11 tapaa jättää mies

Minulla on ihan samanlaisia tunnelmia mielessäni.
Silti ei ole enää järkeä polkea vanhoja polkuja. Vaikka kuinka paljon sataisi, pysymme kuivina, kun ei yksi koko ajan riko lasia (kuvaannollisesti).
Uutta tulee tilalle, niinhän kaikki sanovat ja lehdetkin ovat täynnä ihmissuhdeneuvoja. Sitä tosin ei kukaan pysty sanomaan, kauanko tässä menee, että on taas valmis tai kypsä johonkin uuteen. Ainakaan uuteen suhteeseen.

Tunnen jo oman heikon hetken, sehän on jo jotain? Se on klo 19 arki-iltana yksin kotona tai viikonloppuna hieman myöhemmin. Se on myös arkena klo 17 kaupasta lähtiessä:ostoskassi painaa tuhat kiloa, hiertäen kättä jos sen pyöräillessä jättää ranteen ympäri ja jos se on tarakalla, se kaatuilee kunnes on pakko taluttaa pyörää loppumatka.

Heikot hetket on karsittava. Ensiapuna voisi illalla mennä leffaan. Kaupassa voisi käydä aamulla tai myöhään illalla, tarakalle on pitänyt ostaa kori koko kesän ja reppu selässä ottaa osan lastista.

Kyllä minusta hyvä sinkku tulee, kun vaan pääsen ohi turhasta haikailusta: ex ei voi tarjota asioita, joita haluan ja koska on liian aikaista virittää uutta verkkoa, voin opetella rakastamaan ja kunnioittamaan itseäni. Ja auttamaan itseäni! Niin kauppakassin pakkaamisessa kuin kaikessa muussakin arkisessa. Asiat, jotka ahdistavat, olkoot miten pieniä tai isoja, voi tehdä jotenkin muuten.

Maailman pienin tekosyy olla käpynä turhasta katosi eilen: jotenkin miehellä oli enemmän tavallisia juomalaseja ja vei ne mennessään. Lasien vähyyden huomasi nyt, kun kesävieraita oli monta. Minä menin ja ostin halppiskaupasta 12 lasia, 5 euroa, ihan ei ollut Iittalaan varaa, mutta nämä on kauniit ja yksi harmitus on eliminoitu. Turha ja pieni asia, sanoisi moni, mutta koska minulle elämä on nykyisin juhla, olen onnellinen uusista juomalaseista ja siitä, etten vain enää harmittele, kun Joku vei lasit mennessään.

^kyllä juoppo mies on turhan kallis ja epäkäytännöllinen ostoskassi. Ja ostoksiinkin taitaa kertyä tarpeetonka kilisevää tai kolisevaa? Reppu selkään ja tukeva kori tarakalle ovat hyvä vaihtoehto. Minä kun en pyöräile, vedän perässäni pyörillä kulkevaa ostoskassi-kärriä. Muutama vuosi sitten olin kaupunginosan ainoa kärrinvetäjä - lukuunottamatta paria huonosti liikkuvaa vanhusta -, nyt on ilmestynyt kärrejä varsin monelle nuoremmallekin kulkijalle. :laughing:

^ Pitäisiköhän tehdä jokin virallinen laskelma, jos ei juo eikä tarvi ylläpitää kuluttavaa suhdetta, joka aiheuttaa ties mitä ylilyöntejä kauppaostostenkin suhteen, niin varmasti on halvempaa vaikka käydä taksilla kaupassa:)
Kaikki isommat ostokset: taksilla vaan hurauttaa, hyvällä mäihällä kuski on hyvännäköinen ja vieläpä mies. Tai sitten ostaa vain sen mitä jaksaa kantaa, meikällä vähenee syöminen ainakin minimiin näillä käsivarsilla. Niinhän ne miehetkin tekee alkopäissään, että taksilla ajetaan paikasta toiseen öisin ja etsitään missä on vielä elämää valomerkin jälkeen. Päivällä kun ajelee, niin ei mene edes yötaksaa? Vai onko niissä sellainen yötyölisä.

Hei! Minäkin otan osaa tänne :slight_smile: Olen lukenut Ilmalaiva koko ketjusi läpi ja paljon löytyy yhtymäkohtia. Jäin miettimään tuota Kuka tietää kirjoittamaa kommettia virallisesta laskelmasta… ja lopulta tulin myös siihen tulokseen, että voisin kulkee huoletta taksilla, jos avokki olis pois kuvioista. Taloudellinen tilanne kohentuis huomattavasti tai ainakin niin uskon. Ei se ainakaan tästä vois huonommaksi mennä…

Toivon sinulle Ilmalaiva (ja kaikille muillekin) voimia oman elämän rakentamiseen, hyvin se menee :slight_smile:

Hei ilmalaiva (ja muut). Aloin parisen kuukautta sitten pitämään blogia juurikin samasta aiheesta. Blogini kautta sitten erään kommentoijan ansiosta eksyin tänne. Ja voi kun tarinasi kuulostaa niin täydellisen tutulta! Olen täsmälleen samassa tilanteessa. Emme tosin ole naimissa ja mieskin on muuttanut vuoden alusta pois, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt, että emme voi olla yhdessä. Olen kuullut täsmälleen samat virret, kokenut samanlaisen “kaupankäynnin”, kokenut samat petyymyksen ja vihan tunteet, itkenyt itseni uneen. Samanlaiset viikonloput olen viettänyt, oi niin monesti. Mies on minulle aina lahjoja kiikutellut silloin tällöin, kuin varmistaakseen miten ihana poikaystävä hän onkaan. Nyt ei lahjo kukaan.

Olen alkanut täyttämään tyhjiötä liikunnalla. Liikuin ennen miehen tuloa kuvioihin paljon, miehen aikana en yhtään. Nyt haluan hallita omaa elämääni, elää omilla ehdoillani. Ja sama pelko minullakin on. Pelkään, että löydän toisen samanlaisen. Voinko luottaa keneenkään enää koskaan, en tiedä. En ole Al-Anoneihin liittynt, mutta nyt vakavasti harkitsen sitä. Tuntuu, että täällä kuitenkin on niin monta samanlaisen tarinan omaavaa henkilöä, että joku tietää täysin miltä itsestä tuntuu.

Reps* kops*

Mä tipuin tuolilta kun nauroin tälle!!

Ja Viisi vuotta vuoristoradassa: minä aioin kauan aikaa sitten aloittaa blogin, jonka nimi olisi Juoppohullun vaimon päiväkirja. Googletus toi tänne ja täällä luin silloin tarinoita ja joskus silloin tällöin olen käynyt täällä. Nyt rohkaistuin itsekin rekisteröitymään ja kirjoittamaan. Minulla on blogi myös, sen nimi sopisi vallan mainiosti alkoholistin pyörteistä päässeelle minunnimiselle ihmiselle, mutta sielläpä onkin kaikenlaista muuta narinaa: Laitimmainen kerta. Googlettaa saa, sieltä löytyy monta muutakin laitimmaista kertaa. :slight_smile:

Hei, itse asiassa kävin blogissani pitkästä aikaa ja sieltä löytyi kuvaava luonnos kirjoitukseksi:

Teksti ei ole julkaistu, tuntui kai liian henkilökohtaiselta silloin, mutta kertoo, millaista elämä on ollut jo avioliiton ensi askelina.

joistakin yksittäisistä asioista tulee yhtäkkiä paha olla.

Ajoin pyörällä kerrostalon ohi ja kuulin parvekkeella huudettavan itkuisella ja räkäisellä naisen äänellä: “Mene!”

Tuo yksi sana herätti tunteiden vyöryn. Mielessäni jatkoin lausetta monin tavoin muutamien sekuntien ajan. Itse en ole kiljujatyyppiä, mutta ahdistavia hetkiä muistan retkuni kavereiden luona, kun en saanut nukuttua koko yönä kuunnellessani humalaisten pariskuntien äänekästä riitelyä. Joskus aamulla vihdoin kaikki olivat hiljaa… Sitten minä en enää saanut ylikierroksilla nukuttua ja toisten nukkuessa siivosin hipihiljaa jälkiä. Pari päivää tällaista rytmiä ja olin valmis vaikka eristysselliin, kunhan vain saisin nukkua.

