12 askelta ja spontaani toipuminen

dialogi.stakes.fi/FI/dialogin+ar … sivu/7.htm

Kyseisen artikkelin mukaan spontaani toipuja kehittää itselleen tietoisesti uuden elämäntavan.

“Kun muunlaista tekemistä tulee näköpiiriin, päihteidenkäyttö jää tarpeettomana taka-alalle, ja toipuminen hoidetaan itseä kuunnellen.”

“Kaikki eivät kykene lopettamaan juomista omin avuin. Syitä on Holopaisen mukaan monia:
Jotkut ovat ajautuneet niin pahaan riippuvuuteen, että oma tahto ei riitä. Tai elämässä voi olla vaihe, joka sitoo henkisiä voimavaroja. Taustalla voi olla myös mielenterveysongelmia. Esimerkiksi, jos on tottunut lieventämään ahdistustaan alkoholilla, voi juomisen lopettaminen olla vaikeampaa.”

Eikös AA:n avulla toipuminenkin ole periaatteessa siis spontaania toipumista? 12 askelta ohjaavat elämäntavan muutokseen ja kokoukset ovat tuota “muunlaista tekemistä” :smiley:

Alkoholistin raitistuminen varmaankin etenee samanlaista polkua riippumatta siitä saako siihen apua vai ei. Yksinkertaisesti ensin pitää laittaa korkki kiinnis ja sitten pitää opetella elämään itsensä kanssa ihan selvinpäin. Luulen, että tämä jälkimmäinen osio on se, joka tekee toipumisesta niin vaikeaa. Muutaman oivalluksen raitistuminen toki vaatii. Ensimmäinen liittyy varmaan tuon kohtuukäyttöhaikailun lopettamiseen. Toinen on se, että oman elämän ongelmat johtuvat itsestä, eikä muista ihmisistä. Kolmas liittyy alkoholismiin tunne-elämän sairautena. Jos ihminen vain saa jonkinlaista tukea ja ohjausta näiden oivallusten syntymiseen, niin raittius kyllä onnistuu. AA:ta ei sinällään pidä luokitella spontaanin toipumisen luokkaan, koska kyse on kuitenkin selkeästi nimenomaan hoito-ohjelmasta.

Spontaani toipuminen on mielenkiintoinen ilmiö, juurikin tapahtuman… ehheh. spontaaniuden takia.

Nykyaikana on onneksi alettu nähdä toivoa monenlaisille toipumisvaihtoehdoille, myös vertaistuen ulkopuolella.
AA ja vertaistuki ovat itsetukea; tai voisi sanoa tässä yhteydessä itsehoitoa.
SItä ei siis pidä kutsua hoidoksi, sen enempää kuin kukaan AA:ssa puheenvuoron pitävä voi kutsua itseään terapeutiksi.

Mutta takaisin spontaaniin toipumiseen. Vietnamin sodan jälkeen havaittiin yllättäen, että suuri osa heroiinikoukkuun Vietnamissa jääneistä sotilaista toipui spontaanisti eroon riippuvuudesta saavuttuaan kotiin.
Tulos oli niin yllättävä, että sitä hämmästellään vieläkin.

Vasta viime vuosina on alettu havainnoida ns. spontaanin toipumisen ihmettä, jota ei yleensäkään voi paljon havainnoida koska se tapahtuu niin spontaanisti.
Ihmiset luopuvat tai vähentävät alkoholinkäyttöä, pääsevät eroon tupakasta, lääkkeistä, pakkomielteistä spontaanisti. Selllaista oikeasti tapahtuu, ja minusta se on ihana ajatus. :slight_smile:

Sen varaan emme voi toki laskea mitään päihde- tai sosiaalityön rakennelmia, emmekä AA:n toimintaa. Silti sellaisenkin tapahtuman olemassaolo lämmittää kivasti mieltä. : )

Tästä kirjoitti Stanton Peele kirjassa “7 Tools to Beat Addiction”. Muistaakseni tämä “vapautuminen” koukusta onnistui niiltä sotilailta, joilla oli kotona odottamassa mielekäs elämä velvollisuuksineen. Siis ne, joilla oli sosiaalista pääomaa. Heroiini kuului toiseen aikaan ja elämään.

