Mystiikassa luku 7 on myös maaginen kuten luku 12:kin. Haitallisen addiktion voittamisessa ei tarvitse kuitenkaan olla mitään mystistä tai maagista, ainakaan jos on uskominen Stanton Peeleä. Hänen mukaansa päihderiippuvuus ei myöskään ole sairaus, ainakaan ihan varsinainen sairaus.
Arvot
Motivaatio
Hyödyt/palkinnot
Voimavarat
Luontaiset tukiverkostot
Kehitys
Korkeammat päämäärät (= pitkän tähtäimen suunnitelmat ja toiveet)
Jokainen addiktiosta eroon pyrkivä yrittää varmaankin vaistomaisesti tukeutua näihin työkaluihin, mutta ei ehkä niin suunnitelmallisesti ja päämäärätietoisesti kuin voisi olla hyväksi.
Ja kohahduttavimmat Peelen teesit tulevat tässä (vetäkää henkeä : )
Suurin osa toipuneista päihderiippuvaisista toipuu omin nokkineen, ilman vertaisryhmiä tai ammatillista hoitoa.
Alkoholismi ja muut addiktiot eivät ole sairauksia
Hoitojärjestelmät pitävät tahallaan yllä vanhoja myyttejä addiktioista
On olemassa tiettyjä menetelmiä (tools) joiden avulla kuka vain voi auttaa itseään ilman ammattiapua
Mutta kun se on niin yksinkertaista ja arkipäiväistä totuutta ettei sillä ole mitään vetovoimaa. Ei sen ympärille saa rakennettua myyttejä, mystisiä moniselitteisten viitteiden ja vihjausten rakennelmaa, ei edes oikein hengellistä käsityskykymme ulkopuolella olevaa ulottuvuutta…
Lääkkeen täytyy olla salaperäinen, pahalta maistuva, monimutkaisten ohjeiden mukaan käytettävä ja pitkänpitkänpitkän hoitoajan vaativa -silloin se tuntuu joltakin!
Stanton Peelen kirja riippuvuuksista on kuulunut lukulistalle koko raittiuden ajan ja taitaa olla käynyt niin, että paras aika tuon kirjan lukemiseen lipsahti jo ohi. Täytyy nyt kumminkin tuon lukemisessa aktivoitua, se kun löytyy kirjastosta varaamatta, kun vain saa aikaiseksi hakea.
Peelen käsitys, että alkoholismi tai mikään muukaan riippuvuus ei ole sairaus, oli kieltämättä aika radikaalilta kuulostava, kun sen ensimmäusen kerran kuulin. Nyt kun olen viimeiset 8 kuukautta pohdiskellut oman juomisen syitä ja muutekin perehtynyt alkoholismia käsittelevään materiaaliin, olen Peelen kanssa pitkälti, mutta en poikkeuksetta, samaa mieltä. Alkoholismille jopa voimakkaasti altistavia perinnöllisiä tekijöitä sekä henkilölle luonteenomaisia ja/tai opittuja käyttäytymismalleja löytyy vaikka kuinka paljon. Ja jos perinnölliset tekijät vaikuttavat alkoholisoitumiseen, mielestäni voidaan puhua sairaudesta. Muistaakseni esim. Amerikan intiaaneilla on alttius alkoholisoitua.
Omalla kohdalla keskeisin syy oli oma käyttäytymismalli ja nimenomaan niin, että asetin toisten tahojen (lähinnä työ) ja myöhemmin myös toisten ihmisten asioiden hoitamisen tärkeysjärjestyksessä itseni ja oman terveyteni edelle. Ja vapauduin tästä ylivoimaiseksi käyneestä henkisestä taakasta edes hetkeksi juomalla. Muuta keinoa ei ollut vaikka, oikeastaan koko ajan tiesin ja ymmärsin miksi join. Nyt olen jo aika pitkällä tämän vahingollisen ajatusmallin muuttamisessa. Käsitykseni mukaan en siis sairastanut alkoholismia vaan olin vakavasti alkoholiriippuvainen muista syistä. Tämä käsitys antaa minulle valtavasti voimia selättää oma alkoholiriippuvuus.
