2 vuotta sekakäyttäjärentun kanssa - melkein sekosin...

Heippa!
oon lueskellut viikon verran viestiketjuja täällä ja rohkaistun nyt ekaa kertaa itse kirjoittamaan. Pakko sanoa ensin, että tän palstan löytäminen on auttanut mua aivan älyttömästi, oon välillä itkenyt, toisinaan nauranut, kun niin monta kertaa tunnistan itseni, ex-mieheni ja suhteemme kuviot ja käytöskoodit muiden tarinoista. Eli aloitetaan…

Tapasin reilu 2 vuotta sitten ihanan miehen. Hän oli todella komea, seksikäs, hyväkäytöksinen herrasmies, joka onnistui viemään sydämeni alta aikayksikön. Olimme tiiviisti yhdessä melkein ensi hetkistä alkaen, sillä olimme molemmat työttöminä, ja vietimme päiviä ja viikkoja ilman hetkenkään eroa. Kun nyt jälkeenpäin katson asiaa, en edes tiedä mihin hänessä rakastuin. Nyt lulisin rakastuneeni rakkauteen; siihen, että ensi metreiltä asti retkuni julisti minulle kunka olen hänen mielestään maailman kaunein nainen. Älytöntä, tiedän, mutta tsetuntoa hivelevää, varsinkin ihmiselle, joka on kokenut kovia myös aiemmissa suhteissa. Melko pian sain kuulla ensimmäiset rakkaudentunnustukset, olin kuulema hänen elämänsä rakkaus! Tätä fraasia sain kahden vuoden ajan kuulla niin useasti, että se menetti täysin merkityksensä. Hän puhui kauniisti yhteenmuutosta, naimisiinmenosta ja lapsista. Olin myytyä naista, kun joku saattoi kerrankin rakastaa minua niin paljon ja tahtoa kanssani vakavan suhteen ja yhteisen tulevaisuuden.

Hyvin pian retku muuttui kuitenkin sairaalloisen mustasukkaiseksi. Olin aiemmin ollut hyvinkin sosiaalinen ihminen, mutta nopeasti ihmisuhteeni pantiin jäihin. Olisin toki saanut mennä ja nähdä ihmisiä, mutta en lopulta enää kestänyt iänikuisia turhia pettämissyytöksiä, huoritteluja ja muita hakkumisia. Jäin suosiolla retkun valvovan silmän alle. Väkivalta alkoi vaivihihkaa. Suurimmaksi osaksi se oli henkistä, mutta muuttui vuoden jälkeen fyysiseksi. Syy oli tietenkin aina minussa. Aluksi en pannut edes vastaan, oli liian järkyttynyt ja muserrettu. Kun viimein kamppailin vastaan sain vaan pahempia vammoja, ja siinä kamppailussa retku saattoi myös satuttaa lievästi itsensä. Sain kuulla olevani väkivaltainen hullu.

Kaksi viikoa sitten sain retkun kiinni pettämisestä. Olin täysin shokissa. Minua ollaan syytelty kaksi vuotta pettämisestä, haukuttu huoraksi, lutkaksi, jakorasiaksi, vammaiseksi jne jne… Mutta näinhän se menee; se sairaalloisen mustasukkainen kumppani on useimmiten lopulta juuri se, joka pettää.

Olen ollut kuin zombie viimeiset kaksi viikkoa, ensin itkin tunteja päivittäin, tuntui kuin maailma olisi romahtanut ja musta aukko imisi minut. Päivä päivältä tuskani taakka on hieman kevyempi, mutta syöminen ja nukkuminen on silti todella vaikeaa. Olen yhä surullinen, vihainen, pettynyt ja särjetty. Enemmän kuitenkin sattuu, ei itse pettäminen, vaan kaikki muu mitä olen saanut tämän suhteen aikana kokea, että olen ottanut uhrin roolin niin vapaaehtoisesti vastaan, että olen jäänyt, uskaltanut luottaa, jaksanut uskoa…

Tavallaan se, että retku petti minua ja jäi kiinni on helpotus. Miten olisikan ollut psyykeni laita 10:n tai 20:n vuoden kuluttua? En kykene edes ajttelemaan sitä! Joudun öisin laittamaan puhelimeni äänettömälle, sillä haukkumaviestejä satelee rentulta keskellä yötä. En vastaa asiattomiin haukkumaviesteihin ja syytöksiin joilta olen saanut puolustaa itseäni kaksi vuotta! En provosoidu, en anna rentun jatkaa kontrollipeliään.