Kaaduin pyörällä tänään ja se johtui puhtaasti siitä, että olen ihan poikki. Reaktionopeus on kuin laiskiaisella, ihme etten ole jäänyt auton alle. Kerran kesässä pitää näköjään teloa itsensä selvinpäinkin. Verta valuen, mutta hengissä (kiitos kypärän) ajelin kotiin vähän itku silmässä ja äänettömästi kiroillen. Pyörä on kunnossa, neuletakissa monta reikää (onneksi oli pitkähihainen, muuten olisi monta reikää enemmän kädessä ja kyljessä). Taas halusin jonkun silittämään minua, keittämään teetä ja viemään koiran ulos kun olin aivan toimintakyvytön. Fyysinen kipu sai aikaan avuttomuuden ja yksinäisyyden ja surkeuden.

Olen heräillyt öisin kun retku kirjoittelee huoritteluviestejä. Toistaiseksi olen onnistunut olemaan liialti provosoitumatta ja siirryin myös pitämään puhelinta äänettömänä. Sekös toista riemastuttaa! Kun en vastaa ekaan viestiin, joka on aina jotain mielistelevää tai ikävöivää, seuraava on aina melko pikainen ja kipakka: onko siellä joku uusi lohduttaja kun et vastaa? Sitten vielä pari viestiä, joissa katkeria syytöksiä, piilohuorittelua ja suoraan huorittelua sekä joskus itsetuhoisuutta. Puuh. Olikohan minulla ikävä tuota ihmistä?

Jostakin syystä huonot hetket on nyt kilpistyneet tuohon kaupasta kotiin palaamiseen. Tänäänkään ei ollut enempää tai vähempää kuin munat pinnojen välissä. Räpsähdys vaan, niin polkupyörä silppuroi muovikassin, munakennon ja kaksi reunimmaista kananlasta. Tällä kertaa hermostumisen tunne meni nopeasti ohi: nostin kassin ylemmäksi, annoin keltuaisen valua muovikassin reiä’ästä maahan, huokaisin, poljin kotiin. Onneksi reunassa ei ollut keksipussi: murujono olisi seurannut kotiin kuin Kerttua ikään.

Retku kyseli aiemmin josko olisi voinut tulla käymään. Lupasin. Ei siitä nyt ole kuulunut mitään ja kello on minun mittapuullani liian myöhäinen vierailuille. Ehkä kalja on mennyt edelle minusta. Oikeastaan en harmittele, koska minulla on väsymys viikon töistä, telkusta tulee hyvä elokuva ja viihdyn näköjään loistavasti omassa hyvässä seurassani. :slight_smile:

Hyvä huomata, ettei menetä malttiaan joka päivä eikä vaeltele ikkunasta toiseen, kun toinen on katteettomasti luvannut jotain eikä se pidäkään. On hienoa olla väsynyt viikon työstä ja ehkä vähän noista valvomisista ja purkaa se näin: ihan vaan makaamalla sohvalla ja katsomalla leffaa. Vähän niin kuin olisi vaan ihan tavallinen arki ja vähän niin kuin huomenna olisi ihana vapaa lauantaipäivä. Niin kuin onkin.

Sunnuntaina saan taas kesävieraita, kivaa sekin.

pitääxunaina, olla niin helvetin hankala… Tänä aamuna heräsin retkun vierestä. Hän tuli käymään, selvänä, ajattelin etten menetä mitään. Ilta ja yö olivatkin oikein mukavat.

