua jonnekkin vain harva läheiseni tietää tilanteestamme. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi ja syyllisyys painaa… (kommentit siitä että itseppähän tiesin mihin ryhdyn kun päätin pitää lapsen satuttavat vain enemmän) Toivottavasti saisin vastauksia olisi mukava kuulla muitten kokemuksia.

kiitos! tuli parempi mieli ku välillä tulee posiitivista kommenttia tuosta katkon onnistumisesta :slight_smile:
Masentavaa vaan on että niin moni tuttava jotka ovat tuon katkon käyneet on viimeistään parin kk sisällä retkahtaneet. Haluaisin kuitenkin uskoa että lapsen tulo olisi ainakin 1 hyvä motivaatio tuohon lopettamiseen. Ja puhuttiin myöskin ihan suoraan että jos käyttäminen jatkuu vielä lapsen synnyttä niin mies muuttaa muualle. No en mene asioitten edelle toivon vain että itsellä riittää tuo jaksaminen kun tulee sieltä hoidosta pois. Silloinhan vasta “rankin” vaihe alkaa kun täytyy hylätä vanhat kaverit ja yrittää olla tukena toiselle. Ja luin myös toisesta keskustelusta että subun lopettaneilla voi olla puolen vuoden masennus ellei pidempikin :S

Ritva99, tämä voi tuntua fraasilta ja kliseeltä mutta retkahdukset, niin harmillisia ja rassaavia kuin ne läheiselle ovatkin, ikäänkuin kuuluvat taudin kuvaan ja toipumisennusteeseen. Ne on vain siedettävä ja yritettävä uudelleen. Voi olla, että seuraava katko tuo esimerkiksi 6 kuukauden putken raitista elämää.

Paljon on sellaisiakin, jotka kertakatko on pysäyttänyt ja jotka ovat saaneet ja vaatineet itselleen katkon jälkeen kunnollisen psykososiaalisen kuntoutuksen, jossa henkilön asioihin paneudutaan ja hoidetaan sekä käsitellään myös psyykkistä ja sosiaalista riippuvuutta, ei ainoastaan fyysistä. Silloin ennuste on parempi, kuin vain pelkkä katko jonka päälle vaikkapa korvaushoitolääkitys. Ja tosi paljon riippuu käyttäjästä itsestään, hänen omasta halustaan, motivaatiostaan ja elämäntilanteestaan. Minkälaisessa hoidossa miehesi on?

Ymmärrän hyvin, että haluat uskoa lapsen tuovan yhden syyn motivoida miestäsi hoitoon sekä jatkohoitoon, irti kamoista ja muuttamaan elämäntapaansa. Aina ei lapsi kuitenkaan tuo toivottua ratkaisua, ja silloin tulee olla varasuunnitelma miten elämää jatketaan, ihan kuten kirjoitatkin. Mies muuttaa pois.

Nyt kannustan sinua huolehtimaan itsestäsi, omasta jaksamisestasi ja omasta elämästäsi. Ja jatka kirjoittamistasi tänne Vilpolaan. Ota esille kaikki aiheet ja asiat, jotka sinua askarruttavat, mättävät tai arveluttavat. Me muut vertaistuemme sinua, kukin omalla tavallamme ja omiin kokemuksiimme pohjautuen.

Hei Minriina ja Ritva99.

Halusin vain kommentoida noista häpeän tunteista ja niistä tulevien itsesyytösten paineista.

Pari viikkoa sitten kiereskelin samoissa tunnemaailmoissa ja tuntui todellakin, että seinät tulevat vastaan. Minullakin on moni ystävä lähtenyt, kun ei kestänyt katsella miten “tuhoan” itseni jäämällä suhteeseen ja lähtemällä vain tuntui tilanne vaikeammalta.