Olen ainakin toistaiseksi lopettanut tyystin alkoholinkäytön, sillä en voi ottaa riskiä, että muutaman siderin jälkeen alkaisin muistella mukavia ja päätyisin rentun kainaloon. Huomenna ajattelin mennä lääkäriin, josko masennuslääkkeet auttaisivat…

Minun on vaikea muistaa kuka oikein olinkaan. Minuteni on hukassa. Identiteettikriisi. Rakkaussuhteeni oli valhetta, jonka ilmeisesti itselleni sepitin. Nyt on oltava vahva ja keskityttävä omaan henkiseen kasvuu. Vai mitä siskot?

Just :slight_smile:

Hohhoijaa…

Pitäisi varmaan ottaa toi “melkein”-sana pois otsikosta. On sellainen fiilis, että päässä humisee ja korvissa soi. En päässyt aamulla soittamaan terveyskeskukseen, silä en saanut taaskaan nukuttua kui pari tuntia aamusta. Yö on yksinäinen ja pimeä. Nukun katkonaisesti ja herään hamuillen retkua viereltäni. Tuntuu kuin minulta puuttuisi raaja. Kun olisin eksynyt pimeään metsään ilman karttaa ja kompassia. Välillä tekisi mieli vaan luovuttaa, mutta yritän jaksaa uskoa, että kipu hellittää ja muistan taas kuka olen ja miksi.

Menin eilen leffaan tyttökavereiden kanssa. En tosiaan ole pystynyt oikein tekemään mitään kun on niin heikkona henkisesti ja fyysisesti. Meinasin saada hillittömän paniikkikohtauksen leffateatterin aulassa. Melkein lähdin kotiin silmä seisomalta. Onneksi jäin, sali oli melkein tyhjä ja hämärässä valaistuksessa ahdistus helpottui. Tunteet on kyllä todella pinnassa, sen huomasin, sillä itkin elokuvan herkkinä hetkinä. Ja leffahan oli Niko Lentäjän Poika - Lasten animaatio! Himppasen noloa, oh well.

Ei viestejä retkulta viime yönä, mutta nyt viikonloppu tulossa ja jännittää. Itse vietän sen perheellisten ystävieni parissa selvinpäin, mutta retku on varmasti radalla. On kamalaa saada itsensä kiinni hyvien muistojen vaalimisesta. Silloin vatsassa kouraisee todella ikävästi. Vaikka hyvä oli erittäin hyvää, paha oli pahempaa. Yritän muistutella itseäni, mutta ihoni huutaa retkun läheisyyttä. Mieltön halipula, jota kukaan muu ei voi täyttää. Tunnen olevani irrallinen, irtonainen, vailla päämäärää. On aika elää itselleen, ei kumppaniaan varten.

Mutta miten? Minun rakkauteni oli aitoa, enkä sitä noin vain voi taakseni jättää. Vai voinko?

:bulb:

Kiitos kaniista sanoista! Itku tuli taas. Tosta Narsistien Uhrien tuki ry:n sivuilta oon löytänyt hyviä artikkeleita, jotka on auttanut ymmärtämään tilannetta. En väitä, että retkullani olisi narsistinen persoonallisuushäiriö, mutta tuo päihteiden jatkuva sekakäyttö ikävä kyllä toi esiin huomattavan määrän sellaisia piirteitä.

Oon myös diagnosoinut itsessäni pahemmanlaatuisen läheisriippuvuuden. Sitä naivina romantikkona ajatteli jotenkin että “suunnaton rakkauteni pelastaa hänet!”. Aina rakkauskaan ei vaan riitä. Se on kova paikka hyväksyä tämä ja antaa tuskan tuulla läpi siihen hajoamatta.

Ei voi muuta sanoa kuin kyllä tämä tästä….Aina rakkauskaan ei vaan riitä. näin se on.

tota ihan samaa olen itsekin mietinnyt :neutral_face:

oma tapaukseni ei vielä ole osoittautunut pettäjäksi mutta noin 99%:sti uskon näin tapahtuneen… ja lisäten tuohon listaan moraaliton huora ja ylikiihottunut narttu niin olen kaikki samat sanat kuullut :sunglasses:

kyllä :exclamation: :exclamation:

Annat itsellesi aikaa kyllä ne tunteet asettuu johonkin…

Vaikeaa vaikeaa…
kun on niin herkkä ja tunteellinen, mitättömän itsetunnon omaava nainen. :blush:
Aina ollut tunneihminen, mutta ei kai se järjen käyttöä pois sulje.
Ahdistaa viikonloppu ja koko elämä, mennyt ja tuleva.
Jotain kertoo suhteemme kypsyydestä sekin, että toissaöisten haukkumaviestien jälkeen ainoa yheydenotto on ollut virtuaalinen halaus ja suudelma retkulta. Oih, nythän kaikki on taas hyvin. Oikein sydäntä lämittää kun on niin rakastettu olo! :imp:

