Tähän aiheeseen on vaikee ja arka palata mutta nyt on pakko saada vertaistukee.
Mun elämä neljä vuotta sitten ja siitä taaksepäin oli ihan hullua, siihen touhuun oli henki lähtee useemman kerran ja viimisillä kuukausilla olin menettää douppiin henkeni, mut hakattiin paskaks, tili tyhjennettin rakkaan ihmisen toimesta ja kaikki meni päin helvettiä. Ihan kirjaimellisesti, kaiken suhteen.
Päätin että tähän on pakko tulla muutos, elin niin syvissä vesissä enkä tiennyt miten nousta ylös. Tein yhtäkkisen käännöksen elämässä ja hankkiuduin vaiston varassa, täysin tietoisesti tietämättömänä kaverin luokse, joka ei käyttänyt mitään kemikaaleja. Hengattiin kavereina kunnes meistä alkoi kehittyä enemmän. Ja se tie vei mut kuiville…rakastuin tohon tyyppiin ja tiesin että siitä ei olis tullut mitään jos kiskoin… se oli tavallaan pelastusrengas tai köysi joka estää hukkumasta… lopulta sitten aloin odottaa esikoista, joka syntyi terveenä 2012 alkuvuodesta. Kaikki ajatukseni muuttui myös miehen ja elämäntyylin muutoksen myötä, aloin ajatella ja elää todella terveellisesti ja rakastaen. Nyt meille syntyi kesällä toinen pieni.
En vaan ymmärrä… koska ajatukset doupista jättää rauhaan? voin sanoa, että lähes päivittäin ne jollain tapaa mieleen tulee, lähinnä lenkillä käydessä. Tulee mieleen asioita, mitä ei koskaan muistanut tapahtuvankaan, tulee mieleen asioita joita katuu tai jotka haluais elää uudestaan… eli katumusta mutta myös kaipuuta.
Ja vaikka voin vannoa, että rakastan perhettäni enemmän kuin MITÄÄN muuta, en voisi koskaan näistä rakkaista luopua, en koskaan voisi jättää tai vaihtaa perhettäni douppiin takaisin… eli se on se mikä mua tiellä pitää.
En voisi koskaan elää itseni kanssa jos lapseni saisivat äidin joka kiskoo… haluan heille parhaan mahdollisen elämän ja tulevaisuuden… parhaan mahdollisen äidin. mutta neljä vuotta oon tässä kelaillut asioita menneistä… ja tuntuu lohduttomalta että eivätkö ne koskaan jätä rauhaan… tiedän että se elämä on hengellä leikkimistä, mutta silti sitä “kaipaa”… kaipaan myös ex-miestäni ja niitä aikoja vaikka olivatkin doupinsekaiset… auttakaa mua, lohduttakaa ja kertokaa hyviä tarinoita… koska välillä tunnen olevani todella ahdistunut näiden tunteiden ja ajatusten kanssa…
Vastasin toiseen ketjuusi:
http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=42&t=35478&p=836209#p836209
Onhan siinä jo aikaakin mennyt -mutta se asioiden unohtaminen ja taaksejättäminen kestää eri ihmisillä eri pituisen ajan.
Jokin siellä vanhassa elämässä teitysti edelleen omalla tavallaan houkuttaa, vaikket nykyistä siihen olikaan halukas vaihtamaan.
Enj teidä, miten paljon tietoisesti sitten kelaat niitä vanhoja juttuja, sillähän niitä ajatuksia ruokitaan… ehkä sitten tämänhetkisessä elämässä on jotain, joka purkautuu esiin just vanhojen juttujen miettimisenä.
Minusta kuitenkin pääasia on se, että et nyt al turhaan noita mietteitäsi pelkäämään ja siten kierrettä paisuttamaan.
Aika tekee tehtävänsä, ihan varmasti.
Häiritsevää se tietysti on, ja jos ihan mahdottomaksi menee, niiden ajatusten kanssa, niin sitten kannattaa katsella siihen ammattiapua. Ihmisen mieli on myös haavoittuva, ei se välttämättä aina parhaassa timmissä pysy… ja ongelmatilanteita varten meillä on -hyvinvoiontiyhteiskunnan purkuyrityksistä huolimatta- ihan toimiva terveydenhoitosysteemi.