Juuri ennen heräämistä näin ihanaa unta miehestä, jonka kanssa on joskus ollut säpinää ja sen miehen ottaisin omaksi jos vain saisin, en tiedä vain että onko hän saatavissa. Ihana mies, ihana uni… Läheisyyttä, toiveikkuutta ja sammuttamatonta kiihkoa (ensitreffien tunnelmaa)…

Ja sitten heräsin retkuretaleen vierestä. Mikä pettymys! Ja sen tajuaminen, että niin kauan kuin retkun annan olla osa elämääni, en voi tuota(kaan) ihanaa miekkostq ihanine taloineen ja autoineen ja kunnollisine elämäntyyleineen saada.

You are not the man I dream about at nights.

Olen pohtinut irrottautuminen rakkaudella, mitä se tarkoittaa.
Minä laitoin oman retkuni mäkeen, mutta samalla tiedän, että kyllä mä sen tänne otan jos se selvinpäin tulee. :slight_smile:
Ehkä kaikki tunteet, olen tunnemyrskyssä että vihaan , rakastan, olen yksinäinen, jne kaikkia yhtä aikaa. Ei silloin ole päässyt mistään irti, vaikka se ihminen olisikin muualla. Tai niinkauan kun hänellä on lempinimi retku, niin eikös se ole sinänsä tunneside, vaikkakin negatiivinen mutta se nimi pitää olla.Eli se on sama että ottaako sen takaisin vai ei, tai viettääkö aikaa,
jos ei tunnetasolla ole päässyt irti niin ei kuitenkaan mene eteenpäin. Miksei saa nauttia elämästä jos siihen on mahdollisuus. Sehän on sitä itsensä hoitamista ja hyväksymistä, että ottaa hyvät asiat kun niitä saa, ja kun ei niitä saa retkulta niin sitten yrittää vaikka muulla tavoin olla itselleen hyvä.

Minä olen niin omituisessa vaiheessa, en ottaisi retaletta takaisin missään maailman nimessä, jos olisi joku laastari hetken aikaa haavojani suojaamassa, auttamassa parantumaan. Kuten vaikka tuo unieni mies, joka on ihana, maailman paras tyyppi, mutta olen ehkä liian paljon mokanut hänen edessään näissä muissa jutuissani, ei hän ehkä minua huoli, en tiedä. Ainakaan hän ei minua huoli, jos tietää retkun viettävän öitä kanssani. Ystävänä on minulle silti, kiitos hälle siitä.

En tosin taida retkua ottaa muutenkaan takaisin vaikkei laastaria olisikaan saatavilla, nämä harvat tapaamiset eivät näköjään välttämättä ole retkun etu, vaikka ikävöinkin: välissä on aikaa tasaantua, miettiä, pohtia, ulkoilla, olla väsynyt ihan rauhassa. Yksi päivä hänen mentyänsä tulee surtua, sen jälkeen voi keskittyä olemaan tavallinen itsensä ja vaikka superenerginen olo on muisto vain kesäloman ajoilta, jaksan kuitenkin töissä käydä arjet ja pari päivää viikossa olla ihmisiksi, lapsen ja koiran kanssa.

Irrottautumisen ja toipumisen työ tapahtuu tässä koko ajan, mutta ei kerralla: ensin olin poissa tolaltani jos ei retkulta päivän aikana yhtään viestiä tullut vaikken niihin oikein vastaillutkaan, sitten olin tolaltani kun häneltä tuli yksikin viesti ja pidin asianani vastata ja nyt oikeastaan en odota enää viestejä, jos niitä tulee, sydämeni ei hypähtele enkä tunne verenpaineen nousemisesta johtuvaa kohinaa päässäni, voin vastata tai olla vastaamatta. Yhden päivän voin itkeä menetettyä rakkautta/liittoa/parisuhdetta/idylliä, jos se tässä näyttäytyy, ei kai tuo minun iässä enää niin tärkeää ole yhden päivän itku, nuorena saattoi jonkun kakslahkeisen päällisiä itkeä monta viikkoa. Sitten kuitenkin voin miettiä, kenestä näkisin seuraavana yönä unta vai näkisinkö kenestäkään.

Olen aina ratkaissut yksinäisyyden tunteeni olemalla parisuhteessa, mieluiten uusi jo katsottuna kun vanhasta eroon pääsee, ikään kuin lennosta vaihtaen. Paras parisuhteeni on kuitenkin alkanut yksinäisen kesän jälkeen ja sekin kannattaisi nyt pitää mielessä, että kun selviää kesän yli, on jo vahvemmilla vesillä eikä ole baarissakaan se “epätoivoisin” luuhake. Se epätoivo vetoaa aina vääriin tyyppeihin, kun taas onnellinen, itsensä kanssa sinut oleva tyyppi (=minä syssymmällä) vetoaa kaltaisiinsa suht tervepäisiin yksilöihin. Sydänmagneettiteoria taas toteutuu: lukekaa ihmeessä, jos vain jaksatte etsiä tietoa moisesta, ensin ajattelin että onpa jenkkipaskaa mutta kyllä siinä totuuden siemen on.

En siis lähdekään baariin, vaikka täällä on ne isot autolla-ajelukilpailut, jotka taitaa olla vain iso tekosyy että pääsee äijät retkuamaan. Keskustan baareissa olisi varmasti tarjolla seuraa jos tutunlaista: varattuja, kännisiä, isomahaisia, päällekäyviä ukkoja. Pitikin sattua vapaata tällaiselle “turhalle” viikonlopulle: ulkonaliikkumishaluttomuuden lisäksi rajoittavat elämää tungos, känniset ihmiset tungoksessa ja kaikenmaailman suljetut alueet keskellä ihmisen kulkureittejä.

Mä tässä opin vasta, etten pysty kyllä yhdellä päivällä itkuista selviämään.
Jotenkin on niin vahva tunne, että vaikka teot oli perseestä, niin ei se ihminen niitä tehnyt vaan alkoholismi. Mietin vieläkin mitä oisin voinut tehdä toisin, että hän olisi nähnyt tilansa selvemmin, ettei hänen tarvisi tehdä minusta sitä vihollista joka on hänelle vain uusi kätevä syy jatkaa. Itseasiassa en pidä itseäni vieläkään eronneena, vaan odotan miestä mutta tälläkertaa silläkannalla, että jos hän ei tule niin ei haittaa. Jos hän tulee raittiina, otan heti.
Mulle kävi niin, että tapasin tämän nykyisen just sillä vahvimmalla hetkellä, epäilen että hän näki minussa potentiaalisen kiltin vaimon joka JAKSAA mahdollistaa myös hänen lempiharrastustaan.
Ja jaksankin. Mulla on ihan älyttömän hyvä kokemus sekä jaksaminen…
teen uskomattomia asioita pystypäin, vaikka en henkisesti jaksaisi. Jaksan vieläkin. Kun olen viikon levännyt, on vahva olo, olen miellyttänyt itseäni ja kerännyt kukkia ja laittanut hiuksia,…kyllähän tähän yksi alkoholisti mahtuu.
Mutta miten elää alkoholistin kanssa pitemmän päälle niin, ettei se vaikuta omaan mielialaan ja elämään. Aika moinen työ. Toisaalta mietin välillä, että entä jos sanon vielä. En manipuloi, mutta sanon suoraan.
Toisaalta se on merkki siitä että on toisessa vielä “kiinni”, toisaalta se on inhimillinen merkki koska toisesta välittää. Onhan se normaalia, että toisella kun on kuolemaan johtava sairaus, niin minä kyllä hänen “kuolemaansa” ja suhteen menetystä joudun suremaan, vaikka se kuolema olisikin vielä ennalta määräämätön.
Mun mielestä jossain määrin tämä läheisenkin sairastuminen on myös tervettä. jos kaikki alkoholistien läheiset olisivat tyyniä kuin viilipytty, antaisivat hänen juoda vaan eikä kukaan suuttuisi koskaan, eikä yksikään vaimo saisi mittaansa täyteen, niin ei yksikään alkoholisti raitistuisi, ellei sitten fyysinen olo toimisi tarpeellisena syy yhteytenä, tai rötökset tehtyä päissään.