Kun ongelma on noin helposti ratkaistavissa, miksi tässäkin hetkessä surullisen suuri määrä ihmisiä tekee päätöksen lopettaa juomisen kokonaan, vain jo kohta havahtuakseen olevansa kännissä?
Ei silti, jos joku noilla seitsemällä teesillä elämänsä muuttaa niin mikäs siinä, aivan samoin kuin mielestäni jokainen viinasta eroon päässytkin on kerrassaan loistava asia.
Minä kun tiedän mikä piinaava helvetti juomisen myötä tulee, niin koen iloa jokaisesta joka tuolta pimeydestä keinolla millä hyvänsä nousee.
Sairaus tai ei, kukaan terve ihminen tuskin kiskoo viinaa kitusiinsa huvikseen tuhoten elämänsä.
Varmasti ihmisillä on erilaisia synnynnäisiä taipumuksia juuri addiktoitumisen suhteen. Ja yhtä varmasti ulkopuolelta tulevat vaikutteet, asenteet, arvot, elämäntapahtumat jne vaikuttavat asiaan.
Taudiksi niputtaminen on hiukan tarkoitushakuiselta kuullostavaa -sillä saadaan perusteltua monia myyttejä ja kannanottoja mm. sosiologisten vaikuttimien osoittamiseksi perättömiksi.
Julistamalla päihdeongelmat synnynnäisistä tekijöistä johtuviksi ainoastaan yksilötasolla korjattavissa oleviksi ongelmiksi saadaankin valmis kannanotto: älkääpäs pohtiko tai arvostelko olevia olosuhteita, kyllä ne hyvät ovat.
En nyt muista Peelen kirjoista juuri mitään, jotain lienmen jossain vaiheessa lukenut mutta omaan päihderiippuvuudesta paranemiseeni ei hänen tuotannollaan merkitystä ollut.
Sensijaan saatoin hyvinkin käyttää joitakin hänenkin mainitsemiaan työkaluja asioideni korjaamisessa.
Ehkäpä kun taas kirjastossa poikkean, katselen josko löytyisi. Jos nyt sitten muistan… mielenkiintoisia asioita kun maailma on täynnä, eivätkä nämä riippuvuusongelmat ole lähelläkään luku- ja harrastuslistan kärkeä.
Tätä valitettavasti tapahtuu, oli se tukikeinoksi valittu sitten 12 askelta, AA, Jumala, Minnesotahoito tai mikä vaan.
Nuo 7 teesiä ei ole millään tavoin heikompi keino kuin vaikkapa 12 askelta. Tavallaan jopa hupaisaa, että useinkin näissä “ohjelmissa” tunnusomaista on jokin maaginen luku: esimerkiksi 7 tai 12. Mutta toki niiden sisältöhän kuitenkin lienee se itse vaikuttava tekijä.
Kaaleppinen, jos mietit omaa toipumistasi, ja sitten vertaat sitä vaikkapa noihin Peelen seitsemään teesiin, niin huomaatko mitään yhtymäkohtia? Luontainen tukiverkosto, arvomaailman kehittyminen, motivaatio, kehitys… jne.
Miksi sitten moni puolestaan epäonnistuu ja löytää itsensä aina uudestaan päihdesuosta? Syitä on varmaan monia, mutta ehkäpä tasapaino jää vain saavuttamatta. Jumalakaan (tai usko Jumalaan) ei välttämättä auta, jos ihminen ei osaa auttaa itse itseään. Pelkkä pepun pistäminen AA:n penkkiin ei kanna monia pitkälle, ellei muuta kehitystä (tai voimaantumista?) tapahdu samalla.