Jos ajatusten myllerrys on selvästi päihdekeskeistä, silloin on paikallinen A-klinikka tai vastaava psykososiaalinen yksikkö -millä nimellä ne missäkin ovat - se paras paikka, myös mielenterveystoimisto on yksi hyvä vaihtoehto.
Mutta, pääasia lienee se, ettei itse tee ongelmasta kierrettä ruokkimalla sitä vanhojen kelaamisella -tässäkin päivässä ja tulevaisuudessa lienee ajankulua?
Mainitsit tuon että ex-miestäkin vähän kaipailet …
oliskohan siinä se jutun juju?
Kait siinä entisessä elämässä kuitenkin myös hyvät puolensa oli.
Jos ei muuta niin seikkailua,rakkautta,vauhtia, tunteiden myrskyä… mitä nyt nuoruudessa pitääkin -eri asia tarvitaanko niihin tolkutonta päihteiden käyttöä…
No, tuohonkin auttaa aika.
Ja tietoisuus siitä että ihan kaikkea ei elämässä voi saada, pakko on valintoja tehdä.
Menneisyyden haikailu on myös jotenkin hiukan arveluttavaa nykyisen elämän kannalta - siinä voi tulla itsellekin pieniä moraalisia ongelmia. Paskamainen juttu, mutta niin se vaan on.
Omalla kohdallani olen huomannut että huono muistini on minut monelta pahalta pelastanut… kun ei niin aktiivisesti vanhoja juttuja ryhdy auki raapimaan, niin elämä kuljettaa kyllä eteenpäin.
Totta kyllä, kun kauan kestää, niin kärsivällisyys on joskus kovilla.
Ja vaikka vanhasta ja vaivaavasta irtaantumista mainostankin, niin silti, jos oikein rassaa, niin eikun etsimään ammattiapua -sitä vartenhan niitä auttajia koulutetaan ja yhteisillä varoilla palkkalistoilla pidetään.
Minusta nuo kaikki tunteet jota sieltä menneisyydestä kumpuaa, niin ne ovat sellaisia jotka on käsiteltävä. Puhut esimerkiksi häpeästä, mutta sitten toisaalta myös niistä hyvistä jutuista.
Sitten vasta kun ne tunteet on kohdattu, niin niistä päästää irti. Minäkin edelleen aina aika ajoin palaan mielessäni sinne juoma-aikoihin. Koska olihan siellä paljon sitä hyvääkin. Vaikka oli sitä sydänsurua, tuskaa ja kaikenmoista, niin silti ei se pelkkää skeidaa ollut.
Tervetuloa palstalle, Keia. Mullakin on joskus paha tapa alkaa kultaamaan muistoja. Palautan sitten mieleeni, että aikoja sitten tapahtuneelle on ollut aikanaan myös syynsä. Ja että asiat ovat jälkikäteen osoittautuneet oikein menneiksi.
Tuohon vanhojen juttujen auki repimiseen sen verran, että itselleni monet ennen kipeät asiat ovat nykyään aivan samantekeviä. Niitä ei tarvitse itse kaivella eikä varsinkaan antaa toisille mahdollisuutta ripotella suolaa haavoille. Jälkimmäinen vaatii/vaati joskus hyvinkin suoraa puhetta ns. myrkyllisille henkilöille jotka tahallaan pyrkivät horjuttamaan tasapainoani. Tsemppiä. 
Saattaa olla niin, että tuontapaisten asioiden kanssa joudumme jokainen jossain elämän vaiheessa kasvotusten.
Parisuhdeasioissa usein annetaan se hyvä neuvo, että edellisestä olisi ensin päästävä oikeasti eroon ettei tulisi siirrettyä uuden elämän kannettavaksi vanhaa kaunaa ja katumusta -eli siis sotakorvaukset maksettu ja anteeksi annettu, itsensä kanssa opeteltu toimeen tulemaan -siitä on sitten pöytä puhtaana ja tietä auki silmännäkemättömiin…
No niin, todellisuudessa vaan ei aina tunnu olevan aikaa sihen.