Hei, Ms. Merry ja tervetuloa palstailemaan :slight_smile:

Mä kestin lähes vastaavaa kohtelua 7 vuotta ja haluaisin sanoa sulle, ettei sun nykyiset tuntemukset ole mitenkään epänormaaleja. Epänormaalimpaa olisi, jos et reagoisi mitenkään. Se, että eroaa, ei tietenkään vie pois muistoja, ei hyviä eikä huonoja ja sitä miten ne on vaikuttaneet suhun.
Mä olin jo uuden miehen kanssa naimisissa, kun vielä näin painajaisia exästä ja sen väkivaltaisuudesta. Erityisen kuormittavista parisuhteista toipuminen vie yleensä vähintään 2 vuotta, jopa silloinkin kun aktiivisesti hoitaa itseään.

Mun mielestä olet ihan oikealla tiellä, kun et rentun asiattomiin viesteihin vastaile. Sun on asetetettava sun omat rajasi, sun ei tarvitse sietää mitä tahansa, ei suhteessa eikä sen ulkopuolella. Mulle juuri siten toimiminen on ollut hankalaa. Olen antanut kävellä ylitseni hyväsydämisyyttäni, rakkauden ja hyväksynnän tarvettani ja ihan silkkaa typeryyttäni. Harjoittelen par´aikaa sen sisäistämistä, etten ihan oikeasti voi rakastaa ketään niin paljon, että hän lakkaisi vihaamasta itseään mm. käyttämällä päihteitä väärin. Kukaan ei myöskään voi rakastaa mua niin paljon, että mä eheytyisin. Auttaa voi tukemalla jne. mutta työ on tehtävä itse. Lopultakaan ei saisi olla tärkeintä se, onko sulla mies tai ei, vaan se, millaista sun oma elämä sisältöineen on, miten voit omissa nahoissasi ja jos sulla parisuhde sattuu olemaan, tukeeko se sun kasvua ja hyvinvointia vai hajottaa sitä.
Jos itsellä on paha olla, helposti lyöttäytyy yhteen jonkun kanssa, jota voi yrittää korjata ja parantaa, mutta se on todella loputon suo. Ei onnistu. Vertaistuki on toki tärkeää, mutta mä en lähtis hakemaan sitä parisuhteen sisältä. Parisuhde ei nimittäin voi olla terapiasuhde. Harmillista vain, että usein me tunnetaan vetoa sellaisiin ihmisin, joidenlaisia me tunnetaan sisällämme olevamme tai millaisia vanhempamme olivat meitä kohtaan. Toistamme haavoittumistamme.

Mä ymmärrän tuon sun fyysisen läheisyyden kaipuun retkun kanssa. Jokaisessa suhteessa on myös hyviä hetkiä ja jokaisessa ihmisessä hyviä puolia. Niinä lähellä olon hetkinä onkin usein hyvä olla ja herää usko, että kaikki vielä järjestyy. Harmillisen usein sitä vain pettää itseään. Asiat eivät tapahdu vain siksi, että kovasti toivoo. Mä tiedän. On helpompaa tuudittautua uskomaan johonkin jota ei todennäköisesti koskaan tule ellei se toinenkin näe sitä muutostarvetta itsessään, kuin ottaa se paljon puhuttu luu käteen ja jättää vahingolliset suhteet taakseen. Siinä kohtaa pitää itse aikuistua ja todella miettiä, riittääkö ne hyvät hetket korvaamaan huonot. Tulit mihin tulokseen tahansa, se on sun oma päätös ja vain sinä kannat siitä vastuun. Onko se mitä suhteesta saat, olipa kuinka hyvää tai huonoa tahansa, sen arvoista kuin minkä hinnan joudut siitä maksamaan. Näiden asioiden ymmärtäminen on prosessi ja polku, joka jokaisen on kuljettava itse. Tietysti toivoo, että voisi oppia toisten kokemuksista, ettei juurikin tarvitsisi käydä sen kovimman kautta.
Jos sä eksyt taas retkun kainaloon läheisyyden kaipuusi vuoksi, huolimatta siitä, miten hän on sua satuttanut, sä vain reagoit omaan reaktioosi. Se ei ole valinta ja just sitä vahvuutta tehdä todellisia valintoja sä tarvitset. Sun ei tarvitse juosta muka-välittömien tarpeidesi perässä, koska sä ymmärrät että niin tekemällä saat todnäk kestää vain lisää paskaa, joka taas ei ainakaan auta sun vahvistumista. (Puhun itselleni tässä myös).