heissa ilmalaiva :slight_smile:

voih, mitä kaikkea oletkaan miettinyt…laastari…hmm :slight_smile: …ei paha keksintö…

mutta itse ajattelen itsestäni, etten laastari tarvitsisi. se on lappu, joka muistuttaa jostain ikävästä muistosta…ehkä…se voi olla myös lappu, joka muistuttaa hyvästä ajasta, jolloin oli vielä usko tulevaisuuteen, jolloin vielä usko läheisimmän ihmisen puheisiin ja ennenkaikkea luotti läheisempään…luotti siihen että 2 ihmistä ajattelee yhteistä hyvää ja katseena tulevaisuus…nyt todella se laastari muistuttaisi ja pahimmassa tapauksessa veisi ajatukset siihen hetkeen, jolloin vertauskuvallisesti matto vedettiin jalkojen alta, lensin “persukselleni lyöden pääni samalla lattiaan” ja lopuksi joku heitti kylmää vettä niskaan…mutta sieltä nousin rämpimällä ylös ja jatkoin “matkaani” yksin vaikka tiedän että ihan oikeasti en elämässäni ole yksin…mutta yksinäiseltä tuntuu…

minäkin sain viestin riipalta, että vaihto lapset ralliin…joten… pidä ne kaikki sielä :laughing: , laupias taivas että sinne on yli 100km…se “suoja-alue” mikä on keskellä kaupunkia…ompele ne ovet kiinni ja jätä kahva ulkopuolelle…jotta, jos joku haluaa hakea omansa pois niin saa avattua oven…epäilen että ovi aukeaisi melko harvakseltaan :wink:

meijän kylällä on alkanut juttu liikkua, että elelen ilman riippaa…ehkä…oon ruvennut saamaan 4-5 viestiä parilta kyläläiseltä ja kieltämättä, hyvä mieli niistä tulee, ennen kaikkea varmaankin se, että on jossakin joku, joka joskus ajattelee…en ihan oikeasti havittele uudesta parisuhteesta, vaan enemmänkin on ihan kiva, että joku ajattelee…riippa riippuu vielä viimeisestä oljen korresta pidellen, mutta aivan turhaa räpiköintiä se on…jotenki tunne tasolla, en enään pysty välittämään, hän ei enään pysty loukkaamaan, mikään mitä hän tekee tai jättää tekemättä, ei enään kovin syvästi minua liikuta…ja… hyvä näin!
joten voin lainata sinulle laastareitani :wink:

Niin, mutta itkeä voi vain yhden päivän kerrallaan… Ja ehkä ajan kanssa vähemmän? Itse siis kyllä nyt erojakson alussa itkeskelin paljon enemmän. Nyt esimerkiksi retku oli yhden yön ja seuraava päivä meni vähän jotenkin sumussa ja illalla itkin yksinäisyyttä. Tänään kuitenkin jo olin tavallinen itseni, kiukuttelin itselleni vähän kun kauppakassia (taas) retuutin töiden jälkeen. Melkein käytävä ensin kotona syömässä ja sitten iltapuhteeksi lähikauppaan, täydellä mahalla, hyvällä mielellä. Säästyy sekin kiukku eikä ainakaan väsymyksen vuoksi jää munat pinnojen väliin kuten yhtenä päivänä kävi. Voi sitä sotkua. Ja se että olen kerran tässä vasta kaatunut pyörällä ja kerran melkein jäänyt auton alle (ne rallit!) oikeastaan omaa ajatuksissa kulkemistani syytellen, niistä hetkistäkin varmaan jossain vaiheessa pääsen eroon. Tavalla tai toisella, joko oppii nukkumaan yönsä paremmin ja katselemaan ympärilleen tai sitten jääpi auton alle ja kuolee.