Jos on seurustellut kaverin kanssa, joka on ehkä käyttänyt koko suhteen ajan aineita, niin ei oikein tunne sitä henkilöä, jota se on ennen aineiden käyttöä. Jos haluat, että jäätte tutustumaan mieheen uudestaan ja siitä toipumisessa ei ole enää yksin miehen vaan myös teidän itsenne. Minusta tuntuu, että kyse on enemmän asenteesta kiinni.Aineiden käyttäminen on kuitenkin fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä. Ne kaikki kietoutuvat yhteen. Läheisetkin joutuvat miettimään kaiken uudestaan. Itsekin olen nyt miettinyt ja miettinyt. Hakenut taustatietoja, lukenut aineiden käyttäjien kertomuksia ja myöskin kaikkien läheisten kertomuksia. Tosiaankin todella rankkaa. Myös Teidän täytyy myös huomioida kaiken lisäksi lapsenne. Lapset tulevat tottakai kyselemään ja toivottavasti ei tarvitse elää aineen varjossa tai elämään jonkunlaisessa kulississa.

Nämät asiat ovat todella vaikeita ja olen itsekin ns. alussa. Ero on kyllä voi antaa uuden mahdollisuuden saada onnen muualta, mutta silti se surutyö ja itsensä toipuminen vie aikaa.

Suhteeseen jääminen on myös työläs tie, jonka työn hedelmä toipumisessa palkita tulevaisuudessa, mutta täytyy muistaa pitää itsestään huolta kaiken keskellä. Toipuminen on kova tie.

Uskon, että itsesyyttäminen ja pitäminen itseään ääliönä on tässä vaiheessa normaali tunnetila, koska on kuitenin tullut petetyksi ja rakkaan ihmisen tuleminen sen pettäjäksi on aina kova pala. Mutta kun asennoituu siihen, että se rakas on sairas. Vain hän pystyy pelastamaan itsensä ja kyse on ennenkaikkea teidän itsestänne. Miten te teette itsestänne arvokkaan ja hyväksytte itsenne. Miten tulette taas eheäksi ja voitte ehkä tulevaisuudessa kokea, että tämä kokemus oli ennenkaikkea itseänne vahvistava ja olette oppinut tästä jotain ja toivon mukaan myös sen, ettei ole menettänyt uskon tulevaisuuteen.

Hei Minriina!

Tuli tekstistäsi mieleen oma kirjoitukseni muutaman vuoden takaan. Dahlia kirjoitti 22.4.2008:

Jos vain jaksat edes pohtia ja pohtia näitä asioita, niin kyllä ne sinunkin voimasi sieltä pikkku hiljaa palailevat. Ei ole pakko tehdä suuria ratkaisuja nyt heti. Ja on oikeasti parempi, että parantelet nyt ensin itseäsi ja lähdet vasta, kun olet siihen oikeasti valmis.

Jaksuja. <3

-D-

Hei Minriina,
On ristiriitaista toivottaa ketään tervetulleeksi tänne. Olisi hienoa, ettei tätä palstaa tarvittaisi, mutta taivahan kiitos, että tämä on käytössä. Vertaistuki auttaa parhaiten jaksamaan ja jäsentämään omaa ajattelua ja ymmärtämään käytöstä.

Minun tarinaani pitkästä suhteesta narkomaanin kanssa ennen ja jälkeen lasten maailmaan tulon voi lukea eri ketjuista, joissa keskustelen.

Minriina, oman itsensä hukkaamisen tunne on hirveä. Aivan kuten kerroit se vie kyvyn toimia ja tehdä itselleen hyviä päätöksiä. Narkomaanin kanssa eläminen hävittää minän. Siinä joutuu niin paljon tarkkailemaan toista ja mukauttamaan elämäänsä hänen antamiinsa ehtoihin. Hän ei sitä tietoisesti tee, mutta niin se vain on. Elämä alkaa pyöriä yhden ainoan asian ympärillä, onko mies pöllyssä vai ei. Elämästä tulee aaltoliikettä, jonka synnyttää aineiden käyttö. Erottuani muistan sen mielettömän tunteen, kun tunsin olevani jälleen minä. Toistelin mielessäni “mä olen mä” :slight_smile: Tunnistin itseni, tunnistin, mitä MINÄ haluan ja tarvitsen. Eikä se ole itsekkyyttä. Se oli selviytymistä takaisin normaaliin elämään. Älkää hyvät naiset tunteko syyllisyyttää siitä, että haluatte jälleen elää omaa elämäänne, omilla ehdoilla ja mikä tärkeää, samalla antaa lapsille rauhallinen ja tasapainoinen kasvuympäristö.