Se, että sä olet tunneihminen, ei sulje pois sitä, ettetkö voisi käyttää myös järkeäsi. Usein vain on niin, että huonolla itsetunnolla varustetut , herkät ja poljetut ihmiset reagoivat tunteella, kun pitäisi reagoida järjellä ja päinvastoin. Tässä asiassa mullakin on oppimisen sarkaa ja paljon. Jos sä olisit jotakin muuta kuin olet, rakastaisit ja kunnioittaisit itseäsi riittävästi, sä et edes olisi tuossa tilanteessa.

Lopuksi vielä toteamus, että ihmiset kohtelee sua juuri sillä tavalla, kun sä annat niiden kohdella.
Se, miten retku on sua kohdellut ja kohtelee (murskaa henkisesti ja hetikohta pusihaleja lähettelee) on manipulointia ja henkistä itsetyydytystä, apinan juoksuttamista, EI rakkautta.

Ylämäki, alamäki seinään…Takapakkia…takapakkia.
Niin paha olla, niin epätodellinen. Päivät koneen ääressä. Kädet tuntuu voimattomilta, puutuneilta. Yrittää tottuu muttei haluu turtuu. “Niin moni meistä täällä vois olla jo surunsa surru!” Mut ei. Mä annan retkulle valtaa. Mä oikein huudan sitä katsomaan sen aiheuttamia syviä haavojani, kamalia märkiviä, tulehtuneita, arkoja kohtia.
-Minä nämä itselleni kauttasi aiheutin! Suuteletko arpeni umpeen?

Jaksoin eilen hymyillä just sen aikaa, kun olin ystävän lasten kanssa. Tytöthän menivät leikkimään omia leikkejään, enkä enää löytänyt valoa. Tuntui, että kaikki on yhdentekevää. Vaikka maailmanloppu tulisi, vaikka taivas putoaisi. Olin niin omassa kuplassani, ihmisten keskellä, mutta yksin. Tyttökaverini juttelivat keskenään, itse tuijotin maahan täysin omissa keloissani. Onneksi ystävättäret tietävät mitä käyn läpi. Ei tarvitse selittää. Ei yrittää olla sosiaalinen.

Retku alkoi illalla tekstailemaan. Ensin syytöksiä. Mulla on kuulema ollut uusi mies varalla koko ajan ja olen pettänyt suhteemme alusta lähtien. Jep jep. Oliski.
Sitten tänään rakkaudentunnustus. Ja kyselyjä kyselyjä, oletko nussinut blaa blaa…jos nyt kuitenki käynyt kännissä kostamassa hänelle…etkä varmana oo ollu juomatta…ja tiedän et sul on uus mies jne…
Yritän ajatella tätä tieteellisenä kokeena, nyt kun tunnistan hänen narsisminsa. Silti vaikea pitää itseään, tunteitaan irrallaan. Tuntuu, ettei tämä ruumiskaan ole kotin. Ruumis, kuulostaa just niin kuolleelta. :slight_smile:
Sellainen on olokin. Living Dead Girl.
Harmittaa sikana kun oon niin heikko että lähdin taas tähän soopaan mukaan. Sitä yrittää olla niin vahva kunnes kaatuu omaan heikkouteensa.

Hups, se olin minä. Unohdin kirjautua… :blush:

Koko ilta taas viestejä retkulta, joka oli ilmeisesti “hyvissä”. Tyhmä, heikko minä kun edes vastaan, puolustaudun taas tuhannetta kertaa sairaita syytöksiä vastaan. Tuntuu vaan, etten kestä epäoikeudenmukaisuutta ja vääriä luuloja itsestäni.

-Oletko harrastanut seksiä muiden kanssa sen jälkeen ku erottiin? Ai et muka, niin varmaan! Patologinen valehtelija!
Kun puhelin oli yön kiinni, oli kuudelta aamulla tullut taas
-Nytkin oot jollain miehellä yötä, kun et voi vastata puhelimeen!
Kliffaa hei soitella toiselle keskellä yötä kun on sekasin. Jos oikeasti olisi jotain asiaa, senhän voisi hoitaa päiväsaikaan ja selvinpäin.
Tuo syyttely ja väenväkisin väittäminen on just niin loukkaavaa, v-mäistä ja sairasta, varsinkin kun olen ollut tässä ihan palasina erosta, itkenyt vaan ja möllöttänyt apaattisena, lääkäriin menokin tuntuu haastavalta. Toiset miehet ei käy mielessäkään, miten sitä muutenkaan tällä rikki revityllä sydämellä ketään täydesti rakastaisi, kun ei tarpeeksi edes itseään.

Eikö hän todellakaan näe minua sellaisena kun olen? En keksi muuta syytä siihen, että hän pitää minua halpana miestennielijänä, joka kylmästi vaihtaa uuteen, muuta kuin sen, että hän taitaa itse olla juuri sellainen naistenaurattaja. Minua hän ei ole naurattanut enää aikoihin. Itkua on riittänyt.

Tiedän et tuntuu vaikealta ja lähes mahdottomalta, mut mä oon jo muutaman kuukauden iskostanut päähäni ajatusta et se mies mihin mä rakastuin ja jota mä rakastan ei ole mun edessäni enää sen yhden siiderin jälkeen. Se katoaa johonkin ja sen jälkeen edessä on joku täysin tuntematon itsekäs, narsistinen hullu, joka on mun kotiini tunkeutunut. Mä katson ensin ukon naamaa ja jos on vetänyt jotain - mitä tahansa, niin suhtaudun siihen ihan eri lailla. En sano ettenkö pitäisi edelleenkin vastuussa sanomisistaan, mun on kovin vaikea nähdä alkoholismia vieläkään muuna kuin mielen heikkoutena, mut tavallaan en laita niitä ukkoni vaan sen alteregon piikkiin. Tällä tavoin mun on ollut helpompi olla ottamatta kaikkia sekoiluja itseeni ja satuttaa itseäni juoppohulluuden puuskissa. Se on tavallaan myös tappanut mun rakkauteni, olen omaa miestäni nähnyt enää niin vähän, vaikka tiedän sen olevan siellä jossain mömmöjen alla. Enkä tavallaan enää hirveästi usko että se löytyisi enää sieltä suosta…

Mut nuo yölliset viestit eivät ole siltä ihmiseltä johon sulla on ollut tunteita. Laita ne mappi ööhön. Tiedän, että viestien tulo aiheuttaa myös pahan olon lisäksi tunnetta siitä että mies vielä ajattelee sua, niistä saa masokistista nautintoa “vieläkin se on mustasukkainen musta ja vieläkin se viestittelee MULLE humalassa”. Jollei teillä ole enää selviteltäviä asioita, niin numero vaihtoon. Kampaus vaihtoon ja vaik kämppäkin vaihtoon. Miksi näet että sun tarvitsisi sille korjata asioita mitä se haluaa nähdä? Itse tiedät ettet ole tehnyt mitään noista asioista. Tottakai mies haluaa että olisitkin petäänyt, silloin suhun voi kohdistaa vihat, sä olet se joka homman pilasit eikä hän, hänessä ei ole mitään vikaa!

Ja sen verran vielä, ehkä ihan hyvä ettei toiset miehet kiinnosta vielä, ensin sun pitää löytää itsesi uudestaan. Keräillä itsellesi itsetunto takaisin vähitellen. Se on vaikeaa, kovin vaikeaa, mutta kun tunnet itsesi, niin seuraavalla suhteellasi on paljon paremmat mahdollisuudet onnistua ja kestää (ja sulla paremmat mahdollisuudet olla hankkimatta seuraavaa hoidokkia…)

Enkä mä näe että sun rakkaussuhteesi olisi ollut pelkkää valetta, siihen liittyy voimakkaita tunteita. Se ei ollut mitä odotit, vahvin epäonnistumisen tunne tulee juuri siitä että kaikki unelmat ja haaveet mitä siihen liitit on romuna. Mutta älä syytä siitä itseäsi, ei mistään voi tietää mitä tuleman pitää. Itse löysin aikanaan aivan unelmamiehen, joka muuttui parissa kuukaudessa sairaalloisen mustasukkaiseksi. En usko että mies on sitä kaikissa suhteissaan, mä vaan sain kaivettua siitä pahimmat puolet esiin. Sulla on mahdollisuus päästä tästä kaikesta vielä ylös vahvempana ja viisaan kokemuksen omaavana, mut sun täytyy taistella nyt saadaksesi elämäsi takaisin. Mieti itse mitä arvostat elämässä, mikä sinussa on hyvää, mitä voisit tehdä saadaksesi itsellesi hyvän mielen.

Paras tapa maksaa potut pottuina on näyttää exälle että sä olet ihana ja vahva ihminen ja sun elämäsi jatkuu sen jälkeen. Pystyt itse tekemään itsesi onnelliseksi etkä enää tarvitse häntä ollenkaan :sunglasses:

Kiitos rohkaisevista sanoista! Kyllä tää suhde ja sen loppuminen melkein romahdutti mut. Mulla on varmaan aika paha masennus. 16h sängyn pohjalla ja silti on kokoajan ihan vetämätön olo.

Yritin eilen lueskella kirjaa, mutten oikein pystynyt keskittymään enkä rentoutumaan. Viestittely vaan jatkuu, itkeminen vaan jatkuu, vaikea nähdä sitä valoa tunnelin päässä.

Kaiken lisäksi mua pelottaa, että mikä mua oikein vaivaa, kun on koko ajan aivan mieletön stressi ja paniikki päällä ja kädet tuntuu puutuneilta ja voimattomilta. Kahdeksan aikaan illalla soi ovikello. Sydän hyppäsi kurkkuun. Soi uudestaan. En uskaltanu avata ovea, en nousta sängystä. Retku koittaa soittaa, en uskalla vastata. En kestä enää yhtään loukkausta enkä syytöstä. Katselin hänen ja poikansa kuvaa ja itkin tunteja. :angry:

Onko sulla mahdollisuutta lähteä vaik pariksi päiväksi johonkin? Mökille tai kaverille kauas. Puhelimesta virrat pois ja raitista ilmaa. Masennukselta tuo kuulostaa, kannattaa käydä juttelemassa siitä lääkärillä. Itse söin aikanani lääkkeitä, ne kyl tehosivat mut inhosin sitä tunnotonta oloa mikä niistä tuli. Jotenkin se et sattuu oli parempi kuin se ettei tuntunut miltään… Mut kyl siis tehoavat oikeasti, ei ahdistanut ja sain unta, mä olen vain ärsyttävyyteen asti inhorealisti :smiling_imp: Masennukseen oikeasti paras luonnollinen lääke on liikunta, vaikkei tekisi tippaakaan mieli liikkua. Pakkopullana vaan “lääkärin määräyksestä” raahautua jumppasalille tai heppatalleille tai mihin hyvänsä. Pari viikkoa kun vääntää hampaat irvessä niin alkaa tuntua hyvälle :mrgreen: Itse laitoin itseni puntteja nostelemaan ja säkkiä hakkaamaan. Kännykkään muistutus kolme kertaa viikossa “perse ylös ja salille”. Muutaman viikon kuluessa ei tarvinnut enää käskeä itseään ja alkoi huomaamaan ne miehetkin mitkä salilla väänsivät :wink:

Eikä sua mikään vaivaa, petetty olo. Siitä tulee aina ainakin tilapäisesti masennus ja ahdistusta. Ei se mene helpolla ohi ja pahoja päiviä tulee ihan varmasti eteen. Kunhan vaan muistat katsoa eteenpäin, niin vähitellen helpottaa. Mä katselen asuntoja (myös niitä monen miljoonan luukkuja :sunglasses: ) ja suunnittelen itseäni ja muksua niihin. Haaveilen etelänmatkoista, toisesta elämästä… Todellisuuspakoa, joo, mut mulle on aina ollut tärkeää haaveilla. Jos se jää, niin ei jää musta mitään jäljelle. Onneksi hokasin sen ennenkuin annoin sekakäyttäjäukkoni vetää mut mukanaan pohjille.

Joo masennusta tosissaan, lisäksi lieviä ja vähemmän lieviä paniikki- ja ahdistuskohtauksia. Varasin eilen ajan yksityiselle psykiatrille; sain sen vasta kuukauden päähän! Mitenhän sitä pärjäilee päänsä kanssa siihen asti… Ehkä paras mennä sitä ennen käymään terv.keskus lääkärillä, sillä toi unettomuus vie mun viimeisetkin energianrippeet ja elämänhalut.

Kaikista hulluinta on, että ikävöin retkuani niiiiiiiiiiiin paljon. Olisin melkein valmis antamaan kaiken pahan anteeksi, jos hän vain kohtelisi minua hyvin täst’eteenpäin. Turha tuollaisesta haaveilla, päihdeongelmainen, vainoharhainen ja sairaalloisen mustasukkainen ihminen ei tuosta noin vain muutu…

Minä muutun…on pakko.

Ei helvata! Tääs mä lähdin retkun pyöritykseen mukaan. En ollut tosiaan kuukauteen vastannut sen puheluihin, en olis vaan kestänyt kuulla mitä ikinä sanottavaa sillä nyt voisikaan olla. Viikonloppuna se laitteli mulle netin kautta viestejä, otsikolla “kaunokainen”. Lässytti että mitä ikinä tapahtuukaan tulen aina olemaan hänen elämänsä rakkaus. Yeah right.

Se tietää mitä haluaisin kuulla, ja minähän tymä toivoin niin palon sen olevan totta, että pieni toivonpilkahdus ehti herätä. Jospa se olisi tullut järkiinsä, myöntäisi virheensä jne. Mun tunteet ja toiveet heräsi uudelleen, mutta sitten mentiin päin honkiä päistikkaa, sydän edellä, sydänverellä. Viesteissä sovittiin että nähtäisiin tässä joku päivä ja juteltaisi, jos vaikka pystyis pysyy frendeinä. Lähettelin sitten urpona retkulle kaikenlaisia rakkaus- ja kaipausviestejä, joihin en mihinkään saanut vastausta, vaikka kyselin hänen tunteistaan, elämästään ja toiveistaan. Kun sitten kuukauden jälkeen uskaltauduin vastaamaan retkun puheluun, sain osakseni vaan huutoa ja haukkumista jakorasiaksi. Annan kuulema kaikille jne jne.