Onnistuu se niinkin, koettu on sekin.
Ja kun hyväksyy sen, että elämä ei aina mene ohjekirjojen mukaan, se vaan jonain päivänä on niin selvää;
kaikkea sitä mukavankaunista ja hyväntuntuista, jota myös jokaisen menneisyydessä on, voi ohikiitävinä hetkinä -niin halutessaan- muistella, kaipaamatta , hymyillen, hyväksyen sen että noin on elämä mennyt, mutta se ei ole tämän päivän eikä huomisen asioita vaan todellakin historiaa, osin tarinaakin eli armeliaan muistin tarkoituksenmukaisella tavalla värittämää -sitä yksityisintä omaisuutta johon ei tarvitse edes rakkainta ihmistä päästää… jotain ihan omaakin saa toki ihmisellä olla. Eikä se ole keneltäkään pois.
Kiitos teille kaikille viesteistä!! <3
Se on totta, sitä olen itselleni myös hokenut, että kaikelle menneelle on ollut syynsä ja se, että siitä on selvitty, sille on vielä isompi syynsä. Moni ei siitä selviä ja monen kaverin se elämäntyyli vei… vaan tässä sitä ollaan vaikka en koskaan olisi uskonut selviäväni siitä, etenkään kun pari kertaa sairaalareissutkin sai aikaiseksi ja hengenmenetyksen hyvin lähelle kohtaloaan…
Maailmankaikkeus on järjestänyt asian niin että tarkotus on ollut elää raju nuoruus ja päästä tähän hetkeen… mutta miksi haikeudella kaipaan tuota elämää vaikka tiedän että se on aivan järjetöntä hulluutta…? kuulen biisin… jonka kautta matkustan kauas menneeseen noihin päiviin ja ikävä on suuri… vielä haluaisi maistaa sen myrkyn huulillaan… Luen lehtiotsikon ja katson kuvaa huumehuuruisesta tyypistä… haluan tuohon takaisin, itsekin vielä siihen “huolettomaan” elämään…sanakin vain ja ikävä kasvaa… ihan hullua!
riitelen ja taistelen itseni kanssa vaikka tiedän että en voi noihin tavaroihin enää koskea, ja tuskin koskenkaan, etten menetä tätä kaikkea, kaikkea tärkeää ja rakasta. En ole koskaan tuntenut niin suurta rakkautta kun mitä lapsiani, noita pieniä ihmeitä, kohtaan tunnen…
Mulla oli itseasiassa se, että en päästänyt edellisestä täysin irti ennenkuin aloin uuteen suhteeseen… melko pian entisestä miehestäni erottuani aloin jo liikkumaan tämän pelastajani kanssa ja siitä nopeasti kehittyikin parisuhde… eli kaikki vanha on kantautunut tähän… ja tottapuhuakseni, se kostautuu nyt jälkeenpäin. Huumeisiin liittymättä, olen pitkään kaivannut omaa paikkaa, jossa löytää itseni uudelleen. Rakastan miestäni, mutta se, että edellisen hyvin sekavan avioliiton jälkeen ryhdyin liian nopeasti uuteen suhteeseen, etten ollut ehtinyt edes käsittelemään kaikkea vanhaa ennen uutta… niin nykyään välillä tunnen olevani hukassa kun ei ole ollut sitä omaa tilaa ja aikaa rauhottua ja kerätä itseääni pitkästä suhteesta… Ja kun en tälle uudelle miehelleni voi edes kovin paljoa menneistä puhua, ahdistun… 
Kuinka pitkään kestää saada täysinarkkarin ajatukset puhtaiksi, kaipuun pois? siinä elämässä ei ole ollut mitään järkeä mutta ikävä on suuri.