Olen aivan samaa mieltä Dahlian kanssa; lapset selviävät ja heidän kasvulle on taatusti parempi yksi luotettava, tasapainoinen vanhempi kuin kaksi epätasapainoista. Heille kerrotaan asiat ajallaan. Hyvä isä? Lukiessani sinun ja Dahlian kirjoitusta, oli kuin olisin katsonut elämääni taaksepäin. Noinhan se oli. Allekirjoitan tunteenne. Hän oli niin hyvä isä. Herkkyyskö sen teki? Mutta ei luotettava, koska hän oli hyvä ja rakastava silloin, kun se sopi hänen mielialaansa. Ikävä kyllä vanhemman on jaksettava aina, myös silloin kun ei millään jaksaisi ja omat jutut painavat mieltä. Ailahtelevaisuus kuvaa ehkä parhaiten tätä “hyvää” vanhemmuutta.

Kuuntele itseäsi, juttele täällä muiden kanssa. Ei päätöksiä tarvitse tehdä nyt heti. Meistä päätöksen tehneistä kaikki tietävät, että se päätös syntyy, sitä ei tarvitse pakottaa syntymään. Eräänä päivänä se vain on selvä. Tämä riittää nyt. Tärkeintä on, että alat prosessoida asiaa. Olen kannustanut kanssasisaria pitämään päiväkirjaa. Päiväkirjasta käy vaikka täällä kirjoittelu. Huomaat, miten yhtenä päivänä kaikki on aivan päin prinkkalaa. Toisena ihan mukavaa ja kaikki vaikuttaa menevän hyvään suuntaan, kunnes pettymys koittaa tai ei. Kun tuota katselee riittävästi taakespäin, voi vetää johtopäätöksen.

Kärsivällisyyttä sinulle ja voimia. Tiedän, mitä käyt läpi ja olemme täällä tukenasi, kun pohdit, mitä tehdä.

Kiitos! :slight_smile: Piti oikein lukaista omat ketjut läpi. Hauska kuulla miten muut asian näkevät. Itse huomaan vain kaikki viat. Ei se minunkaan elämäni varmasti ihan salonki kelpoista ole vielä. Tänäkin vuonna on sattunut yhtä ja toista, mutta kyllä olen nyt onnellinen, eikä kukaan voi viedä sitä minulta pois. Ei edes sekoileva mies. :smiley:

Sinä voit aloittaa oman itsesi parantamisen vaikka siitä, että et odota enää mieheltä mitään. Et pyydä häntä mukaan sienireissuille ym. (Hän luultavasti kuitenkin a) joko ei halua tulla tai b) sitten jos haluaa, on sellaisessa kunnossa, että sinä et häntä mukaan halua.) Et vaadi häntä osallistumaan sellaisiin asioihin, jotka joutuisit hoitamaan kuitenkin itse sitten eron jälkeen, mutta raha-asiansa mies saa hoitaa itse. Et tuo hänelle myöskään tupakkaa, etkä alkoholia. Et huolehdi hänelle kuuluvista laskuista ym.

Yritä keksiä jotain omaa tekemistä. Käy vaikka yksin tai jotain elokuvissa, jos mahdollista. Hemmottele itseäsi aina tilaisuuden tullen.