Alttius päihderiippuvuuteen varmasti periytyy. Periytyyhän vissiin alttius lihavuuteenkin. Siitäkin ollaan montaa mieltä, onko lihavuus sairaus itsessään vaiko vain riskitekijä seurannaissairauksille. Onneksi ihmisen ei tarvitse näissä sairauksissa tai “sairauksissa” olla kuitenkaan geeniensä vanki.
Siis joo, varmasti monelta osin oma toipumiseni mukailee noitakin osakokonaisuuksia, enkä sen vuoksi tuota ollutkaan kumoamassa.
Lähinnä kiinnitin huomioni vain siihen kuinka yhä tähän ongelmaan suhtaudutaan siten kuin se jokaisen kohdalla olisi henkilökohtaisella tasolla ratkaistavissa. Toisinsanoen, jos ihminen onnistuu yksin, hänellä on riittävästi selkärankaa, jos ei onnistu, hänellä ei ole.
Asia vaan ei ole todellakaan noin yksinkertainen. Jos olisi, ei tätä kyseistä ongelmaa olisi enää olemassakaan, saati että sen alla elävien määrä vain jatkuvasti olisi lisääntymässä.
Kaikki kunnia niille ihmisille jotka yksin tämän asian kohdallaan ratkaisevat. Luoja tietää, minä yritin. Epäonnistuakseni. Onneksi ei tarvinnut selvitä yksin. Mietin juuri tälle aamua sitä että juuri tästä syystä johtuen olen saanut elämääni rikastuttamaan lukemattoman määrän mitä mainioimpia ihmisiä, joiden määrä vain yhä jatkaa kasvuaan.
Minä vannon tänään aitoon kohtaamiseen ja sen kautta tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Tästä syntyy se yhteisöllisyys jonka varassa tiedän tänäänkin saavani elää raittiina. Eikä tämä enää ole “pelkkä” AA, NA, A-kilta tai mikään muukaan yksittäinen yhteisö, vaan sen sijaan kaikki nuo ja lukematon määrä erilaisia paikkoja joissa viikottain saan kokoontua jakamaan ihmisten kanssa kokemuksia elävästä elämästä.
Toisaalta tänään ajattelen myös niin että niin kauan kuin jollakin toimintamalleilla ei aleta kumoamaan toista, niin kaikki vain rikastuttaa meidän raitista elämäämme. Miksi siis vastakkainasetella tai vertailla, kun voimme avoimesti jakaen tulea toinen toisemme taivalta.
Aivan samalla tavalla koen minäkin tämän asian. Minun kohdallani tahdonvoima oli voima, joka toimi enemmän minua vastaan, kuin minun puolestani. Kyse on jostain aivan muusta, kuin bileiän menemisestä vähän överin puolelle. Montakin ihmistä tunnen, jotka ovat jossain vaiheessa vain havahtuneet ja löytäneet elämälleen uudenlaista suuntaa. Halutaanko päihdeongelmaa tarkastella sairautena, on minulle aika yhdentekevää. Matti Huttusen kanssa olen kuitenkin asiasta aika tavalla samaa mieltä:
Se ajatus on minustakin oikein oivallinen ja tärkeä että ei pidä juuttua siihen onko kyse sairaudesta vai ei ja minkä jonkun termin alle sitä tulisi itsensä diagnosoida. Eipä tuolla ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, vaan se olennainen asia minulle oli itse älytä se oma tilansa ja myöntää totuus itselleen. Lakata laittamasta hanttiin.
Ihmeellinen juttu oli se, että sitten kun lopulta sitä on sydämessään valmis tuon asian itselleen myöntämään että mä en nyt yksin tätä asiaa pysty selvittämään, niin se taistelu lakkasi siihen pisteeseen.
Jokainen juova alkoholisti tietää sydämessään sen että taistelu alkoholia vastaan on tuhoon tuomittu. Silti, minunkin oli taisteltava lähes viimeiseen hengenvetooni asti ymmärtääkseni sen että tätä taistelua en tule voittamaan.