Moi Keia,
Jotenkin pystyn samastumaan tilanteeseesi, vaikka itsellä ei ole huumemenneisyyttä, mutt on muunlainen “syntinen” menneisyys…parisuhde alkoi aikoinaan mullakin vähän vahingossa, ja melkein heti lapsi ilmoitti tulostaan. Vaikka perhe-elämämme oli tosi hyvää ja mieheni rakasti mua todella, niin itse en ollut henkisesti päässyt irti menneisyydestäni (mieheni sai sen kyllä jossain vaiheessa selville, mutt emme koskaan puhuneet siitä). Näin jälkikäteen ajatellen pidin ehkä itseäni koko ajan jotenkin huonona ihmisenä ja tunsin kuuluvani eri maailmaan. Ja niin hyvä kuin liittomme ja perheeni olikin, se rupesi jollain tavalla tuntumaan vankilalta. Niinpä sitten säännönmukaisesti otin irtiottoa siitä perhe-elämästä, ja lopulta kaikkien pettämistäsi jälkeen olin ajanut liittomme karille. Tämä on ollut mun elämäni pahin virhe.
Olen miettinyt usein, olisinko voinut pelastaa mitään, ja jos niin miten. Nyt ajattelen, että olisi pitänyt olla rehellisempi miestäni kohtaan ja puhua enemmän. Jos mies rakastaa sua, ei hän sua sen takia jätä. Ammattiapu olisi myös ollut tarpeen. Omalla kohdallani ongelma oli se, etten tiedostanut silloin näitä asioita enkä sen takia pystynyt muuta kuin valumaan virran mukana kohti tuhoa. Sä selvästi tiedostat tilanteesi, mikä on hyvä lähtökohta. Mun mielestä tilanteesi on vakava, kannattaa hakea apua vielä kun se ei ole liian myöhäistä!
Moi Keia,
Jotenkin pystyn samastumaan tilanteeseesi, vaikka itsellä ei ole huumemenneisyyttä, mutt on muunlainen “syntinen” menneisyys…parisuhde alkoi aikoinaan mullakin vähän vahingossa, ja melkein heti lapsi ilmoitti tulostaan. Vaikka perhe-elämämme oli tosi hyvää ja mieheni rakasti mua todella, niin itse en ollut henkisesti päässyt irti menneisyydestäni (mieheni sai sen kyllä jossain vaiheessa selville, mutt emme koskaan puhuneet siitä). Näin jälkikäteen ajatellen pidin ehkä itseäni koko ajan jotenkin huonona ihmisenä ja tunsin kuuluvani eri maailmaan. Ja niin hyvä kuin liittomme ja perheeni olikin, se rupesi jollain tavalla tuntumaan vankilalta. Niinpä sitten säännönmukaisesti otin irtiottoa siitä perhe-elämästä, ja lopulta kaikkien pettämistäsi jälkeen olin ajanut liittomme karille. Tämä on ollut mun elämäni pahin virhe.
Olen miettinyt usein, olisinko voinut pelastaa mitään, ja jos niin miten. Nyt ajattelen, että olisi pitänyt olla rehellisempi miestäni kohtaan ja puhua enemmän. Jos mies rakastaa sua, ei hän sua sen takia jätä. Ammattiapu olisi myös ollut tarpeen. Omalla kohdallani ongelma oli se, etten tiedostanut silloin näitä asioita enkä sen takia pystynyt muuta kuin valumaan virran mukana kohti tuhoa. Sä selvästi tiedostat tilanteesi, mikä on hyvä lähtökohta. Mun mielestä tilanteesi on vakava, kannattaa hakea apua vielä kun se ei ole liian myöhäistä!
Valitettavasti en osaa kovin kummoisesti lohduttaa tuossa mutta kyllä ne pikkuhiljaa hälvenee. Itellä tulee 12v viimeisestä roinaamisesta ja vieläkin se kummittelee joskus mielessä. Toisinaan menee pitkiä toveja ettei ajattele asiaa mutta välillä tulee aikoja jolloin saa vieläkin tosissaan tapella halujen kanssa. Toki alkoholismini kanssa taistelu varmasti vaikuttaa myös noihin roinamuistoihin. Pitää vain koittaa pitää järki päässä. Onneen ei ole oikoteitä