Kerää rauhassa voimia äläkä häpeä käyttää miestä hyväksesi. Jos sinusta tuntuu nyt siltä, että tarvitse miehen apua, silloin kun vauva on pieni, niin odota että pikkuvauva aika menee ohi ja lähde sitten. Muista, että aina on myös se mahdollisuus, että miehesi päättää hakeutua hoitoon eronne jälkeen.

Ei kanna vielä liikaa miettiä kaikkia eron tuomia ongelmia. Niitä varmasti tulee, mutta niistäkin kyllä selvitään.

Tässä on mietteitä, joihin olen tukeutunut, kun pyristelin irti:

  • Oikean käytöksen osoittaminen. En missään nimessä halua antaa lapsille sellaista kuvaa, että on ok käyttää huumeita.

  • Totuuden peittely. Olen itse joutunut kärsimään lapsuudessa salailusta, joten tiedän miten ahdistavaa se on. Lapsesta ahdistus ei näy ulospäin. Lapset myös huomaavat kaikenlaista hyvin herkästi ja tekevät niistä itselleen isompia mörköjä, kuin oikeasti olisi tarpeen. Minä esim. luulin, että isäni on kuoleman sairas, koska hänen lääkkeiden syöntinsä piti salata.

  • Esimerkki. Mies narkomaanina ei ole ollenkaan niin paha kuin lapset narkomaanina tai narkomaanin puolisona. Omalla esimerkillään opettaa kaikkein eniten. Erityisesti siitä, millaista puolisoa lapset sitten aikuisina itselleen hakevat ja miten hyvä/huono itsetunto heille kehittyy.

-Oma elämä. Sitä ei ole niin kauan kuin täytyy elää toisen ehdoilla ja toisen mielialojen mukaan. Masennusta ei voi myöskään välttää, jos oma elämä puuttuu. Miten harmillista olisi huomata elämän vilahtaneen ohi.

-Tuplat-

Hei Minriina,
tämä on asia, josta sinun pitäisi jutella miehesi kanssa ja kertoa hänelle, että hänen huumeidenkäyttönsä johdosta sinä et luota hänen lapsenhoitokykyynsä. Ja viis veisaat hänen esittämistään vasta-argumenteista ja tekosyistä ja vedätyksistä.

Riskit ovat niin suuret, että minun mielestäni vastauksen miehellesi tulisi olla: en jätä lapsia hoitoosi.

Mitä muut vilpolalaiset ovat tästä mieltä?

Jos miehesi on pelkkän subutexin käyttäjä, ei hän ole mitenkään erityisen päihtyneen oloinen ja näin ollen pystyy suoriutumaan suht hyvin normaaleista askareista. Subutexin vaikutuksen alaisena voi ajaa autoa, mutta se kuitenkin heikentää jonkin verran tarkkaavaisuutta. Voitko olla varma siitä, että hän ottaa pelkkää subua, eikä esim buustaa sitä bentsoilla tai lyrikoilla? Miten tarkka hän sinun mielestäsi on omasta kunnostaan, kun lapset ovat mukana?

Teillä suurimmat ongelmat ovat varmastikin jatkuvat mielialan vaihtelut ja se, että kaman hankkiminen menee yleensä kaiken edelle. Silloin, kun kama on vähissä, maataan koko päivä sängyssä tai ollaan vihaisia kuin ampiaiset. Ja sitten kun sitä on, ollaan niin hyvän tuulisia ja energisiä että.

Meillä ei ollut silloin lapsia, kun mies käytti subua, mutta seurasin erästä tuttava perhettä, jolla oli. Mies lähti surutta hakemaan kamaa lapset mukanaan ja usein. (Vaimo ei asiasta tiennyt, eikä myöskään minun sanaani uskonut.) Loppuvaiheessa hän käytti kaikki perheen rahat ja hankki vielä helvetilliset velat siihen päälle. Tämä mies kuoli tapaturmaisesti muutama vuosi sitten. Se oli ehkä parempi kaikkien kannalta…

Kyllä mä sanoisin, että ei narkomaanin hoiviin voi lapsia jättää ainakaan pitkäksi aikaa. Jos kuitenkin näyttää siltä, että miehellä on “hyvät fiilikset” ja arvioit, että osaa hoitaa homman, niin kyllä satunnaisesti mielestäni voit luottaa miehen hoitoapuun. Kyllähän nuo korvaushoitolaisetkin saavat muksunsa pitää. Kipeälle miehelle en lapsia jättäisi, koska silloin hänellä on hermot todella tiukalla ja lapsista sängyssä makaava ärjyvä isä tuntuu varmasti ahdistavalta.