Väsyneenä, totaalisesti nöyryytettynä antauduin. Kuin ihmeen kaupalla tuosta antautumisesta seurasi riemuvoitto. Elämä. Taistelussa kun olisin hävinnyt. Kuollen.
Tuon asian minäkin “tiesin”.
Viimeisen parikymmentä vuotta juodessani olin ihan varma siitä että näin tämä sitten vaan minun kohdallani on, minä olen tämmöinen enkä alkoholille mitään mahda, tämä on minun elämänkohtaloni.
En viitsinyt edes yrittää taistella vastaan, , olin luovuttanut.
Minun kohdallani pelastus oli nimenomaan siinä että jonain päivänä heräsi ajatus; jospa kuitenkin edes yrittäisin?
Ja minun kohdallani oli mahdollista selviytyä. Enkä usko että ihan ainutlöaatuinen tässä maailmassa olen.
Varsinkaan kun tunnen useamman jotka ovat myös voittaneet alkoholisminsa ja elävät nyt siitä murheesta vapaina.
Mutta, tunnen toki myös kavereita, jotka ovat yrittäneet selviytyä, niin päihdehoitoon erikoistuneiden laitosten, vertaistuen, AA:n ja muiden organisaatioiden avulla ja varmasti ainakin jossain määrin yrittäneet omiakin voimavarojansa herätellä, ja siitä huolimatta eivät ole parantuneet vaan juovat edelleen… en sitten tiedä, ehkä on olemassa ihmisiä joiden kohtalona on luovuttaa, mikään kun ei tunnu auttavan. Vai olisiko niin, että heidän kohdallaan ei vaan ole vielälöytynyt sitä oikeaa konstia, ja kannattaisi sittenkin yrittää taas jotain ihan muuta kuin nuo joilla ei ole onnistunut?
^ Tuo on asia jonka äärellä itsekin olen paljon viettänyt aikaa pohdiskellen. Samalla omiin kokemuksiini tuota vertaillen. Olen päätynyt yhtälöön, jossa toisaalta ihminen joka jatkaa yrityksistä huolimatta juomista, ei toisaalta ole vielä löytänyt omaa pohjaansa ja toisaalta ei kykene olemaan rehellinen itselleen oman ongelmansa suhteen.
Mistä tämän sitten päättelen? Lähinnä siitä että kun ihminen vetää viinaa siinä määrin, että kokee totaalisen fyysisen, henkisen ja hengellisen pohjansa, hän havahtuu todellisuuteen jossa ei kykene kuvittelemaan elämää ilman alkoholia mutta samalla ei kykene kuvittelemaan sen enempää elämää enää alkoholin kanssakaan. Tästä tyhjyydestä ihminen löytää halun tehdä vaadittavat toimenpiteet, löytääkseen tuon rehellisyyden suhteessa ongelmaansa tai sitten tuhoutuu.
Tässä on mielestäni vain kyse yksinkertaisimmillaan siitä tosiasiasta että ihminen löytää kyvyn luopua väärästä ylpeydestä, pyytäen jotakin apua. Muutoin kun ihminen tuppaa puhumaan itsensä ympäri, jatkaakseen tuhoon tuomittua toimintaansa.
Toisaalta eihän kukaan minuakaan tänään voi estää juomasta. Jos saan päähäni vetää pään täyteen, ei löydy voimaa joka sen kykenisi estämään. Minun kohdallani tämän päivän raittius pohjautuu rehellisyyteen itseni ja ongelmani suhteen. Jos kysyn itseltäni onko päihteet minulle ongelma, niin jos olen rehellinen itselleni vastauksena elän tämänkin päivän vetämättä päätäni täyteen. Muu nimittäin kohdallani olisi epärehellisyyttä ja varma takuu siitä että taistelu josta jo vuosia sitten olen saanut vapautua, alkaisi samantien uudestaan.