Hmm… enpä tiedä sitten toimisiko tämä näin Suomessa vastaavassa tilanteessa. Jenkeissähän asenteen esim. juomiseen lasten läsnäollessa ovat paljon tiukemmat. Samoin asenteet humaltumiseen. Täällä päihdekeskeisen elämän/maailman ja ns. tavallisen lapsiperheen arjen/arkielämän välillä ei ole niin suurta kontrastia. Lastenkin nähden tissutellaan, vedetään peräti humalat. Jos jeppe päättäisi jättää jossain tien päällä hankkimansa addiktion/pahan tavan palattuaan kotiin, kohta olisi naapurin Reiska soittelemassa ovikelloa ja kutsumassa koko perhettä viinanhuuruisin grillipirskeisiin :mrgreen: Kun se viina kuuluu kuitenkin täällä arkeen niin OLENNAISENA OSANA.

Vietnamin Sota vastaan Koti ja Perhe :neutral_face:
Kontrastia on Siinä ! Ehkä äärimmäiset olosuhteet mihin vois kuvitella ihmisen joutuvan nykymailmassa.
Afkanistanin maaottelu neuvostoliittoa vastaan tuotti samaa tuhoa, siitä vaan ei puhuttu.
Kivunhoidossa tapahtuu vastaavaa mikäli kivun syy saadaan hoidettua ja tarve lakkaa.
Tarpeeseen vaikkakin päällepäin näkymättömään alkoholistikin viinansa juo, syyt on syvällä ja syvältä.

Alkoholistit keksii juomiseen syitä ihan tosta vaan, kuitenki jos raitistuneelta kysyt ne kaikki on olleet tekosyitä.
Raittiuden kannalta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää löytää Halu Raitistua, juomisen syitä on monta kappaletta jotka musertaa alleen haparoivan mielen.

Heips,
Kyllä tuossa Vietnamin sota vs. Koti ja perhe - vertauksessa ideaa on. Kyseessähän on täydelliset ääriolosuhteet mihin ihminen voi joutua, tietenkin sillä edellytyksellä että koti on PÄIHTEETÖN. Eli jos ihminen todella kantapään kautta mieltää päihteen kuuluneen maanpäälliseen helvettiin ja kodin turvallisuuden vastaavasti täysin päihteettömäksi, niin varmasti se spontaania toipumista edistää. Muutenkin tuollaisten ääriolosuhteiden vertailu voi olla rakentavaa, sillä kyllä ihmisessä voimavaroja on jos kaikki pistetään likoon; pohjimmiltaan ihminen pyrkii kuitenkin aina selviytymään.

Eri asia on, jos kotona, kaveripiirissa jne. päihteen käyttö kuuluu niin arkeen kuin juhlaankin, ts. dokaillaan lasten nähden eikä lasten ja nuorten alkoholin käytön kokeilulle laiteta selviä rajoja. Täytyy sanoa, että olen samaa mieltä useiden ulkomaalaisten turistien kanssa, jotka ihmettelevät sitä sallivuutta millä Suomessa suhtaudutaan nuorten alkoholin käyttöön. Nämä turistit puistelevat päätään kulkiessaan Espan puiston ohi, missä nuoret 15-17-vuotiaat tytöt ja pojat (eli lapset!) vetävät bisseä ja sidukkaa ihan kuin se olisi yhtä luonnollista kuin jäätelöbaarissa istuskelu…

Vietnamista Suomeen… eli kyllähän tiemmä monilla Suomen sotaveteraaneilla oli päihdeongelmia sitten rauhan tultua ja siviiliin päästyä. Heillä päihdeongelma tosin alkoi kunnolla vasta siviilissä sodan jälkeen, toisin kuin Vietnamin veteraaneilla.
On jopa esitetty teoria, että suomalaisten traumaattiset sotakokemukset ja siitä seuranneet päihdeongelmat vaikuttavat meihin vielä tänä päivänäkin; monien sukupolvien perinnön kautta.