Jotenkin minä kyllä olen vielä ajatellut, että se mies on kuitenkin tekojensa takana, vaikka olisi ollut kännissä ja ainakin hoitoon hakeutuminen on ihan omissa käsissään kun on ongelmansa itsekin todennut, ainakin minun kiusaksi jos ei muuten. Olen kai vielä jotenkin huono erottamaan retkua ja sairautta? Minä en nyt oikein usko enää hänen raitistumiseen eikä hän itsekään enää sellaisesta puhu. Helpottaa minun ratkaisujani, koska voin oikeasti koko ajan enemmän uskoa parempaan huomiseen ilman jatkuvaa viinanhajussa vaeltamista ja turhia toiveita yhteisestä arjesta. Sekin, etten kyllä syytä itseäni yhdenkään hänen juomansa pullon takia: hän on alkanut itse juomaan, hän on itse juonut joka tipan, tein minä tai jätin tekemättä, niin hän ne on juonut ja juurikaan ei ole ollut minussa syytä tai estettä. Aavistus hidastetta ehkä alussa ja nyt, kun en rahoita enää asumista ja syömistä hänen asuessa omaa kotia (kämppää, luukkua, whatever). Itseäni pidän aika hyvänä vaimona, mutta ihan helkkarin typeränä rakastujana! Joojoo, voisi moni olla eri mieltä, mutta pääasiassa asia on ehkä juuri näin.

Ojasta allikkoonko, hmm. Eli jos olen vahva, löydän retkun elätettäväksi ja alistajaksi ja jos olen heikko, joku retku liimautuu kylkeen ja jää elätettäväksi ja alistajaksi? Otan tavoitteeksi sen keskitien: en ole se heikoin mutta en myöskään pyri olemaan maailman vahvin. Mittani mukaan: minun ei tarvitse jaksaa mitään, olen sen aiemmin huomannut rypiessäni masennuksessa ja myöhemmin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä murkkuiästä aikuisuuteen. Jos minä en jaksa, minä en sitten yksinkertaisesti jaksa. Hieman epämukavuusalueella ponnistelen nyt, mutta se tuntuu kohtuulliselta. Täysi luovuttaminen toisi sairausloman, jolla olisi päivät kaiket aikaa pohtia mennyttä miestä: hulluksi siinä tulisi (ei voi tulla kun on jo, hahhah). Liika pinnistely taas toisi mukanaan ylitöitä ja pakonomaista suorittamista. Nyt teen työni, jolloin päivisin on muuta ajateltavaa, ja iltaisin pyrin touhuilemaan jotain edes semi-kehittävää tai vaikka vain pitämään huolta kodista, lapsesta ja koiralaisesta.

Sellainen ihan pieni reippaus on nyt hyvä keino, kokonaisromahdus on minusta huono idea juurin yt, jos se sitten myöhemmin tulee niin tulkoon, mutta kyllä se retkun tässä minun kanssa asuessa oli jotenkin joka päivä, joka aamu, joka ilta liian lähellä, siinä ihan edessä mustana pilvenä roikkumassa…

Voin nyt sitten välillä vähän romahdella pienesti tai isosti: ystäville jutellessa, saunassa istuessa tai pyörällä polkiessa, tirauttaa itkun. Se jotenkin välillä vähän helpottaa. Lähteeköhän siinä jotain murheita samalla haihtumaan, kun kyynel poskelle vierähtää? Oikeastaan se niistäminen on se hetki kun olen onnettomimmillani: nytkö se meni jo se surullisuus ja itkunpurkaus?

En kyllä ole löytänyt keinoa elää alkoholistin kanssa sotkematta omaa elämää. Tämä on toistaiseksi toimivin ratkaisu: ei ole yhteistaloutta, melkein sata kilometriä välimatkaa, huonot mahdollisuudet liikkua toisen luo ja näemme ehkä kerran kuussa. Ehkä toimivampi on vielä se, kun voidaan olla kokonaan näkemättä. Jos alkoholismi kerran vain pahenee, eiköhän tämä suhde etene tuohon vaiheeseen ihan itsekseen ajan kuluessa? Itse olen joka kerta ollut vähemmän innoissaan retkun näkemisestä, kun hän on monen lupailun jälkeen tullut käymään. Hehku himmenee kerta kerralta. Ehkä ikävöiminenkin helpottaa kerta kerralta? [size=50]Loppuukohan se joskus?[/size]

Jotenkin kun näitä Päihdelinkin juttuja lueskelee niin miettii, että voisi olla aidan ulkoreunat täynnä roikkumassa itkeviä, huutavia, ruikuttavia naisia. Kuin karjalaisia itkijänaisia. Ja jos ei joku omaansa kävisi pois, niin varmaan siellä olisi sitten erikseen “pelastajia” niillekin, ketkä jäisivät muuten yksin sisäpuolelle! Pelastajat sitten taas ehkä tänä vuonna pitämässä lystiä tyttöystävinä ja ensi vuonna sitten aidan takana itkemässä, kun ei enää ilkeää akkaa oteta mukaan.

Rallimietteistä päätellen sinun laastarit voisi olla aika lähitienoilla, joten pitää tehdä vaihtarit: minä tulen sinne talkoolomailemaan, voin olla piikana piikomassa, ja sinä liimaat pari laastaria minun kylkeeni roikkumaan, argh! Tosin pienillä kylillä voi olla, että saisimme vain kiihkeän tyttörakkaushuhun aikaiseksi eikä sitten olisi laastaria tahi mainetta kummallakaan. :laughing:

juu-u, aikas lähekkäin ollaan…ootkos varma että meillä ei ole sama riippa :laughing: :laughing:
sinun riippaa näet kerran kuussa ja minä taas en näe kerran kuussa :laughing: :laughing:

mutta jos näin olisi…annan sen sinulle :laughing: :laughing:

siis tyttöenergiaa…sitä ei vielä meijän kylällä ole nähtykkään :laughing: , kun huhun laittais liikkeelle niin vieläköhän poikamiehet laittelis viestiä :open_mouth:

joko tää on aivan ihanaa huumoria…tai sit oon hieman väsynyt, mut nyt tulee kuitenkin kyynelet jo silmistä!

Väsyneillä on aina parhaat jutut!

Tiedä jos ne poikamiehet innostuis, miehillä on sellainen kumma logiikka.

Ja retku voidaan ehkä yhdessä tuumin antaa jollekin seuraavalle pelastajalle? :smiley:

Kyllä tämä terapiasta käy tämä nauraminen vedet silmissä vaikka sitten omillekin jutuilleenkin vähän, ihan tuli hyvä mieli mennä nukkumaan ja huomenna ihana vapaapäivä, ukkosta luvannut mutta ei se mitään haittaa kun oon tänään kirjastossa käyny. Ja jos paistaa niin sitten luonnon helmaan retkelle. Teen huomisesta kivan päivän ja jos illalla itketyttää niin sitten olkoon niin.

joo hei! annetaan yhdessä tuumin kolmannelle pelastajalle :laughing: , lahjota sinä tunne, minä vaatteet :laughing:

ootkos muuten lukennut Vienokainon kirjoituksia?
se on kirjoittanut todella hyvin :laughing: “yhtenä päivänä heräsin ja tajusin olevan alkoholistin vaimo” tai sitten “anoppi toi ovikoristeen jota ei ole voinnut seinään lyödä…onni tulkoon kotihin…”

mutta mene sinä nukkumaan ja katsotaan kumman luokse “riippa” laskeutuu :laughing:

tänään taisin saada klo 21 viestin…lähden ralleja katsomaan…muuten hyvä, mut ne tais olla jo ohi tältä pvältä :laughing:

ei meijän kyläl kyl niin rohkeit miehiä ole et uskaltaisivat mukaan tulla, jossain kulman takana pälyilisivät ja osoittaisivat sormella… joten se siitä “sopivasti tatuoidusta, harteekkaisesta miehestä” :laughing:

Sori mä tähän väliin huikkaan, että hyvä energia tässä keskustelussa. Tää on sitä parhautta, kun päästää itsensä irti ilman sensuuria - se voimaannuttaa, vaikka kaikkia ideoita ei lähdekään toteuttamaan.

Toinen tajuaa saman huumorintajun. Ja siellä kaikkien kyyneleiden alla on nauru.