“Taistelu” ja muut sodankäyntitermit ovat hiukan raflaavia, tietysti, mutta ehkä ne puoltavat paikkaansa. Kai ne luovat kuitenkin kirjoituksessa just sellaisia miuelikuvia kuin tarkoituskin on. Ja kyllä, kait se jonkinlaista taistelua oli, minunkin kohdallani.
Yhtä hyvin tietysti voisi puhua asioiden kohdilleen vääntämisestä, puurtamisesta, sitkeästä omien asenteiden taivuttamisesta , eli enemmän työntekoon kuin sotaan viittaavilla termeillä.
No, pääasia kuitenkin oli se, että olipa kysymyksessä sitten sota tai työnteko, se ei ollut loputonta ja koko loppuelämän ajaksi jollain korkeammalla käskyllä suoritettavaksi määrättyä, vaan homma , joka , kun se on onnistuneesti tehty, on tehty ja se siitä.
Tuosta Kaaleppisenkin mainitsemasta “pohjaan asti” juomisesta uskaltaudun olemaan hiukan eri mieltä.
Kuten missä tahansa korjaustyössä, se voidaan tehdä kovin eri vaiheissa. Hommaa voisi verrata näihin minun töissäni usein esiin tulevien vesivahinkojen korjaamiseen. Ei aina tarvitse
(eikä oikein kannatakaan) odottaa että vuotava vesiputki, katto tai viemäri on mädännyttänyt koko talon siihen malliin ettei ole muuta mahdollisuutta jäljellä kuin tehdä jotain -ja äkkiä.
Alkoholiongelmaankin voi puuttua jo ennen kuin kuin on juotu jalat alta ja aivot pehmeiksi. Luulen jopa että siinäkin voi päästä hiukan helpommalla kun tekee asialle jotain ajoissa.
Niin en mäkään nyt tiedä että onko se kovin tarpeellista mullekaan julistaa mitään syvää eetosta ja paatosta tämän raittiuden johdosta. Minusta siinä helposti kierretään vain yhä sitä samaa ongelmaa. Mä haluaisin mielummin kulkea tuolla ihmisten joukossa ihan vain ollen yksi ihminen muiden ihmisten joukossa.
Kyllä tuo Kaaleppisen teksti ihan minusta puhuu, mutta uskon myös siihen että sitten kun se asia on oikeasti selvitetty niin se myös on selvitetty, eikä sitä sitten enää sen kummemmin tarvi vatvoa.
Minä koen sen juuri tervehtymisenä ja se on minulle se raittiuden lahja. Että tuo ajatusmaailma tervehtyy eikä tarvi enää identifioida itseään sen alkoholismin kautta.
Tervehdys Metsänreunaan ja muuallekin! Komppaan ylläolevaa täysin. Jokainen kokee oman “pohjansa” eri lailla. Mulla se oli paitsi tietoisuutta ja pelkoa tuhoutumisesta vanhan vuosikymmeniä päällä olleen juomisen jatkamisella yksinkertaisesti kyllästymistä juovaan elämääni.
Mitä aikaisemmassa vaiheessa alkoholisti tai alkoholisoitumassa oleva tajuaa ja hyväksyy tilanteensa, sitä helpompi on kääntää kelkkansa - juuri näin.
Täysin samaa mieltä olen ehdottoman rehellisyyden tarpeellisuudesta - aluksi vaikka vain itseään kohtaan. Tilityksiä ehtii tehdä myöhemminkin. Ajan myös sitä linjaa, että kannattaa kääntyä ainakin kokeilumielessä ulkopuolisen avun puoleen. Saadakseen peilausta omille tuntemuksille ja ajatuksille. Jollain tasolla teemme tätä nytkin, mutta nokittain omassa ympäristössä vaatimukset ovat aidommat ja vaikeammat.
Ulkopuolisella avulla tarkoitan todella ukopuolisia henkilöitä jotka eivät ole kytkeytyneet nykyiseen sosiaaliseen verkostoon. Tämänhetkiset kun ovat pakostakin osa tapahtumaketjua ja vaikuttamassa tietoisesti tai tiedostamattaan käyttäytymiseemme.
Taidatpa nyt itse liittää tämän ketjun aiheeseen sellaisia asioita, joita siinä ei ole sanottu. Kuka määrää selviytymään yksin? Yksi avauksen teeseistä on luontaiset tukiverkot, joka tarkoittaa vaikkapa ihmissuhteita.
Viimeinen teesi “korkeammat päämäärät” tarkoittaa puolestaan sellaisia pidemmän tähtäimen suunnitelmia tai toiveita joita ei voisi tavoittaa haitallisesti päihteitä käyttämällä. Sellainen voi olla jokin hyvinkin ihmisläheinen toiminta, vaikkapa alkaa toimia päihdetyössä.
Kuka ihme on puhunut muutenkaan yksin pärjäämisestä? Eiköhän me kaikki kuitenkin tarvita muita ihmisiä jossain määrin, olimme sitten perheellisiä tai yksinasuvia, tai oli sosiaalinen elämämme vilkasta tai ei niin vilkasta.
Yksinkin toki voi pärjätä, jos se tuntuu ihmisestä luontaiselta olotilalta jossa viihtyy. Eivät kaikki saa toivottua hyötyä irti vaikka vertaisryhmissä istumisesta ja muiden ryyppykokemusten kuuntelusta loputtomiin.
Jossain määrin lonely rideritkin on kuitenkin kiinni yhteiskunnassamme, jonka ovat rakentaneet ihmiset yhdessä.
Kuka puhuu selkärangasta? Ei Stanton Peelen yksikään teesi ole selkäranka, tai tahdonvoima. Kyse on itsensä muuttamisesta. Ei siihen tarvita tahdonvoimaa sen enempää kuin vaikkapa AA:n palaveriin menemiseen. Ehkä jopa vähemmän.
Siinä mielessä siinä on samaa kuin Allen Carrin Easyway-tupakoinninlopettamis ohjelmassa. Sinnittelyä ja kärvistelyä ei tarvita, vaikka hommassa ei ole mitään yliluonnollista, maagista tai jumalallista. Se vain tuntuu siltä, kun saa sen oivalluksen.,
Tämähän se tuttu AA:lainen liturgiakin on. Hienoa ja ihanaa jos joku tosiaan toipuu riiippuvuudesta tällä ajatuksella, mutta ajatelkaapa kuinka paljon syyllisyyttä tällä voidaan ihniseen ruoskia.
Jokainen retkahdus siis merkitsee sitä että “ihminen ei kykene olemaan rehellinen itselleen” jne. Olisiko aika alkaa joskus pohtia, miten paljon vahinkoa ja haittaakin tämä ajattelu voi ihmisen toipumselle aiheuttaa?
12 Askel-kuviokin voi olla jollekin niin ylimaallisen vaikea, ettei ihminen ymmärrä siitä hölkäsen pölähtävää. On vain ymmärtävinään, ja sinnittelee kuivilla ja kuivana päivästä toiseen, ja palaverista toiseen koska siellä on opetettu että “persettä penkkiin vaan niin kyllä hyvä tulee…”. Sitten toistellaan palaverissa ja ryhmätovereilta opittuja fraaseja ja aletaan jopa pian uskoa niihin yleispätevinä ja kaikkiin sopivina totuuksina.
Kuka silloin ei ole rehellinen itselleen?
Minäkin olen tässä odottanut sitä povattua pohjaa joka ei vaan näytä tulevan, koska minua ei yksinkertaisesti kiinnosta juoda itseäni rapakuntoon. Se olisi typerää, eikä edes hauskaa.