On jotain huhuja amfetamiinin syöttämisestä sotilaille rintamalla yms. Siviiliin palattua monet katkerat ja/tai vammautuneet veteraanit ottivat lääkkeekseen viinan, ja purkivat tuskansa jälkeläisiinsä.
Tämä lie se isänmaamme sankarien vaiettu vaihe. Ja siihen aikaan ei ollut samalla lailla tietämystä alkoholismista sairautena tai sen hoidoista.
Monet sotaveteraanit spurguuntuivat ja paleltuivat kuoliaaksi ulkosalle (vrt. ajat ennen märkä-asuntoloita)

Mutta nykyaikaan. Ulkomaalasia kuulemma hämmästyttää Suomen nuorten alkoholikäyttäytymisessä se piirre, että tytöt juovat yhtä rankasti ja avoimesti kuin pojat.
Kyllähän alkoa ja muita päihteita kulutetaan nuorten keskuudessa muissakin maissa kuin Pohjoismaissa; esim. Britanniassa on hyvin paljon samanlaista päihdementaliteettia kuin Suomessa, mutta Suomessa kuulemma etenkin pistää silmään teini-ikäisten tyttöjen kännääminen. :unamused:

Aivan. Ääriolosuhteita voisi oikeastaan verrata pohjalla käymiseen. Suomalainen juoppo joutuu tuskin koskaan sellaisiin ääriolosuhteisiin kuin nuo sotilaat tuolla Vietnamissa. Muunlaista ongelmaa ja “syytä” juoda kyllä löytyy. Vaimo jättää, lapsuus rassaa, rahapula vaivaa ja niin edelleen. Nuo eivät ole kuitenkaan kaikille niin pysäyttäviä kokemuksia, että eloonjäämisvietti aktivoituisi. On vaikea ymmärtää, että juomisessa on kyse elämästä ja kuolemasta ihan samalla tavalla. Toiset tarvitsevat rankempia pohjakokemuksia. Toiset taas ovat henkisesti niin vinksahtaneita, addiktoituneita tai vakavasti masentuneita, että traumaattiset kokemukset antavat syyn takertua addiktioon entistä tiukemmin.

Onneksi me alkoholistit voimme kokea yhteenkuuluvuuden sairautemme vuoksi ja siitä toipumisen vuoksi, sekä meitä on niin lukuisasti, että ei tarvitse etsiä vertaisiakaan kovin kaukaa tai pitkään, jotta voimme löytää ratkaisun elämäämme. Toisin taas on niillä joiden hulluus on niin piukassa, ettei vuosikausien riitely ja bannituskaan auta näkemään omaa tilaa.

Juuri näin. Siellähän se on AA:n seinällä sanottuna: “Tänään et ole yksin”. Aika paljon tyo alkoholistinen minä-minä persoonallisuus nimenomaan luo yksinäisyyttä ja sitä kautta tyhjyyttä ihmisen elämään. :laughing:

Mua kiinnosti kans tämä “alkoholistin” gloria, että termiä voi käyttää yhtä lailla itsen korostamiseen (“MINÄ olen alkoholisti”) ja yhtälailla toisten haukkumiseen (“sinä olet alkoholisti, mutta et vain tajua sitä ellen minä oikea alkoholisti kerro sitä sinulle”).
Alkoholisti voi siis olla yhtälailla positiivinen, että negatiivinen määre.

Minusta tää on hirveen jännää oikeesti. AA:han sanoo, että kukaan ei voi kertoa sinulle, oletko alkoholisti, vaan se sinun on päätettävä itse.