Sitten kun olette eronneet, niin laittaisin tapaamisten ehdoksi sen, että mies hakeutuu hoitoon ja hankkisin alkuun valvotut tapamiset, mutta se on sitten sen ajan murhe se.

Jos mies käyttää subua ns. sivistyneesti, niin silloin se ei välttämättä vaikuta ajokykyyn tai lasten kanssa olemiseen. Tarkoitan sitä, et käyttää sen verran, et pysyy tolkku päässä, niin ulkopuoliset ei eroa normaaliin huomaa. Esim. itse kun vedin subua aikanaan, ei ulkopuoliset sitä huomanneet. Sellaiset frenditkin, jotka käytöstä tiesivät, pitivät mua ihan normaalina. Olin sellaisessa duunissa, joka oli tosi vaativaa ja siinä olin kouluikäisten lasten kanssa tekemisissä ja pomo tiesi jo palkatessaan mun päihdekuvioista aika paljon, eikä kertaakaan sinä aikana tullut negatiivista kommenttia mun työpanoksesta tai ulkoisesta habituksesta. Kerran ihmetteli, kun oli pari vekkiä naamassa, mut sekin johtui siitä, kun joku tuntematon alkoi baarissa riehua ja lyödä ihmisiä stobeilla jne. Noiden työvuosien aikana tuli käytettyä oppareita laidasta laitaan, bentsoja, piriä, kokkelia jne., eikä siis vaikuttanut duuniin, vaikka siihen kuului autoiluakin lapsia kyydissä.

Kuitenkin jos olisin kiskonut kaksin käsin ilman mitään kontrollia, en olis duunissa pärjännyt. Oli toki noitakin ajanjaksoja, mut tsemppasin aina duunipäivinä, kun en halunnut lasten näkevän mua ihan sekaisin. Eli vedin sen verran, et olin ns. normaali ja pystyin toimimaan kuin normaalit ihmiset.

Eli minriina mun mielestä sun kandee miettiä, miten mies on aiemmin käyttäytynyt hoitaessaan lapsia yksin, ja et kykeneekö nyt siihen, et käyttää lasten kanssa ollessaan vain vähän tai ei ollenkaan. Läheskään kaikki subua käyttävät kun ei oo sellaisia, et joka päivä vetäisivät tai et vetäminen vaikuttaisi arkiaskareisiin tai lasten kanssa olemiseen. Ja aika pieni joukko subunisteistä ryntää lapset mukanaan tabuja hakemaan, vaan kyl ne useimmiten etukäteen subut hommaa. Aika harva nisti haluaa lapsiaan viedä diilereiden lähelle tai johonkin luukkuihin.

Itse päihdehistorian omaamana kelaan, et olis hienoa, jos mies sais mahdollisuuden olla luottamuksen arvoinen. Toisaalta loputtomasti niitä uusia mahdollisuuksia ei toki voi saada. Muistan vaan itse, kuinka siistiä oli, kun oli yksi ihminen lähellä, joka jaksoi uskoa muhun ja mun mahdollisuuksiin päästä selville vesille ja saada elämän järjestykseen. Ei sitä luottamusta halunnut rikkoa ja tsemppasin tosi paljon, jotta olisin sen arvoinen. Aika ratkaiseva juttu oli toi yhden ihmisen luottamus ja apu, kun tuntui olevan mahdotonta päästä umpikujasta pois!