Elämä saattaa tietysti tuoda vastoinkäymisiä ja onnettomuuksiakin tai sairauksia, mutta alkoholista en arvele niitä enää saavani.
Never say never, mutta tarkoitushan on mennä eteenpäin eikä jäädä iänkaiken “sairastamaan”, vai mitä?
Miksi pitäisi vetää pää täyteen? Jos palaverissa tarjotaan kahvia, juotko koko pannullisen vai pystytkö juomaan vain yhden tai kaksi kupillista? Jos tarjotaan pullaa, vedätkö yksin tarjottimen tyhjäksi vai voitko tyytyä yhteen palaan?
Miksi pitää mennä ääripäähän? Koska on alkoholisti? Niimpä niin, ja jos ihminen on omaksunut vakaan uskon olevansa parantumaton alkoholisti ja tappavan sairas, hän ei edes jaksa yrittää hallita itseään, vaikka siihen voisi hyvin olla mahdollisuuksia muuten.
Kuinkahan monta tuhatta kertaa vakaasti päätin etten juo kuin kaksi kaljaa. Yhtä usein kuin vakaasti vannoin kuivana vain yhden illan. Toisin kävi ja kun kohdallani tämä johti sellaiseen kaaokseen, johon olin menehtyä, en ainakaan alkoholin nautinnosta halua alkaa kokeilla osaisinko nyt, lähes 10v raittiuden jälkeen juoda nuo kaksi tai tuon yhden illan. Ihan liian paljon on vaakakupissa menetettävää. Nimittäin koko elämä.
Ehkä tuo selkärangattomuus tai yksin yrittäminen olikin vain minun esiin ottama asia, mutta toisaalta tein sen ehkä siinä tietoisuudessa että yhä vieläkin niin näissä asioissa kuin muissakin on liiaksikin asti sitä että avun pyytäminen koetaan vääränlaisena heikkoutena, vaikkakin se päinvastoin on sitä oikeanlaista vahvuutta.
Meitä on tietenkin moneen lähtöön ja joku tarvitaan vielä asemaakin vahtimaan. Minun kokemukseni on hyvin samanlainen, kuin sinunkin. Pitkälle edennyt päihdeongelma sotkee ihmisen mielihyväkemiat niin pahasti, että vain viina tuo sitä mielihyvää ja sekin mielihyvä käy ennen pitkää vähiin. Pohjimmiltaan siinä joutu rypemään sen verran syvässä häpeän ja syyllisyyden liemessä, että moinen olotila lopulta tuntuu ihan normaalilta.
Tässä suhteessa on aika höpö-höpöä puhua jostain kuivajuomisesta. Kun itse pitää pään selvänä, se selvä pää huolehtii kaikesta muusta. Ei tarvitse olla mikään Albert Einstein, vaan ihan hyvin riittää, kun istuu sitä “persettä penkkiin”. Pikkuhiljaa se korvien väli kuivahtaa ja kesätuuli alkaa tuntua kesätuulelta. Kun minäkin ehdin vuosikymmenet aivokemiaa laittaa sekaisin, niin kyllä siihen saa muutaman vuoden varata, että homma taas alkaa toimia, kuten kuuluukin. Kolme kuukautta juomatta nyt ei varsinaisesti ole vielä edes raitistumista, kun se tuurijuopoilla tuntuu olevan aika vakio ryypynväli.
Eka vuosi raittiina on omanlaisensa kokemus, jossa positiivisia kiksejä syntyy ihan vaikka päiviä laskemalla. Toisen ja kolmannen vuoden aikana sitten pitää opetella sitä kokonaan uudenlaista elämäntapaa. Kunhan siitä eka vuoden jälkeen tulevasta pikku masennusvaiheesta pääsee eteenpäin, ne aivokemiat alkavat aivan oikeasti korjaantua. Siinäkin jaamme saman kokemuksen, etten enää edes ymmärrä, mihin alkoholia voisin tarvita.
→ peele.net/7tools/