Nyt hänen päässään olen kuulema myöntänyt, että mulla on toinen mies! Siis mitä V-tua? Miksi olisin niin muka tehnyt kun toista ei ole eikä tule! Olen kuulema patologinen valehtelija ja hänen tekosyynsä mun huonoon kohteluun on kuulema se, että hän vaan on hullu ja minä huora!

Mun pää bragaa… Kohta menee numero vaihtoon. Eikai narsistin kanssa voi olla enää ystävä, vaikka kaksi vuotta olimme kuin paita ja peppu. Näin se kaikki vaan kylmästi pyyhitään pois. Ikäänkuin mitään rakkautta ei hänen puoleltaan olisi koskaan ollutkaan. Taisi olla taas sekaisin kun niitä rakkausviestejä lähetti, ja minä pieni hölmö annoin itseni mennä lankaan, pysyä hänen henkisessä yliottessaan, lähteä mukaan tähän kieroon suhdepeliin.

Lääkäri määräsi 5mg diapameja, 1-3 päivässä, mutta tähän ahdistukseen olen joutunut ottamaan niitä tuplamäärät kestääkseni tätä tunteiden sekamelskaa. Hirvittää jo mitä teen, kun ne loppuu. Olin kuukauden ilman lääkitystä pähkäillyt ja vellonut näissä asioissa niin kauan, että mun on pakko saada itseni hieman rentoutumaan ja rauhoittumaan. Verenpaine on katossa, kokoajan himmee stressitila päällä; ilman rauhoittavaa lääkitystä olen tällä hetkellä TÄYSIN TOIMINTAKYVYTÖN. Aloitin myös Cipralex-masennuslääkityksen, jonka pitäisi parin viikon päästä alkaa toimia.

“järki lähtee, mä yritän pitää siitä kii. Järjen jättämä jättää jälkiä. Mitä väliä, se lähtee välillä, se lähtee välillä, siitä mä en välitä. Kun sä suljet sun silmät mitä sä näät? Onko se ainoastaan mun päässä?” :exclamation:

Kuulostaa vähän siltä että kosto elää… Ensin puhutaan lempeitä ja sit kun vihdoin lasket muurejasi niin isketään mihin vaan. Suosittelen lämpimästi sitä puhelinnumeron vaihtoa…

Jos nyt mietit että palaisitte yhteen. Olisiko teidän välillänne enää luottamusta? Tuntisitko olosi turvalliseksi? Luuletko että olisit onnellinen noinkin ailahtelevan henkilön lähellä?

Tiedän että sattuu ja kaipuu toiseen ihmiseen on kova, mutta joskus täytyy puskea järjellä sen seinän läpi.

Pamejen kanssa kannattaa olla varovainen, mitä itse on niistä kokemusta niin auttavat lähinnä nupin turvotuksessa… Oikea lääkitys on hyvää, kunhan vaan potkii. Itse söin hetken Remeron-lääkettä, se kyl ainakin jeesi mukavasti (myös unettomuuteen) Kokeile sitä reissun tekoa? Maisemanvaihto tekee aina välillä hyvää.

Hei Sintin äippä ja muut…

En tosiaan haaveile yhteenpalaamisesta, en nyt enkä koskaan. Se suhde todellakin (melkein) tuhosi mut, haluan elää täyttä elämää, kokonaisena naisena, en rippeinä tuskaa ja turmiota. Silti mua surettaa, ettei voida olla edes minkäänlaisissa väleissä, ystävyydestä on kai aivan turha haaveilla tuollaisen ihmisen kanssa, jonka todellisuudentaju heittää pahasti, ja joka syyllistää ja haukkuu keksien omia hulluja tarinoitaan minusta.

Kun en suostunut tänään näkemään retkua sain taas kuulla vakioläpät “Patologinen valehteleva jakorasia, mee sen uuden pokas kainaloon! Eiks se ollutkaan niin hyvä pano kuin minä, et pitää itkee perään?..”

Olen niin väsynyt. Niin surullinen etten jaksa enää itkeä. Turrutan itseäni rauhottavilla ainakin nyt, kunnes pääsen pahimman yli ja saan vihdoin sitä kaipaamaani keskusteluapua. En jaksais enää mitään. Niin voimaton olo. Makaan päiväkaudet sängynpohjalla, välillä koneella, ramppaan röökillä. Juon liikaa kahvia. Tekisi mieli vetää känni päälle, mutta onneksi tiedän itsekin sen olevan täysin poissuljettu vaihtoehto. Surun sijasta juon joskus sitten iloon, en suruun ja V-tutukseen.