Spontaani toipuminenkin voi yhtä lailla lähteä määritelmästä “olen alkoholisti" (minä en saa enää juoda), “olen raitis alkoholisti” (minun ei tarvitse enää juoda”), taikka en ole alkoholisti ollenkaan (“ei aina maistu”).

Tältäkin tasolta on ihana kirja Nan Robertsonin “Alkoholismista voi toipua”, sillä se valottaa sairaus-identiteetin monia puolia sekä AA:n historiaa.

Niiden tietämyskään ei ole pahasta. :slight_smile:

Alkoholisti itse taida tehdä eroa “alkoholistin” ja “raitistuneen alkoholistin” välillä, jos käsittää alkoholismin pysyväksi tilaksi/sairaudeksi. Taviksen korvissa alkoholisti kuulostaa varmaankin ihmiseltä joka JUO YHÄ, mutta raitistunut alkoholisti on lopettanut juomisen joko pakon edessä tai ihan vapaaehtoisesti. Nämä jauhamiset kuivahuikkajista yms. ovat vain alkoholistien omia luokituksia. Jos joku haluaa olla hampaat irvessä juomatta, siitä vaan. Sääliksi käy, mutta en silti pidä itseäni jotenkin parempana raittiina, koska minulla ei ole mielitekoja.

Tyyppi joka päättää ettei ole alkoholisti ollenkaan, mutta juo yhä alkoholistisesti/ongelmaisesti, taitaa olla sekä taviksen että alkkiksen mielestä tyyppi, joka kieltää oman tilansa. Alkkis siis muiden silmissä :open_mouth:

Jos taas samainen tyyppi päättää ettei ole alkoholisti ollenkaan ja lopettaa juomisen tuosta noin vaan spontaanisti, hän ei varmaan olekaan alkoholisti, ainoastaan potentiaalinen sellainen…

Tai vähentää juomistaan onnistuneesti. Sellaistakin tapahtuu, mutte sitä ei varmuuden vuoksi kannata suositella.

Muuten olemme ihan samaa mieltä, eli komppaan. :slight_smile:

Valtaosalla se vähentäminen taitaa olla kuitenkin hampaat irvessä vähentämistä, eikä mitenkään “spontaania vähentämistä”. Sinnitellään kuusi päivää viikossa yhden alkoholinhuuruisen lauantai-päivän vuoksi. Mitäs elämää se sellainen on… :open_mouth: aika alkoholikeskeistä ainakin.

Tulkitsen tuon spontaanin toipumisen lopettamiseksi ilman apua, en niinkään tervehtymiseksi alkoholismista. eihän se mihinkään katoa ja siksi kai tuo vähentäminen on useimmille mahdoton toteuttaa ilman että elämä pyörisi yhä alkoholin ympärillä…

^ Näissä arvioinneissa kannataa aina muistaa, että 80 - 90 % ihmisistä ei ole alkoholisteja.
Alkoholiongelma voi toki olla sellaisellakin, jolla ei varsinaisesti ole alkoholismi-sairautta.

Mutta ny mä lähen keikalle. Tsaude o/

Jees… Mutta täytyy myös muistaa, että ei-alkoholistienkin on erittäin vaikea päästä irti alkoholista ja vähentää. Tavaksi tullut päivittäinen tissuttelu esim. voipi johtaa pahempaan henkiseen addiktoitumiseen kuin alkoholismi-sairaus konsanaan. Oon edelleenkin sitä mieltä, että henkinen riippuvuus ( TAPA) on se juttu, mikä vie tuhoon. On sitten holisti tai ei. Se on juuri sitä alkoholin ympärillä pyörivää elämää, joka pitäisi korvata jollakin mielekkäämmällä tavalla elää. Tokihan on niitäkin ei-alkoholisteja, jotka voivat irrottautua tuosta jatkuvasta tissuttelusta ja luoda uuden antoisan elämän, joka ei pyöri alkoholin ymärillä. Silloin varmasti onnistuu tuo silloin tällöin ottaminen.