Missä se ilo luuraa? Etsin sitä itsestäni, etsin itseäni…hukassa, heikkona. Itsesäälissä ja itsesyytöksissä riutuen. Tekee vaan mieli nukkua. En oo yli kuukauteen nähnyt edes unia. Onko tämä normaalia? Tuo parisuhde on hämärtänyt mun käsityksen normaaliuden rajoista ja siitä miten minua saa kohdella ja puhutella. En osaa enää vetää omia rajojani, joten yritän vaan olla olemassa olematta, hengitellä hiljaa, etten vahingossakaan toimi väärin itseäni tai ketään kohtaan. :frowning:

Ja vielä:

En olisi onnellinen hänen kanssaan jos yhteen päätyisimme. (ei tule tapahtumaan, kädet ristiin!!)
En ollut onnellinen silloinkaan kun olimme yhdessä.
En tuntisi oloani turvalliseksi, rakastetuksi, hyväksytyksi omana itsenäni.
En kestäisi elää veitsenterällä, peläten jokaista mahdollista väärää ilmettä, liikettä, väärinkäsitystä.
En kestäisi syytöksiä, haukkuja, en sitä että minut herätetään yöllä kun näen painajaista ja huudetaan kurkku suorana että “Mitä sä vitun h****a runkkaat!”
En kestäisi valehtelua ja päihteidenkäytön piilottelua ja vähätelyä.
En kestäisi sosiaalisten kuvioideni lopullista menettämistä (nyt on sentään vielä ystäviä tallella, vaikka yhteydenpito jäi minimiin tuon "rakkaus"suhteen aikana.)
En kestäisi sitä ettei perheeni voi sietää häntä, ovathan he nähneet retkun vaikutuksen minuun.
En kestäisi sitä, että pikkuhousujani ratsataan, etsien niistä toisen miehen spermaa. (sairasta, tidän)
En kestäisi sitä, että herään yöllä käymään vessassa ja kun kömmin takaisin sänkyyn raivotaan “Mitä h-vettiä kävit tekemässä?” (Tämä tapahtui varsinkin silloin kun hänellä oli miespuolinen kämppäkaveri. Luuli kai että kävin “antamassa” salaa öisin tälle kämppikselle)
En kestäisi sitä, että vähintään kerran kuussa minut heitetään ulos ja käsketään kerätä kamppeeni, muutaman päivän kuluttua anellaan takaisin, kunnes seuraava kerta taas takuuvarmasti koittaa.
En kestäisi sitä, että minua revitään hiuksista niin, että päässä on kaljuja kohtia.
En kestäisi sitä, että minua kuristetaan niin, että luulen kuolevani.
En kestäisi sitä, että minua heitellään seinille.
En kestäisi mitään.
En kestä. :imp:

Numero vaihtoon. Jos ukkoa näkyy lähettyvillä, niin lähestymiskielto.
Keräät itsesi vähitellen ylös, ei tule olemaan helppoa kun on antanut jonkun viedä kaiken itsetunnosta. Noilla teoilla exäsi on ottanut sinusta täyden kontrollin, tallonut sinut ovimatoksi. Hän kokee olevansa hallinnassa ja sinä iloitset niistä pienistä sekunneista kun kaikki on hyvin ja pidät sitä rakkautena. Vaikka se olisikin jollain tasolla sitä ollut, niin on niin kieroutunutta ja väärää, ettei se anna kummallekaan hyvää oloa.

Muista että sä olet ansainnut rakkautta ja sen turvallisen olon. Sen että joku arvostaa sua ja huolehtii, eikä ikinä tekisi pahaa. Niin se menee oikeassa rakkaudessa. Älä anna sairaan ihmisen viedä sinulta arvostusta itseesi! Se mitä hän tekee on väkivaltaa, niin henkistä kuin fyysistä, eikä sitä pidä kenenkään kokea. Varsinkaan omassa kotona, läheisimmän henkilön kanssa!

[size=85](Itse tajusin aikanaan lähteä siinä vaiheessa kun itkin vessassa uskallanko laittaa ripsiväriä töihin. Koska tiesin myös sen että jos mies lyö, niin lyön takaisin. Ja silloin olisi ollut henki pois… Ehkä molemmilta)[/size]

ps. voin lämpimästi suositella etsimään lähimmän krav maga -kurssin. Sinne voi ihan hyvin mennä rapakuntoisena ja ilman mitään taitoja. Nostaa itseluottamusta ja kuntoa hyvin voimakkaasti, sopii erinomaisesti naisille! Enkä missään nimessä tarkoita sitä että opit lyömään takaisin, vaan sitä että tiedät kykeneväsi pitämään itsestäsi tarvittaessa huolta.