Ongelmajuojillakin on kai jonkinlainen ongelma, vaikka he eivät alkoholisteja olisikaan.Kännit kerran viikossa tai kerran kuussa vetävät kaverit eivät luultavasti ole edes ajatellet olevansa alkoholisteja, vaikka juominen aiheuttaisikin rähinöintiä, tapaturmia tms ongelmia. Ongelmien joukkoon eivät lukeudu kuitenkaan alkoholistille tyypillinen viinanhimo ja lapasesta karkaava juomaputki :smiley: Nehän ovat dipsomaanin (eli alkoholistin) oireita. Jos ihmisellä on ollut viinanhimoa ja kontrollin puutetta, hän taitaa olla alkoholisti ja ihmeparantumisten ulkopuolella.

No minusta se on vain määre - ‘alkoholisti’. Ei positiivinen tai negatiivinen. Tulkintahan jää meille ihmisille, jotka suhtaudumme siihen jollakin tunteella :slight_smile:

Sorry, siinä mielessä mä edustan itse varmaan medikalisoinnin sukupolvea, että mulle asian pitää olla selkeesti diagnosoitu, mahdolliseti somaattisin selvityksin ja tutkimuksin tuettu.

Olen elänyt kyllä ilmiselvien tapausten kanssa: isäni oli tyylipuhdas 2. tyypin alkoholisti, kuolemineen kaikkineen.

Olen peräänkuuluttanut alkoholismin neurolgista, fyysistä ja geneettistä puolta, ikäänkuin vastapainona “traumoja” henkivälle yleiskeskustelulle; siis psyykkisen (psykiatrisen) puolen korostamiselle.

Psykiatrinen psykologia vs. biologinen psykiatria. Nämä aatesuuntaukset voi nähdä erillään myös päihderiippuvuutta tutkiessa.
Psykiatrinen ymmärtää, biologinen syyttää geenejä ja lohkoo ihmisen ongelman pelkäksi aivokemiaksi.

Oli miten oli, kun alkoholismi hyväksytään primaarina sairautena johon ei ole muita hoitoja kuin siihen erikseen tarkoitettu, ollaan selvemmillä vesillä.

Minkälaista olisi alkoholismin hoito, jos keskitytään vain sairauden fyysisen/neurologiseen/perinnölliseen puoleen? Antabusta ja ohjeeksi “älä juo”. Sitten potilas pihalle. Jokainen saa tahollaan miettiä, että miten pystyy olemaan parhaiten selvillä vesillä.

Tuolla tavallahan muukin sairaudenhoito toimii. Verenpaine- ja sydäntauteihin määrätään lääkkeitä, mutta potilas on itse vastuussa siitä, että hoitaa sairautta myös elintavoilla. Jotain ruokavalio-ohjeita annetaan tietysti mukaan ja that´s it. Harmi etteivät kaikki osaa etsiä tietoa ja hoitaa itseään :confused:

^ Joo, se on sama juttu oikeestaan kaikissa kroonisissa sairauksissa. Astma ja alkoholismi alkaa samalla kirjaimella, ja molempien kanssa on opittava elämään niin että välttää oireiden aiheuttajaa.

Sama juttu diabeteksessa, reumassa jne.

Mä varmaan peräänkuulutan sitä alkoholismisn biologista geneettistä puolta sen takia, että mielestäni pelkkä psykiatrinen lähestymistapa on niin yleinen ja loppuunkaluttu. “Tunne-elämän sairaus” my ass. :smiley:
Siis onhan se sitäkin toki, mutta myös muuta.
Ikäänkuin muusta ei oliskaan kyse, kuin jostain psyyken tunnehäiriöstä tms. Vaikka päihderiippuvuudessa on muitakin puolia. Jopa fyysiset vierotusoireet voivat aivokemiassa jatkua jopa 3 vuotta. Siis kauemmin kuin kukaan jaksaa syödä antabusta.

Silti kyse on tavallaan fyysisestä, hermostoperäisestä vierotusoireesta, jos aatellaan kaikki vain aivokemiana. :bulb: